5.1.2017

Eteenpäin

IMG_2713.JPG

Kun yrittää päästä toisesta yli, vaikeinta (ainakin mun mielestä) on se hetki kun se viimein alkaa tapahtua. Se kun jossain kohti huomaa, ettei enää ajattele toista niin paljon ja elämä alkaa taas sujua ihan vain omalla painollaan. Kun alkaa huomata, että elämä jatkuu ja voi vielä olla onnellinen.
On raskasta huomata, ettei kukaan ole korvaamaton ja että samoja tunteita voi löytää itsestään myös jonkun muun seurassa. Joku toinen voi saada tuntemaan yhtä kauniilta ja mielenkiintoiselta. Joku muu voi tuntua samalla tavalla kotoisalta ja turvalliselta. Joku toinenkin voi saada esiin ne puolet joita harvempi näkee. Jossain vaiheessa joku tai jokin tulee valtaamaan sen paikan mielessä.
Luopuminen ja irti päästäminen on surullista. Enää sitä henkilöstä ei ole jäljellä sitä ikävää eikä kipuakaan. Hän ei enää ole jatkuvasti läsnä edes ajatuksissa. Mielen täyttää muut ajatukset; mitä jos mun ei kuuluisi tuntea näin vielä? Mitä jos hän oikeasti unohtuu kokonaan jos en koko ajan ajattele häntä? Mitä jos hänestä ei lopulta jää mitään? Onko unohtaminen ja eteenpäin jatkaminen merkki siitä etten välittänyt tarpeeksi?
Jatkaminen on kuitenkin välttämätöntä ja sillä milloin se tapahtuu ei ole merkitystä. Se tapahtuu kun siihen on valmis. Jokin toinen asia alkaa viedä mukanaan. Sitä ei silloin edes tajua. Jonain päivänä vain huomaa, että elämä kyllä kantaa.
Kun on jatkanut jonkun aikaa eteenpäin pääsee siihen parhaimpaan osaan. Siihen kun jäljellä on enää ne hyvät ja kauniit muistot, joihin voi palata silloin kun itse tahtoo. Kukaan ei koskaan katoa. Kaikkien elämästämme lähteneiden jälki on vielä olemassa meissä. Siinä mitä he ovat meille opettaneet, mitä heistä muistamme ja mitä me heidän vuokseen teemme.

Puspus,
Sane

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti