Olen parissa viime tekstissäni kirjoittanut omien tavoitteiden, elämän suunnitelman ja omien haaveiden kartoittamisesta, sekä siitä että suunnitelman puuttuminen on aiheuttanut eksyneen tunteen. Tuntemukseni tämän aiemmin mainitun "völjymisen" suhteen ovat viikon lopun aikana muuttuneet ja olen alkanut ymmärtää sen, ettei tässä ole kiire minnekään.
Tilastollisesti elinaikaa ikäiselläni ihmisellä pitäisi olla 75-ikävuoteen asti ja tekemäni laskurin mukaan minulla kahdeksankymppiseksi asti. Se jättää minulle tästä eteenpäin 55 vuotta aikaa. Entä sitten jos "hukkaan" jonkin kuukauden omaa peliaikaani keskittymällä hetken nauttimaan turvallisesta tilasta ja ottamaan reilusti aikaa päätöksieni tekemiseen? Jos vain jonkun aikaa keskityn nauttimaan siitä mihin olen päässyt, tulisiko se joskus olemaan sellainen asia mitä kadun? En usko.
Uskon, että paineet olla jatkuvasti jahtaamassa uutta etappia tulevat paljosti myös ulkoa päin. Minulta on viimeaikoina usein kysytty kysymyksiä siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Vaikka elämässä olisi juuri saavuttanut kaiken sen mikä itselle on välttämätöntä, silti joku aina kysyy mikä on seuraava tavoite. Olen tähän saakka kohautellut kysymyksille olkiani ja todennut etten vielä tiedä ihan mikä se tuleva suunta mun elämässäni on. Kenties tästä lähin alan kolauttaa eteenpäinpyrkimisen normia sanomalla että tässä on toistaiseksi hyvä olla.
Haluaisin korjata tuon aiemman sanan "völjyminen" hieman positiivisemmin sointuvalla "kellumisella". Ehkä Riihimäki ei ole unelmieni asuinpaikka eikä nykyinen työni ole se kaikkein kunnianhimoisin haaveeni, mutta minulla kuitenkin on oma ihana koti ja koulutustani vastaava työ. Ensimmäistä kertaa elämässäni molemmat on toistaiseksi. Ehkä kiire pistää omalle elämälle aikataulua ja aikarajoja johtuu vain siitä että elämä on asetellut niitä tähän saakka puolestani; koulutus kasaan kolmessa vuodessa, harjoittelua vuosi ja au pairin paikka vuodeksi. Nyt aikarajaa ei ole, ellen sellaista itse tee.
Juuri nyt en aseta itselleni rajoja, vaan annan itselleni aikaa kellua niin kauan kunnes kelluminen alkaa kyllästyttää ja päätän lähteä uimaan johonkin suuntaan, tai siihen saakka että joku hirveä hauki tulee puraisemaan varpaasta.
Ihanaa alkanutta viikkoa!
Pus,
Sane
KUVAT: S-J Lespi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti