Sunnuntai-iltana olin lähdössä pienelle kävelylenkille selvittämään päätäni viikonlopun jäljiltä useammassakin eri merkityksessä. Astuttuani ulko-ovestani katsahdin taivaalle ja olin tuntevinani pienen vesipisaran putoavan neuletakilleni. Saman tien mieleni muuttui ja heräsi ajatus "no höh, ehkä ei kannatakaan lähteä kävelylle juuri nyt, katsoo sitten josko vaikka huomenna" ja sitä ajatusta seurasi monta pientä "hyvää" syytä unohtaa koko juttu. Ne ajatukset vain voimistuivat kun kirjava sateenvarjoni ei roikkunutkaan eteisen naulassa. Ei ollut mitään millä suojautua sateelta.
Hetken eteisessä emmittyäni toinen ääni päässäni sanoi "Ei hemmetti! Sinähän menet!" ja sitä ääntä päätin kuunnella. Ja olikin erittäin hyvä että tein niin. Vietin krapulaisen päivän illasta miltei kaksi tuntia tallaillen tavanomaisen lenkkini ja vähän lisääkin, sain ajatukset taas pikkuisen selkeämpään järjestykseen ja soitin erittäin tärkeän puhelun Nunulle. Rentouduin katsellen autoja moottoritiellä, kuuntelin hyvää musiikkia ja ihastelin lupiineja tienvarressa. Kaiken kaikkiaan lenkki ja lepo olivat juuri se, mitä se sunnuntai-ilta kaipasi.
Mutta kuinka lähellä olisikaan ollut se, että olisin jäänyt kotisohvalle löhöilemään. Se oli hyvin lähellä. Enkä toki tarkoita ettäkö löhöily olisi ollut suuri virhe tai jotenkin huono vaihtoehto, mutta jos olisin jäänyt siihen sohvalle olisi mun ilta ollut kovin erilainen. Ja niin naurettavasta syystä kuin vesisade. Ihan liian usein tulee käytyä niin, että jokin pieni typerä kauhukuva estää tarttumasta hetkeen ja tekemästä jotain mitä ehkä olisi halunnut tehdä. Niitä tekosyitä vain aina riittää. Tässäkin tapauksessa pahimmassa tapauksessa olisin vain kastunut. Mitäs sitten? "Se mikä kastuu, myös kuivuu" sanotaan ja vaikka olisinkin kastunut sateessa litimäräksi, olisin kuitenkin ollut siellä lenkillä.
Ihanaa alkuviikkoa!
Pus,
Sane
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti