Pienenä kavereita oli kahta sakkia; oli se porukka jota kutsuttiin kotiin leikkimään, yökylään ja synttäreille, ja se toinen porukka jota ei kutsuttu. Sittemmin tilanteesta on tullut monimutkaisempaa. Aikuisempana sitä on myös ymmärtänyt että jokaiselle meistä sanat "kaveri" tai "ystävä" merkitsevät eri juttuja eikä niille ole olemassa mitta-asteikkoja.
Mulla on perinteisesti ollut hyvin alhainen kynnys kutsua ihmisiä kavereikseni ja ystäväksikin pääsee suhteellisen helposti. Toisilla ihmisillä "ystävä" termiin vaaditaan enemmän urotekoja ja tunteiden todistelua. Mulle ystävä on ihminen, jonka voin kutsua kotiini, joka on mulle olkapäänä kun itkettää ja jonka kanssa on sanaton sopimus siitä että pysymme ystävinä loppu elämän ajan.
"Kaveri" on määritelmänä vielä hankalampi ja siinä tuntuu olevan paljon enemmän variaatioita muillakin. "Kaverit" voidaan myös jaotella useaan eri joukkoon. On ryyppäyskaverit, somekaverit, työkaverit, kuntosalikaverit, blogikaverit, joukkuekaverit, koulukaverit, opiskelukaverit ja niin edelleen. Näiden joukkioiden nimestä voi päätellä sen pääasiallisen aktiviteetin joissa heitä tapaa ja siinäpä onkin kaveriuden kompastuskivi. Se, että ollaan niin kiinni siinä tietyssä kohtaamisen mallissa.
Aikuisempana on hankalampi löytää uusia kavereita ja siirtyä kaveruudesta nextille levelille. Ikävuosien kartuttua sitä olettaa kaikilla olevan vakiintuneet kaveripiirit ja ihan tarpeeksi ystäviä jo ennalta. Kuitenkin kotisohvilla makaa paljon porukkaa, jotka miettivät "mitäköhän sitä tekisi tänään" selaillen puhelimestaan onlinessä olevia kavereitaan uskaltamatta lopulta kuitenkaan vaivata ketään. Muksuna sitä saattoi kävellä useita kilsoja kaverin ovelle kysymään toista ulos. Nyt aikuisempana kaikki ihmiset ovat oletusarvoisesti kiireisiä tai väsyneitä. Ja sitten tietysti on vielä pikkuisen noloa kysyä ja tulla torjutuksi.
Olen taas alkanut katselemaan iltaisin Sinkkuelämää-sarjaa, enkä voi olla kadehtimatta Amerikoissa vallalla olevaa deittailukulttuuria. Siellä ihmisen kohtaamiselle on paljon matalampi kynnys. Joku voi ruokakaupassa hetken mielijohteesta pyytää sua illaksi kahville, kuntosalilta joku voi ehdottaa iltalenkkiä tai kadulla kompastuttuasi joku nappaa sinut kiinni ja tarjoutuu saattamaan sut kotiin. Suomessa ruokakaupassa vältellään katsekontaktia, ellei tarkoitus ole säikäyttäää sitä idioottia joka meinaa ryöstää viimeisen ale-joulukinkun laarista. Meillä se kynnys tavata ihminen ja pyytää ulos on järkyttävän korkea.
Ehkä me suomalaiset keskitymme liikaa riskeihin, siihen jos meidät ymmärrettäisiin väärin tai jos saisimme pakit. Mutta onhan se aina kohteliaisuus, jos ilmaisee haluavansa tutustua toiseen paremmin ja viettää hänen kanssaan aikaa enemmän. Muutos ei vaatisi kuin muutaman rohkean, jotka rikkoisivat sääntöä ja saisivat aikaan ilmiön. Ehkä olisikin ihan ok myöntää olevansa välillä tylsistynyt, yksinäinen ja kaivata seuraa kävelylle, leffaan tai kotisohvalle. Ehkä voisikin avata sen Messengerin ja reippaasti kysyä "voiks olla?". Ja tuskin kukaan voi ripustaa kaulaansa kylttiä "mulla on liikaa kavereita, ei kiitos".
Puspus,
Sane
KUVAT: VV
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti