Olin koulukiusattu ala-asteella. En muista miksi se alunperin ala-asteen kolmannella luokalla alkoi. Mun koulukiusaaminen ei ollut fyysistä väkivaltaa. Mua ei ikinä potkittu tai hakattu. Tavallaan jälkikäteen toivon että olisi, sillä silloin asia oltaisi otettu tosissaan ja mut olisi aiemmin saatu siirrettyä toiseen kouluun. Henkinen väkivalta on varmasti vaikeampi havaita ja käsitellä.
Mun kiusaaminen oli sitä, että joukko luokan poikia alkoi karttamaan mua ja sai muut mukaansa. Ei mennyt kauaa kun koko luokka jätti mut ulkopuolelle. Aina välillä joku yritti olla mun kaveri, mutta on rankkaa olla sen kiusatun kaveri. Siinä saa osansa siitä epäsuosiosta. Istuin välitunnit yksin ja luin jotain kirjaa. Iltaisin jotkin luokkani tytöistä tulivat käymään luonani tai näimme partiossa. Silloin kun kukaan ei nähnyt, saatoimme olla kavereita.
En osaa vieläkään sanoa syytä siihen, miksi juuri minua kiusattiin. En tiedä oliko heillä edes mitään oikeaa syytä siihen. Kenties se vain alkoi vahingossa ja koki lumipalloefektin. Muistan vain ettei kukaan luokan pojista halunnut olla mun lähellä ja tytötkin jättivät mut porukoittensa ulkopuolelle silloin kun heitä ei pakotettu ottamaan mua mukaan.
Kolmen vuoden ajan jatkunut kiusaaminen ja hylkääminen on jättänyt jälkensä, jotka näkyvät tänäkin päivänä. Vielä vuosien jälkeen pelkään että jään yksin ulkopuolelle. Vielä vuosien jälkeen pelkään itse näkeväni itseni ihmeellisempänä kuin olenkaan ja että jonain päivänä kaikki muut huomaavat sen.
Selvisin koulukiusaamisestani koulumme terveydenhoitajan avulla. Kävin juttelemassa vuosia hänelle välituntisin siitä kuinka huono olo mulla on. Terveydenhoitaja huolehti, että pääsin muualle yläasteelle ja pois kiusaajieni joukosta. Päästyäni toiseen kouluun ja uusien ihmisten pariin aloin ymmärtää että minä olen ihan yhtä hyvä kuin muutkin. En enää ollut pyrkyri ja hämmästyin suuresti kun ihmiset pitivätkin minusta. Meni kuitenkin pitkään ennen kuin opin luottamaan siihen että ystäväni pysyivät vierelläni.
Suhtaudun koulukiusaamiseen kaksijakoisesti; olen ehdottomasti sitä mieltä että se on väärin ja se pitäisi saada loppumaan, mutta olen myös syvästi kiitollinen noista vuosista sillä ne ovat muokanneet musta tällaisen kuin olen. Kaiken ikävän kääntöpuolena on se, että olen joutunut oppimaan itsevarmaksi, sisukkaaksi ja vahvaksi. Olen oppinut arvostamaan ystävyyttä ja luottamusta.
Joitakin vuosia sitten osallistuin Veikkauksen kirjoituskilpailuun ja voitin. Tarinani kertoi siitä kuinka pesäpalloharrastukseni auttoi minua kestämään koulukiusaaamisen. Veikkaus teetti minusta myös mainosfilmin, joka pyöri jonkun aikaa lottoarvontojen mainostauolla. Kiusaajistani jotkut näkivät sen ja kaksi pahinta kiusaajaani pyysivät minulta sen jälkeen anteeksi. Kaikkien niiden kostohaaveiden värittämien barbie-leikkien jälkeen anteeksianto tuntui hassulta.
Anteeksi antaminen oli kuitenkin ainoa oikea ratkaisu, eikä mielestäni vika ollut niinkään minua kiusanneissa lapsissa, vaan aikuisissa jotka eivät osanneet auttaa. Koulukiusaaminen on varmasti opettajalle vaikea asia käsitellä, mutta en tiedä voinko ikinä antaa anteeksi opettajalle joka piti minua syypäänä omaan kiusaamiseeni. Sitä vastoin olen loputtoman kiitollinen sille ihanalle terveydenhoitajalle joka ymmärsi, kuunteli ja järjesti minun asiani parhain päin.
Auta kun voit.
Rakkaudella,
Sane
KUVAT: VV, Käpylä, Tampere, helmikuu 2017
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti