Joskus jokin asia tuo mieleen hyvinkin elävästi jonkin menneen ajanjakson elämässä. Vaikka elämä on joukko päiviä peräjälkeen, on se myös erilaisia ajanjaksoja; opiskeluaika, se aika kun asui jossain tietyssä kaupungissa, se kesä kun oli ihastunut siihen poikaan, silloin kun harrasti pesäpalloa tai ne kesät kun oli muksu. Toisinaan jokin muistuttaa menneestä niin vahvasti, että tuntuu ihan kuin olisi palannut siihen aikaan. Sitä aikaa saattaa tulla niin kipeästi ikävä, että toivoisi voivansa palata siihen.
Samalla kun ikävöi mennyttä aikaa, ikävöi myös mennyttä minää. Minä kulkee ja kasvaa vuosien mukana, joten on hyvin loogista että tämän päivän minä on ihan eri minä kuin esimerkiksi vaikka opiskeluaikainen minä. Vaikka nykyinen minä on menneiden minujen summa, ne menneet minät ovat kuitenkin menetettyjä. Sitä tyyppiä ei enää ole. Siitä on tullut jotain uutta.
Samoin välillä mieleen nousee epämielyttäviä muistoja, niitä hetkiä kun ei ollut onnellinen tai tyytyväinen elämäänsä tai itseensä. Nekin muistot tuntuvat usein todella todellisilta ja on epäreilua, että jotakin tekoaan voi vielä vuosienkin jälkeen hävetä ja katua niin paljon. Epäilemättä meillä jokaisella on joskus ollut elämässä sellainen hetki, ettemme ole voineet olla itsestämme ylpeitä. Juuri niillä hetkillä on hyvä pitää mielessä juuri se, ettei sitä ihmistä enää ole. Se ihminen on kasvanut ja muuttunut paremmaksi.
Juuri siksi ketään; ei itseään, eikä muita saisi tuomita sen perusteella mitä joskus on ollut. Viisaat ihmiset ovat sanoneet että mennyt on jo ohitse, eikä tulevaisuus ole vielä täällä, joten ainoa todellinen asia on tämä hetki. Siihen perustuen väitän että itseään ei pidä soimata menneistä. Itseään moittiessa kannattaa tarkistaa onko vielä tässä hetkessä idiootti, ja jos onkin niin tajuta jatkaa pohdintaa siihen miten idiotismista voisi parantua sen itsensä syyttelyn sijaan.
Aurinkoista tiistaita!
KUVAT: VV
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti