15.12.2016

Tahdon huutaa ja parkua

Aamulla ajaessani töihin pysähdyin risteykseen. Siinä muun liikenteen ohimenoa odotellessani seurasin tien toisella puolen äitiä ja lasta. Äidillä oli selkeästi vaikeuksia saada lastaan suostua kävelemään läheiseen päiväkotiin. Äidillä oli sylissään pieni vauva ja toisessa kädessä roikkui huutava, riuhtova lapsi. Näin että äidillä oli siinä hieman tukalat oltavat ja kiire varmasti painoi päälle. Lopulta tilanne äityi niin pahaksi, että lapsi kellahti haalareillaan tienpintaan makaamaan ja alkoi huutaa ja potkia ilmaa. 
Nyt tästä kirjoittaessani tunnen pienen piston siitä, että ajoin siitä tilanteesta sitten ohi ja menin töihin. En osaa sanoa miten tilanne päättyi, mutta toivon lapsen päässeen perille päiväkotiin ja toivon että tuo äiti saa illalla levätä ja kupin glögiä. 
Aikuisuuden yksi ikävimpiä puolia on se, että meidän täytyy pitää niin paljon asioita sisällämme. Aikuisena on pakko olla järkevä, sovelias ja käyttäytyä korrektisti, vaikka kuinka tekisi mieli heittäytyä mahdottomaksi ja maahan parkumaan. Ei aikuinen voi alkaa itkemään pienimmästäkin vastoinkäymisestä, sanoa pomolle suoraan mikä vituttaa tai huutaa pää punaisena kun joku vei töissä karkkisangon pohjalta sen viimeisen karkin. Ei voi.
Aikuisena me tiedämme seuraukset ja olemme niiden orjia. Pelkäämme sanoa suoraan ajatuksemme, sillä joku saattaisi niistä loukkaantua tai vielä pahempaa; siitä saattaisi seurata meille jotain pahempaa kuten vaikka erottaminen tai ystävyyssuhteen päättyminen. Emme voi alkaa itkeä, sillä kirjoittamattomien sosiaalisten sääntöjen mukaan itkeminen julkisesti on noloa, vaivaannuttavaa ja siksi sosiaalisesti epäkorrektia. 
Meidän sisällemme jää jumiin niin paljon erilaisia tunteita, että on suorastaan ihme ettemme huku niihin. Salaiset ihastukset, vihastukset, väsymys, uupumus, kaverin salasuhteen murehdinta, huoli huomisen laskuista, epätoivo joululahjaideoista, mennen ikävöinti, epäkorrekti seksuaalinen viehätys tuttavasta, paheksunta ja määrätön määrä muita tuntemuksia seilaa sisällämme ristiin rastiin löytämättä soveliasta tietä tulla ulos. 
Olisi niin vapauttavaa vain joskus päästä huutamaan kaikki ajatuksensa ulos. Tiedätkö; mennä jonnekin pellon laidalle ja antaa mennä niin paljon kuin keuhkoista riittää, sitten ottaa vähän lisää happea ja huutaa lisää. Voin ihan kuvitella miten se tyhjentäisi ihmistä ja rentouttaisi. Olisi myös rentouttavaa mätkiä vaikkapa nyrkkeilysäkkiä jonkin aikaa. En ole ikinä uskonut siihen "ihmisen naaman kuva ja tikkataulu"-ajatukseen, mutta sitäkin voisi tietysti kokeilla.
Toinen vaihtoehto sen tunnepaineen purkamiseen olisi yrittää omalla toiminnalla höllentää näitä sosiaalisen korrektiuden normeja. Olla rohkea ja itkeä kun itkettää, nauraa kun naurattaa ja kypsästi ilmaista aiheellinen ärsytys. Ehkä aikuisen voisi tunnistaa siitä, että se osaa oikein korrektisti ilmaista aiheelliset ja aidot tunteet. Aiheellisilla ja aidoilla tunteilla tarkoitan, että aikuisen ihmisen pitäisi mielestäni pystyä selvittämään oman tunteensa syyt, eli esimerkkinä: onko ärsytys ystävää kohtaan aitoa vai vain stressiperäistä typerää kiukuttelua. 
Miksi aikuisen ihmisen pitäisi saada ilmaista vain positiivisia tunteita avoimesti? Emmekö voisi käyttää sen ajan jonka kulutamme tunteiden sisälläpidon ja itsehillinnän opetteluun, vaikka siihen että oppisimme käsittelemään tunteitamme rakentavasti. Piilottamalla emme voita yhtään mitään, mutta jos osaisimme sivistyneellä tavalla ilmaista tunteemme saattaisimme saada aikaan kehitystä, joka helpottaisi tilannetta. 
Siinä taas mietinnän aihetta loppuviikkoon.
Puspus,
Sane

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti