Mulla on nyt kaikki kunnossa. Vuosia puursin koulun penkillä ja hieman päälle vuosi sitten valmistuin ammattikorkeakoulusta. Opiskelin vuosia ulkomaisia kieliä ja luin tuhansia matkaoppaita haaveillen jonakin päivänä asuvani ulkomailla, pääseväni käyttämään kielitaitoani ja saavani ulkomaisia ystäviä. Tyttönä mököttäessä vanhemmilleni, eristäydyin usein omaan huoneeseeni keräten sinne kaikki välttämättömät tavarat leikkien että se oli mun oma koti, jossa sain asua ihan yksin "ilman tyhmiä aikuisia". Sekin haave on tullut toteen rivitalon päädyssäni jossa asun ihan ilman aikuisia. Romantikkona olen aina haaveillut siitä, että jonain päivänä minullakin olisi kerrotavana tarina suuresta rakkaudesta. Kirjoitellessani joskus vihkooni tarinoita ystävistäni, toivoin että olisin jonain päivänä tarpeeksi rohkea näyttääkseni kirjoituksiani muille ja kuulevani niiden olevan hyviä. Kun olin koulukiusattu vuosia ja tunsin itseni hirviöksi, haaveilin siitä päivästä kun osaisin pitää itsestäni ja löytäisin ihmisiä jotka pitäisivät minusta myös.
Mitä siis sitten, jos olen saavuttanut kaiken sen mitä halusin jo 25-vuotiaana?
Olen tullut elämässäni siihen kohtaan, jossa tavoitteet loppuvat kesken ja nyt olisi aika luoda uusia. On aika tehdä uusi suunnitelma jonka mukaan jatkaa elämää, sillä en voi kuvitellakaan eläväni elämääni ilman tavoitteita tai jonkinlaista suunnitelmaa (jonka elämä sitten voi muuttaa). En ole aiemmin ajatellut itseäni kovinkaan tavoitteellisena tai päämäärätietoisena ihmisenä. Nyt kuitenkin olen huomannut tämän "völjymisen" (kuten olen sitä alkanut kutsumaan) käyvän huomaamattomasti todella paljon mun pään vaivaksi. Tämä völjyminen on varmasti tila josta tulisi osata nauttia, onhan tässä hetkessä nyt kaikki kunnossa. Ehkä se voisikin olla, jollei samaan aikaan tuntisi sitä vain jonkinlaiseksi välisoitoksi. Kenties tämä on mun elämän "puoliaika", jossa tarkoitus on mennä lähimmälle hodarikiskalle ja kerätä voimia seuraavaan erään. Mutta samaan aikaan sitä jo päässään kelaa että mitä seuraavalta erältä odottaa.
Puoliaikavöljymisen sivuvaikutuksena on ollut se, etten ole löytänyt oikeita sanoja blogiini. Olen kerran viikossa avannut tekstikentän ja yrittänyt saada tämän völjymisen tunteen siirrettyä sanoiksi, mutta se on tähän saakka ollut mahdoton haaste. Viime viikkoina olen paljon kyseenalaistanut elämääni ja sen osa-alueita miettien mitkä osat tahdon säilyttää ja mistä on aika luopua. Blogi ja kirjoittamisen vaikeus pyörivät paljon mielessäni ja joillekin ystävilleni jo sanoin aikovani lopettaa. Pahoittelut heille virheellisestä tiedosta; aion edelleen jatkaa. Sillä jonnekinhan niitä ajatuksiaan kaikesta on kirjattava ja tahtoisin uskoa kirjoittamisen olevan tavalla tai toisella iso osa sitä tulevaa erää.
Aivan ihanaa viikon alkua teille rakkaat!
Pus,
Sane
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti