Mun läppäri on ottanut loparit, joten en saanut teille eilen julkaistua kirjoituksiani. Pahoittelut.
Isänpäivä on yksi vuoden pelottavimmista juhlapäivistä. Sitä pelkää jo viikkoja etukäteen, viettää unettomia öitä ja yrittää pyydellä neuvoja kavereilta siitä selviämiseen. Hieno perinnehän se on ja ehdottomasti hyvä että isillekin on ihan oma päivä, kun äideillekin on. Mutta jokaikinen vuosi siihen liittyy ongelma; mitä ihmettä isälle lahjaksi? Olen jo usemman vuoden ratkaissut ongelman Ilkka Remeksen poliittisten trillereiden sarjalla, mutta tänä vuonna oli jo pakko keksiä välistä jotain muuta.
Iseissä kun vain tuntuu yleisesti olevan sellainen ongelma, että niillä on jo kaikki tarpeellinen ja jos joskus jotakin uupuu, niin ne ajaa ite Motonetiin ostamaan sen. Isänpäivän tienoilla sitä aina yrittää vähän kuulostella, josko olisi jotakin tarvetta, mutta vastaus on aina sama "jos sitä ensi kesänä äiti antaisi jo luvan ostaa sen moottoripyörän". Kuulentokin varmasti kävisi, mutta tässä tulee budjettiongelma vastaan. Eikä tätä helpota yhtään se, että tietää joulun olevan vain kuukauden päässä ja sama pähkinä on edessä heti kun edellisen saa ratkaistua.
Viimetipassa päätin sitten olla stressaamatta turhia, ostaa Lucky Luke-sarjiksen ja salmiakkia (olin tunnollinen tytär ja tarkistin etten ostanut isälle roskaa ja voin suositella että Mies joka ampui Lucky Luken on tosi hyvä). Ostan sitten joululahjaksi jotain vähän erikoisempaa, jos vain keksin mitä se sellainen sitten on.
Paras lahja varmasti kuitenkin on se läsnäolo. Sen huomasin kun isältä ja äidiltä lähdettyäni poikkesin ystäväni Sinin isovanhemmilla. Olemme olleet Sinin kanssa niin kauan kavereita, että isovanhemmatkin pitävät mua miltei omana lapsenlapsenaan ja huolehdin heistä kuin omistani. Istuin siellä lähes kolme tuntia juoruamassa heidän kanssaan päivän politiikasta, työpaikastani ja tietysti Sinistä. Lainavaarini oli todella otettu siitä että menin käymään. Se oli todella liikuttavaa.
Samalla tuli huono omatunto siitä, etten ole käynyt omaa pappaani katsomassa puoleen vuoteen. Vaikka soittelemmekin kohtuullisen usein, ei se silti riitä. Pitäisi olla läsnä kun voi. Huono omatuntoni vain kasvoi kun illalla istuin kotisohvalle ja selailin kuvia omasta vaaristani, joka jo asuu taivaassa.
Pitäisi muistaa antaa aikaa muutenkin kuin isänpäivänä, varsinkin kun uskon isänpäivän olevan katoamassa pian jonkun tasa-arvo ihmisen kynsiin ja se muutetaan joksikin vanhempainpäiväksi.
Mukavaa alkuviikkoa!
Puspus,
Sane
Sane
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti