24.10.2017

Masentaako onnellisuus?



Oletko koskaan kadehtinut kaverin täydellistä Instagram-kuvaa? Ajatteletko toisinaan että kaikkien muiden elämä on täydellistä? Kuinka monta kertaa olet tuntenut alemmuuden tunnetta Facebook-seinäsi täydellisten viikonloppujulkaisujen virtaa seuratessa? Onko sun koskaan tehnyt mieli paiskata luurisi seinään kun kaikki muut ovat niin samperin onnellisia koko ajan? Tunnetko olevasi epäonnistunut tai epänormaali kun olet surullinen tai pettynyt?

Ei hätää, sillä emme ole näiden tuntemusten kanssa yksin. Sunnuntain Helsingin Sanomissa oli aiheesta erinomainen kirjoitus. Venla Pystysen kirjoituksen mukaan lisääntynyt onnellisuuden palvominen ja jatkuvan auvoisuuden tavoittelun kulttuuri voisi olla syynä myös lisääntyneelle masennukselle. Surusta ja pettymyksestä on vahingossa tehty prosessin sivutuotteina tunteita, joista syntyy mielikuva epäonnistumisesta. Onnellinen ja tasapainoinen ihminen ei muka voi välillä olla onneton.

Luettuani tekstin aloin ajatella asiaa oman napani tietämillä. Huomaan että minun on nykyään vaikeampi kirjoittaa mihinkään negatiivisista asioista tai vastoinkäymisistä. Jo pelkästään tässä blogissa se tiivistyy hyvin. Harvoin kehtaan kirjoittaa niistä päivistä kun heräsin ja aloin heti tuntea lamaannuttavaa masennusta töiden vuoksi, siitä päivästä kun tajusin vältelleeni postilaattikkoa uusien laskujen pelossa jo toista viikkoa, tai kaikista niistä illoista kun makaan sohvalla toivoen että seuranani olisi muutkin kuin Gilmoren tytöt. Vaikka näihin varmasti moni teistä osaisi todella hyvin samaistua.

Jotenkin ei-niin-täydellisistä hetkistä kirjoittaminen tai julkaiseminen on kielletyn oloista. Tiedän että monet lukevat blogeja piristääkseen päiväänsä ja silloin kaivataan kepeää ja iloista sisältöä. Sen huomaa siitäkin, että kommentteja ja sivulatauksia tulee aina eniten niihin teksteihin, joissa ilmoitetaan jostakin positiviisesta uutisesta. Niiden onnettomien päivityksien kirjoittamista häiritsee myös ajatus siitä, että tulkitaanko se nyt sitten säälin tai huomion kalasteluksi, vaikka faktahan on että kaikilla teksteillä "kerjään" teidän huomiotanne ja jokainenhan meistä joskus kaipaa osakseen myötätuntoa. Se on ihan inhimillistä.

Ironista on myös se, että se oikea onni ei ole siellä Instagramissa, Snäpissä tai Facebookissa. Useimiten ne parhaat onnen hetket ovat niitä jotka eivät ylitä somen uutiskynnystä. Missä ovat kaikki ne päivitykset siitä kun syventyy hyvään kirjaan junassa, kuvat kaverin kanssa kahvikupin äärellä käydyistä keskusteluista, kun viimein saa katsottua sen dokkarin joka on kuukausia lojunut omalla listalla tai kuva siitä kun on kerrankin saanut työpöydän tyhjäksi keskeneräisistä projekteista. Ne todellisen onnen hetken ovat usein merkityksellisiä vain pienelle yleisölle.

Tunnen nyt itsekin syyllisyyttä siitä että olen ilmaissut itseäni hyvin yksipuoleisesti ja omalta osaltani lietsonut tätä onnellisuuden pakkoa. Totuus kun on, ettei kukaan voi olla aina onnellinen, aina ei voi onnistua ja pettymyksen tunteet aina välillä ovat ihan luonnollisia. Ne tasapainoittavat elämää, eikä niitä pitäisi hävetä. Joskus kun vituttaa kuin pientä oravaa eikä sitä tarvitse aina piilottaa.


KUVAT: Instagram @sanevaliheikki ja alempi tekstikatkelma uusimmasta Trendi-lehdestä.
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

2 kommenttia:

  1. Tämä on kyllä mielenkiintoinen aihe!
    Some tuputtaa sellaista yksipuolista kuvaa onnellisuudesta, johon on välillä vaikea samaistua. Tavallaan itse tykkään siitä, että blogeissa ja muilla kanavilla toitotetaan positiivisuden sanomaa, sillä siitä voi parhaimmillaan saada voimaa. Negistely on niin hirveän yleistä, että välillä musta tuntuu, että somessa vuoroin hukkuu ihmisten pahaan oloon ja toisinaan taas siihen hyvperonnellisuuteen.
    Mielestäni on okei jakaa niin huonoja kuin hyviäkin hetkiä ihmisille. Ketäpä nyt ei muka koskaan vituttaisi? :D Se on se balanssi kai, mikä on elämää.
    Se, että masentaako toisten onnellisuus vai aiheuttaako se enemmänkin kateellisuutta itsessä, on hyvä kysymys. Kai nämäkin ovat kytköksissä toisiinsa? Tästäpä voisi jauhaa vaikka kuinka kauan!
    Hyvä postaus!

    VastaaPoista
  2. Moikka, kiva kun kävit lukemassa ja vielä suuremmat kiitokset hyvästä kommentista! Ja toi on kyllä niin totta, että tässä asiassa on kaksiääripäätä; hypernegistely ja sit se hyperonnellisuus, johon nyt tässä tekstissä enemmän pureuduin. Ja joo, mitä tahansa hyvää aihettahan voisi pyöritellä ikuisuuksia :) Nytkin oon keksinyt jo monta uutta postausideaa tämän pohjilta..

    VastaaPoista