Minä toivon sinulle

Toivon että elämäsi on suurimmalta osin ihanaa, inspiroivaa ja iloista. Toivon että elämäsi on nautinnollista, mukavaa ja vaivan arvoista. Toivon että sinulla on kaikki on hyvin ja että koet olevasi hyvä. Toivon että olet iloinen elämästäsi ainakin hetken jokainen päivä.

Toivon että pidät itsestäsi, viihdyt itsessäsi ja osaat keskustella itsesi kanssa. Toivottavasti ymmärrät oman arvosi etkä liikaa rajoita itseäsi. Toivon sinun osaavan olla rohkeasti se joka olet ja tehdä niitä asioita, joita sinun tulee tehdä ollaksesi onnellinen. Toivon että tykkäät olla sinä. Toivon että osaat pysyä kaikkien muutoksien ja paineiden keskellä itsenäsi. 

Toivon että elämäsi vaikeita päiviä kohden on yhtä monta hyvää päivää, mieluiten tuplasti. Toivon kovasti etteivät vaikeat ajat olisi sulle liian raskaita kestää. Toivon että kun sulla on vaikeaa, osaat sanoa mikä masentaa. Hartain toiveeni on että uskallat pyytää apua suoraan, kun sitä tarvitset. 

Toivon että osaat nähdä kuinka paljon sua rakastetaan ja että ymmärrät minkä vuoksi. Toivon että ymmärrät olemassaolosi tärkeyden. Toivon että sulla on ympärilläsi ihmisiä jotka välittää susta ja joiden seurassa tunnet olosi turvalliseksi. 

Toivon että sulla on elämässä tavoitteita. Toivon että saavutat elämässäsi sen mistä haaveilet. Toivon sulle paljon voimia ja rohkeutta tavoitella unelmiasi. Toivon että sulla on joku siellä auttamassa sua unelmissasi. Toivon että jonain päivänä tajuat että olet lahjakas monessa asiassa ja että monet ihailevat sinua.

Toivon että rakastat ja tulet rakastetuksi. Toivon että olet onnellinen ja osaat arvostaa elämää.

Puspus,

Sane

KUVAT: VV

Taivaanrannan maalari

Saana oli todellinen romantikko ja aina ihastunut johonkin poikaan. Saana uskoi siihen oikeaan, kuten Ted Mosby konsanaan ja oli aina sen hetkisestä ihastuksesta ihan tosissaan. Kaverit nauroivat aina ja pitivät häntä hieman hömelönä. Saana ei tuosta välittänyt, vaan jatkoi ihailuaan. Saanalla oli tapana muuttaa hiusväriään ja musiikkimakuaan pojan mukaan, sekä iltalenkkinsä kävelyreitin kulkemaan unelmiensa pojan kodin ohi.

Väistämättä Saana kohtasi välillä sydänsuruja, jotka pistivät mielen maihin, mutta niistä hän kampesi itsensä ylös sillä uskomattomalla luottamuksellaan kohtaloon. "Tämä on nyt se oikea" hän tuumi ja päätti odottaa pojankin tajuavan kohtalon sanoman ja heidän välillään olevan sielujen sympatian. Siinä saattoi kulua pahimmillaan vuosia, mutta Saana ei menettänyt uskoa. Aikanaan usko kuitenkin vaihtoi aina kohdettaan.

Vuosia myöhemmin Saana koki elämänsä ensimmäisen kerran sen kun sydän särkyy. Siitä päivästä asti Saanan sisäinen taivaanrannanmaalari alkoi luovuttaa tilaa kyynikolle. Ystävät olivat tässä kehityksessä erittäin avuliaita; tahtomattaankin. Pojat kun olivat niin auttamattoman idiootteja että lannistavia tarinoita riitti puolella jos toisella.

Niinpä eräänä päivänä tuo samainen Saana havaitsi tulleensa 24-vuotiaaksi kyyniseksi sinkkunaiseksi, jonka usko roosanpunaiseen taivaanrantaan oli hiipunut olemattomaksi. Kaikki miehet olivat sikoja, eikä kukaan ollut yhtä täydellinen kuin hänen nuoruutensa mielikuvien tuotokset. Hän ei enää uskonut tapaavansa unelmiensa prinssiä. Missä se muka kävelisi vastaan? Unelmien prinssi Tinderissäkö?

Tuo toivostaan lähes luopunut Saana sattui sitten katsomaan Maajussille morsian -ohjelmaa, jossa maajussi-Timo sanoi "Ei Timo olisi Timo, jollei se yhä uskoisi tosi rakkauteen". Se sai Saanan ajattelemaan, että jokainen on vastuussa sen oman taivaanrantansa maalaamisesta. Aina voi valita uskoa. Ei Saanakaan olisi Saana, jollei se vielä uskoisi rakkauteen.

Puspus,

Sane

KUVAT: S V/S-J L vuosi 2000 Sirkka, Kittilä

Sisustushaaveita

Avaan asunnon oven, heitän laukun eteisen lattialle, ripustan takin koukkuun ja potkaisen kengät kenkätelineen eteen lattialle. Sytytän asuntoni valot, istahdan olohuoneen lattialle pehmeälle karvamatolle, käynnistän valkoisen tv-tason alahyllyltä läppärin. Pistän Spotifysta soimaan musiikkia. Nousen ylös. Vedän kuvioidut verhot ikkunan eteen. Sytytän kynttilät tarjotinpöydän päällä. Viskaisen ison tyynyn nojatuolilta sohvalle, nappaan kirjan hyllyltä ja istahdan nojatuoliin. Levitän selkänojalta jalkojeni päälle viltin ja alan lukemaan kirjaa.

Yllä on kuvaus unelmieni kotiintulosta töiden jälkeen. Pienet yksityiskohdat vaativat vielä hiomista, kuten se minkä värinen tyyny on, miten verhot on kuvioitu tai millainen viltti peittää jalkojani. Ylläolevat kollaasit kuvaavat tällä hetkellä päässäni pyöriviä suunnitelmia. En malta odottaa että kuu vaihtuu, tulee veronpalautukset ja pääsen oikeasti sisustamaan uutta asuntoani.

Olen haaveillut värikkäämmästä ja persoonallisemmasta sisustuksesta. Edellinen asuntoni oli todella valkoinen ja kliininen. Varsinkin keltainen nojatuoli on todella iso päähänpinttymä ollut jo useamman vuoden. Ehkä nyt aika on kypsä väreille ja elävämmälle sisustukselle.

Tällä hetkellä asunto on vielä kovin alaston, beige ja väritön. Kaikki asunnossa on oikeastaan kompromissia, puoliväliä ja kesken. Ainoastaan makuuhuone on jokseenkin sellainen kuin millaiseksi se saa jäädäkin. Matto vain puuttuu. Muuten sitten onkin tehtävä paljon päätöksiä ja hankintoja. 

Niitä odotellessa.

Ihanaa alkuviikkoa!

Puspus,

Sane

Tärkein työtaito on priorisointi

Olen nyt ollut työssäni kolmen kuukauden ajan ja ehtinyt tulla tutuksi työtehtävieni kanssa. Voin jo väittää hallitsevani ne hyvin. Kaikenkaikkiaan olen sopeutunut tänne hyvin. Yhden haasteen olen kuitenkin kohdannut; mistä saada aikaa tarpeeksi kaikkeen?

Työtehtäväni ovat ilokseni todella monipuoliset ja pienessä yrityksessä pääsen tekemään lähestulkoon kaikkea. Pääasiallisesti päiväni täyttyy tilauksiin vastaamisesta, ostotilausten teosta ja sekä osto- että myyntilaskujen käsittelystä. Sen lisäksi hoidan yrityksen markkinointiviestinnän ja sen kehittämisen. Halutessani pääsen myös pakkaamaan lähetyksiä ja työhöni sisältyy jonkin verran huolintaa.

Aiemmissa työpaikoissani työtehtäväni ovat olleet selkeästi keskittyneempiä yhteen tai kahteen asiaan. Pidän paljon siitä, että useat tehtävät ovat tuoneet tilaisuuden oppia paljon ja päivätkin ovat mukavan erilaisia toisistaan. Kehityttävää on paljon ja suurin kehityskohteeni tällä hetkellä on kyky priorisoida omia tehtäviä.

Keskusteluistani kavereideni kanssa olen ymmärtänyt. että muillekin on tullut tutuksi firefighting-työskentely, jossa ehtii kuhunkin asiaan paneutua vain sen verran että tärkeimmät kohdat tulevat ratkaistuksi. Kyse on siis laajemmasta ilmiöstä, johon varmasti vaikuttaa eniten nykyinen taloustilanne, joka ajaa yritykset keskittämään useita tehtäviä yhdelle henkilölle.

Olen saanut ystäviltäni lukuisia hyviä neuvoja ja taistelutapoja kiirettä vastaan. Parhaimmaksi priorisoinnin työkaluksi olen huomannut työpäiväkirjan. Jokainen päivä siis avaan uuden sivun ja kirjaan sille edelliseltä päivältä mahdollisesti jääneet tehtävät, sen jälkeen lisään listalle uudet tehtävät ja sitten laadin tehtäville numerojärjestyksen. Sivun alareunaan merkitsen pidempiaikaiset suunnitelmat ja projektit. Tällä hetkellä sivun alalaidassa on joulukuun asiakastiedotteen artikkelien tilanseurantalista. Minun työpäiväkirjani on konkreettisesti pieni sininen vihko, sillä koen äärettömän ilahduttavaksi sen kun siitä pääsee oikeasti yliviivaamaan aikaansaadun tehtävän.

Priorisoinnin lisäksi delegointi on erittäin hyvä firefighting-keino. Minulla on ilo työskennellä työyhteisössä jossa ei ole erikseen merkattu "sun" tai "mun" -työtehtäviä, joten apua on tarjolla aina silloin kun tuntuu että iso maastopalo on pääsemässä valloilleen.

Ja luoten edelleen että tämä työ on kuin uudet farkut; uusina todella kireät ja tiukat, mutta kun vähän aikaa kuluu niin ne siitä löystyvät. Ajan kanssa oma työtahti kiihtyy ja vapautuu enemmän aikaa, jota priorisoida.

Ihania työpäiviä ja vielä parempia vapaapäiviä kaikille!

Puspus,

Sane

Aika on paras mahdollinen lahja

Mun läppäri on ottanut loparit, joten en saanut teille eilen julkaistua kirjoituksiani. Pahoittelut. 

Isänpäivä on yksi vuoden pelottavimmista juhlapäivistä. Sitä pelkää jo viikkoja etukäteen, viettää unettomia öitä ja yrittää pyydellä neuvoja kavereilta siitä selviämiseen. Hieno perinnehän se on ja ehdottomasti hyvä että isillekin on ihan oma päivä, kun äideillekin on. Mutta jokaikinen vuosi siihen liittyy ongelma; mitä ihmettä isälle lahjaksi? Olen jo usemman vuoden ratkaissut ongelman Ilkka Remeksen poliittisten trillereiden sarjalla, mutta tänä vuonna oli jo pakko keksiä välistä jotain muuta.

Iseissä kun vain tuntuu yleisesti olevan sellainen ongelma, että niillä on jo kaikki tarpeellinen ja jos joskus jotakin uupuu, niin ne ajaa ite Motonetiin ostamaan sen. Isänpäivän tienoilla sitä aina yrittää vähän kuulostella, josko olisi jotakin tarvetta, mutta vastaus on aina sama "jos sitä ensi kesänä äiti antaisi jo luvan ostaa sen moottoripyörän". Kuulentokin varmasti kävisi, mutta tässä tulee budjettiongelma vastaan. Eikä tätä helpota yhtään se, että tietää joulun olevan vain kuukauden päässä ja sama pähkinä on edessä heti kun edellisen saa ratkaistua.

Viimetipassa päätin sitten olla stressaamatta turhia, ostaa Lucky Luke-sarjiksen ja salmiakkia (olin tunnollinen tytär ja tarkistin etten ostanut isälle roskaa ja voin suositella että Mies joka ampui Lucky Luken on tosi hyvä). Ostan sitten joululahjaksi jotain vähän erikoisempaa, jos vain keksin mitä se sellainen sitten on.

Paras lahja varmasti kuitenkin on se läsnäolo. Sen huomasin kun isältä ja äidiltä lähdettyäni poikkesin ystäväni Sinin isovanhemmilla. Olemme olleet Sinin kanssa niin kauan kavereita, että isovanhemmatkin pitävät mua miltei omana lapsenlapsenaan ja huolehdin heistä kuin omistani. Istuin siellä lähes kolme tuntia juoruamassa heidän kanssaan päivän politiikasta, työpaikastani ja tietysti Sinistä. Lainavaarini oli todella otettu siitä että menin käymään. Se oli todella liikuttavaa. 

Samalla tuli huono omatunto siitä, etten ole käynyt omaa pappaani katsomassa puoleen vuoteen. Vaikka soittelemmekin kohtuullisen usein, ei se silti riitä. Pitäisi olla läsnä kun voi. Huono omatuntoni vain kasvoi kun illalla istuin kotisohvalle ja selailin kuvia omasta vaaristani, joka jo asuu taivaassa. 

Pitäisi muistaa antaa aikaa muutenkin kuin isänpäivänä, varsinkin kun uskon isänpäivän olevan katoamassa pian jonkun tasa-arvo ihmisen kynsiin ja se muutetaan joksikin vanhempainpäiväksi. 

Mukavaa alkuviikkoa!

Puspus,
Sane

Onnellisuuden ammattilainen

Yksi ihmisen tärkeimmistä tietotaidoista on se, että osaa tehdä itsensä onnelliseksi. Tämä taito harjaantuu heti ensihenkäisystämme alkaen. Jo parin ensimmäisen päivämme aikana opimme, että ruoka tekee meidät onnelliseksi ja nälkä ei. Päivä päivältä tuo kyky on kehittynyt ja sitä luulisi että tähän päivään mennessä olisimme itsemme onnellistamisen ammattilaisia. Ammattilaiseksi tulo ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista.

Perusteet on helppo hallita. Minä tiedän tulevani onnelliseksi hyvästä ruuasta, hyvästä elokuvasta, uusiin ihmisiin tutustumisesta, toisen auttamisesta, jonkin tavoitteen saavuttamisesta, uusien asioiden oppimisesta, kauneudesta, musiikista, suklaasta, Disney-leffoista, leipomisesta, maitohapoilla olemisesta, matkustelusta, leikkimisestä, suutelusta, juhlista, tulevaisuuden suunnittelusta, rakastumisesta, saippuakuplista ja ystävien kanssa puhelimessa puhumisesta. Ainakin useimmiten.

Sitten on niitä päiviä kun mikään ei auta. Vaikka pistettäisi nuo kaikki putkeen ja koottaisi siitä uskomattoman ihana päivä, tuntuisi silti siltä että tahtoisi vain kääriytyä peittoon, nukahtaa ja herätä päivänä jolloin niiden arvostaminen olisi mahdollista. Näitä päiviä mulla on tuntunut olevan viime aikoina todella paljon. Päiviä kun joku selittämätön vetää mielen maihin, eikä yhtään mikään auta siihen. Silloin ei viihdy itsessään, eikä ole varmasti hyvää seuraa kenellekään muulle. Pahimmassa tapauksessa sitä tartuttaa tuota fiilistä ympärilleen ja se lähtee leviämäään lumivyöryn lailla. Näinä päivinä se ammattilaisuus tulisi todella tarpeeseen.

Tähänkin kai olisi hyvä ratkaisu se, että kirjoittaisi johonkin ylös (vaikka puhelimen muistiinpanoihin) niitä juttuja joille on pakko revetä joka ikinen kerta. Kuten vaikka tarina siitä kun ystäväni oli mennyt kaverinsa luo ja pieraissut vessassa niin, että kaakelit olivat kalisseet seinissä ja kaveri oli huutanut hänelle olohuoneesta kysyen nauraen "MIKÄ SE OLI?". Tai jotain muuta mikä nyt sattuu olemaan hillittömän hauskaa ja siihen perään lista muita pikkujuttuja joilla sitä hyvänmielen nuppua voisi houkutella avaamaan.

Mutta sehän olisi liian vaivalloista. Siksi jaan teille seuraavan linkin:

https://www.youtube.com/watch?v=c9GU4P-1AWI

Hauskaa loppuviikkoa!

Puspus (meinasin kirjoittaa pis pis :D )

Sane

Talvi on ihana

Mä diggaan ihan sairaan paljon talvesta ja lumesta. Toki esimerkiksi tänä aamuna, kun taivalsin tuulessa ja tuiskussa läpi Riihimäen työpaikalleni nilkat jäässä kun nilkkureiden varsi ei aivan riittänyt estämään lumen pääsyä sukkien ja housunlahkeiden väliin, olin hetkellisesti eri mieltä. Samoin kuin aina silloin, kun pitää raaputtaa tuulilasia ja kaivaa autoa paljain käsin esiin lumihangesta.

Pidän aikalailla yhtä paljon jokaisesta vuodenajasta ja olen aina päätä pahkaa kuuluttamassa aina vuodenajan alussa että tää on mun lemppari. Nyt yritän olla viisaampi ja myöntää, että aika tasoihin ne menee. Jokaisessa on omat kivat piirteensä joiden vuoksi niistä pidän.

Talven ehdottomasti paras juttu on se, että silloin ihminen saa olla leikkisä lapsi, aikuisenakin. Kunhan lunta ja pakkasta riittää, pääsee kirkuen laskemaan pulkalla, pyörimään kömpelöitä piruetteja luistimilla ja kitisemään kuin pahainen kakara hiihtoladulla. Kaikki edellämainitut ovat myös mainota treeniä, joten jee. Talvella on ihan ookoo kutsua kaveri kylään möyrimään pihalle lumihankeen ja sitten sisälle glögille. Joka talvi on pakko rakentaa lumiukko, oli se sitten kuinka pieni ja kämäinen tahansa. Lumi- ja jäälyhdyt ovat myös must. 

Pidän talvesta paljon siksikin, että on hyvä syy löhöillä sisällä viltin välissä ja juoda teetä teeveetä töllöttäen. Ihan paras tunne on ensin jäätyä pystyyn pakkasessa ja palata sitten sisään. Se tunne kun varpaat alkaa kipristellä sulaessaan ja posket punoittaa, on niin ihanaa. Eilenkin vain makoilin kämpässäni sohvalla ja katselin hiljaisuudessa kun lumihiutaleet leijailivat ja pyörivät katuvalon ympärillä (ja söin suklaakonvehteja, tietysti). 

Talvea leimaa paljon myös joulunodotus ja se, että sitä pääsee suunnittelemaan. Olen jo ostanut ensimmäisen joululahjan. Ihan pieni juttu, ei syytä ryhtyä paniikkiin. Kuuntelen myös autossani jo joululauluja ja olen leiponut ekat tortutkin. Ja tokat, itseasiassa myös kolmannet. Mulle joulu on rauhoittumisen aikaa ja tänä vuonna varsinkin lepo tulee tarpeeseen. Unelmoin jo nyt meidän mökin hiljaisesta rauhasta, lumesta, takkatulesta ja ruokapöydästä.

Toivon kovasti lumisateen jatkuvan, niin ehkä jo loppuviikosta pääsee pulkkailemaan!!

Mikä on sun suosikki juttu talvessa?

Meinaatko tehdä lumiukon vai oletko jo kenties tehnyt?

Ihanaa alkuviikkoa!

Puspus,
Sane

Sano että rakastat

Liian harvoin tulee sanottua tärkeille ihmisille, että rakastan heitä. Aivan liian vähän olen kertonut ystävilleni kuinka paljon he minulle merkitsevät. Olen ollut todella onnekas, että olen saanut tutustua heihin ja että he ovat tykästyneet minuun niin paljon että ovat halunneet pitää minut elämässään. Jokainen ystäväni on minulle korvaamaton ja elämäni olisi aivan toisenlainen ilman heitä. Ystäväni ja rakkaani ovat tehneet minusta sen mikä olen. Minä olen osittain heidän luomuksensa.

Rakkaus on Suomessa asia ja sana, jota ei turhaan kuuluteta ympäriinsä. Monissa muissa maissa on aivan normaalia sanoa, että toinen on rakas. Esimerkiksi Briteissä oli täysin normaalia lopettaa puhelu sanoen "Ok bye. Love you". Toki siellä se sana on kärsinyt inflaatiosta suuren kulutuksen vuoksi ja se sanotaan usein kevyinkin perustein. Inflaation riski on kuitenkin pienempi riski kuin se, että elämästäsi katoaisi ihminen niin, ettei hän koskaan saanut tietää kuinka rakas oli. 

Olen päivittäin tekemisissä useiden ystävieni kanssa, he kyllä tietävät että välitän heistä ja minä tiedän heidän välittävän minusta. Mutta tietävätkö he miksi minä rakastan heitä? He voivat vain arvailla. En ole koskaan istunut ystäväni kanssa vieretysten sohvalle ja sanonut "kuule, tämän takia minä sinua rakastan". Hyvä itseluottamus on jokaiselle tärkeä, mutta se ei kuitenkaan tarkoita etteikö jokainen kaipaisi osakseen jonkun hyväksyntää ja rakkautta. 

Minä olen aina pitänyt jonkinlaisena ystävyyden arvomittarina sitä, että toiselle uskaltaa sanoa suoraan jos joku pännii. Se osoittaa minusta luottamusta siihen että toinen uskoo suhteen olevan niin vakaa että moitteesta selvitään. Rakkauden tunnustus on myös oiva mittari ystävyydelle; se että pystyy avoin sydämin suoraan sanomaan toiselle että hän on rakas, osoittaa suurta rohkeutta ja luottamusta.

Tänään lauantaina on Pyhäinpäivä, jolloin meidän tulisi muistaa kynttilöin meille rakkaita ihmisiä jotka elävät enää muistoissamme. Se on hieno perinne ja aion sitä itsekin noudattaa. Halusin kuitenkin tänä päivänä muistuttaa, että muistat avoimesti välittää ennen kuin joudut sytyttelemään kynttilää.

Rauhallista viikonloppua sinulle rakas lukija!

Puspus,

Sane

Virheittä et tee mitään

Virheet ovat ärsyttäviä. Ne saavat suuttumaan, nolostumaan, kiukkuuntumaan ja ahdistumaan. Ne saattavat saada itkemään, huutamaan, hakkaamaan päätään pöytään tai menemään hermosavuille. Niiden korjaamiseen menee paljon aikaa ja vaivaa ja se kaikki tuntuu turhalta. Joka kerta sitä itselleen lupaa että "enää en mokaa". Ja mokaa sitten kuitenkin.

Jokainen meistä tekee virheitä. Osa päivittäin. Allekirjoittanut tuntuu tekevän niitä lakkaamatta. Varsinkin sen jälkeen kun aloitin uudessa työssä, on tuntunut että miltei jokainen päivä pöydällä on selvitettävänä jokin oma erhe. Minä ainakin otan virheeni usein liiankin vakavasti ja mikä pahinta, jään myös vatvomaan niitä pitkäksi aikaa. Työjutut tosin on helpompia sivuuttaa, mutta yksityiselämän mokat on mielessä vielä vuosienkin jälkeen.

Työkaverini Kari kuitenkin on lohduttanut minua sanoen "Jos ei tee virheitä, ei tee sitten yhtään mitään". Siinä vasta onkin oivallinen toteamus, sillä niinhän se asia on. Kaikessa mitä teemme on riskinsä siitä että asiat eivät mene suunnitellulla tavalla. Useimmiten emme tiedosta riskejä tai jaksa niistä välittää, mikä on hyvä sillä kukapa jaksaisi olla aina murehtimassa. Riski on aina. Jos haluamme välttää riskiä, on meidän oltava tekemättä yhtään mitään. 

Virheitä tapahtuu siis aivan väistämättä joskus ja jokaiselle. Ne vain pitäisi oppia ottamaan vähän kevyemmin. Miksi sen pitää olla niin vaikeaa? Olisi todella ihanaa vain voida kohauttaa olkiaan omille mokille ja sanoa "no ei maailma siihen kaadu". Koska ei se siihen oikeasti kaadukaan. (Paitsi jos oikeasti olet töissä jossakin ydinasetehtaassa tai ydinvoimalassa ja saat aikaan ydinräjähdyksen. Pahoittelen silloin tätä tekstiä, sinun tapauksessasi se virhe olisi aika ikävä, eikä olankohautuksella ohitettava). Virheen vaikutusaika elämässämme on kohtuullisen lyhyt ja paras juttu on, että siihen voi myös itse vaikuttaa omilla ajatuksillaan ja tekemisillään.

Haastan sinut siellä ottamaan virheesi kevyemmin. Kokeile vaikka sanoa "Hups. No, ei se haittaa" kuten yksi parhaista kavereistani aina sanoo. Oli sitten kyse toisen auton kolhimisesta tai vaatteidensa tahrimisesta. Uskon että sen ääneen sanominen auttaa hyväksymään sen tosiasian, ettei se oikeasti kaada maailmaa jos joskus (tai useinkin) mokailee.

Mukavaa torstaita rakkaat :)

Ps. pahoittelen kuvien pikselisyyttä. Lupaan hankkia paremman kameran.

Puspus,
Sane

Kurskistusta uuteen asuntoon

Muutin uuteen kotiini noin kolme viikkoa sitten. Olin asunut koko kesän ja pitkästi syksyä vanhemmillani Hyvinkäällä. Olin luopunut kerrostalokämpästä, kun lähdin Britanniaan au pairiksi. Se kyllä harmitti silloin kun palasikin yllättävän pian; vain kahden kuukauden jälkeen. Oli sääli, että oli sen vuoksi ehtinyt luopua suurimmasta osaa tavaroitaan. Toisaalta parempi niin; vanhempien tuki oli mulle kesällä kaikkien muutoksien keskellä todella tärkeää ja oli hyvä ettei joutunut olemaan oman surunsa kanssa yksin.

Kun sitten sain töitä, alkoi oman asunnon etsiminen tuntua tarpeelliselta. Sellaisen piti löytyä Hyvinkäältä. Haaveilin isosta yksiöstä tai pienestä kaksiosta. Selailin useamman viikon Oikotien ja Vuokraoven ilmoituksia, kunnes eräänä aamuna avasin töissä Oikotien-mobiilisovelluksen ja se näytti mulle automaattisesti lähellä olevien asuntojen ilmoitukset. Ensimmäisenä ruudulla näkyvä asunto teki muhun vaikutuksen heti ensimmäisessä kuvassa, joka oli kylpyhuoneesta ja saunasta. Selailin kuvat läpi ja olin ihan myyty, en edes huomannut vielä silloin asunnon sijaintia. Sitten kun viimein sijainnin huomasin, oli jo liian myöhäistä; nelikymmen neliöinen rivitalonpäädyssä oleva kauniisti laitettu kaksio oli rakkautta ensisilmäyksellä. 

Samana iltana pääsin katsomaan asuntoa, seuraavana päivänä kävin kirjoittamassa vuokrasopimuksen ja vielä samana päivänä muutin ensimmäisen kuorman. Sunnuntaina, kaksi päivää ilmoituksen bongauksen jälkeen, ystäväni Taru tuli käymään luonani ja naureskeli sille kun olin väittänyt "ettei kämpässä sitten vielä ole mitään, että lattialla joudutaan juomaan teet". Asunnossa kun silloin oli jo sänky, sohva ja telkkari.

Nyt kolmen viikon jälkeen asuntoon on löytynyt kaikenlaista ja mun asunnossani on paljon hauskoja pikku yksityiskohtia, joista olen liittänyt tähän kuvia. Kun muutin, lupasin että tähän asuntoon tule enemmän väriä ja elämää, kuin edelliseen asuntoon, joka oli täysin valkoinen. Kämpän reippaalla kuosilla tapetoidut seinät kuitenkin haastavat mun silmää pahasti. Joitakin turkooseja ja keltaisia väriläikkiä on löytynyt jo :)

Koti on mulle hyvin tärkeä ja toivon sen tulevaisuudessa mätsäävän hyvin mun persoonaan ja kuvastavan mua niille jotka siellä käy. Kutsuisin teidät kaikki mielelläni luokseni teelle, mutta neliöt eivät taida riittää.

Kaunista viikkoa kaikille!

Puspus,
Sane