Viime helmikuussa kirjoittelin Sane-blogiini tekstin siitä kuinka tahtoisin muuttaa Mikämikämaahan pakoon kaikkia elämässä silloin käsillä olleita suuria "loppuelämän"päätöksiä. Olin lähdössä aupairiksi Britteihin ja juuri kun olin päättänyt lähteä, unelmieni mies tunnusti mulle rakkautensa. Silloin tajusin ensimmäisen kerran oikein kunnolla sen, kuinka jokainen päätös vaikuttaa merkittävästi loppuelämään.
Onneksi nuorempana ei ollut niin perillä siitä seikasta. Joudumme tekemään paljon merkittäviä päätöksiä jo todella nuorena. Kuten esimerkiksi harrastuksiemme valinta, joka usein tapahtuu todella varhaisessa iässä, vaikuttaa suuresti siihen millaisissa piireissä tulemme liikkumaan. Jo toisella luokalla opettajat antoivat lapun, jossa piti päättää myös yksi hyvin suuri päätös: mitä kieltä tahdomme opiskella ensimmäisenä vieraana kielenä. Jotkut (kuten minä) joutuvat myös ala-asteen jälkeen harkitsemaan yläasteen valitsemista. Siinä voin sanoa tehneeni parhaan valintani koko elämäni aikana.
Olemme vain 16 vuotiaita, kun teemme todella suuren päätöksen siitä missä jatkamme opintoja; lähdemmekö jo opiskelemaan ammatin vai tahdommeko syventää vielä yleissivistystämme lukiossa. Lukion aineopinnotkin menevät monilla ihan mutu-tuntuman mukaan, sitä mikä sattuu huvittamaan. Jokainen valinta kuitenkin on vaikuttanut meihin. Sitten noin 19 vuotiaina, olemme joko valmistuneita ammattilaisia tai ylioppilaita ja lähdemme valitsemaan työnteon ja jatko-opiskelun välillä. En ottanut jatko-opiskelupaikan valintaani tarpeeksi tosissani ja olen katunut sitä paljon sen jälkeen. En tajunnut miten paljon se päätös vaikuttaa kaikkeen.
Se juuri on se ikävin juttu aikuisuudessa, että on tietoinen seurauksista, vastuusta ja riskeistä jotka jokaiseen päätökseen liittyy. Nyt edessä toki ovat toisenlaiset suuret päätökset, kuten missä asut, kenen kanssa menet naimisiin ja lasten hankkiminen. Näistä esimerkiksi naimisiinmenon ja lasten hankkimisen pitäisi olla loppuelämän päätös. Voisiko nyt saada sen Helinä-keijun tänne ja kilon keijupölyä?? Mä tahdon takaisin Mikämikämaahan. Pelottavaa.
Eikä siinä vielä kaikki. On myös yleinen oletus, että kyllä päälle kaksikymppisen pitäisi jo olla näistä päätöksistä kärryillä. Se, ettei osaa olla varma siitä mitä haluaa, vaikuttaa kaikkeen. Pelkästään uuden parisuhteen alussa pitäisi voida heittää kortit pöytään ja sanoa suoraan mitä elämältään haluaa, jotta tavoitteita voitaisi verrata ja päätellä onko suhteella minkäänlaista toivoa. Yksi hyvin tärkeistä kysymyksistä on se haluaako lapsia. Sekin päätös pitäisi osata tehdä ennen kuin kohtu kuivuu kasaan ja siitä päätöksestä täytyy olla aivan varma. Tällaiset aikarajalla varustetut kysymyksen ovat niitä kaikkein ahdistavimpia. Onneksi useimmat päätökset pääsee vielä pyörtämään. Jopa 80-vuotiaana voi mennä kansalaisopistoon opiskelemaan uuden kielen, nelikymppisenä ehtii hyvin vaihtaa alaa ja harrastusta voi vaihtaa koska vaan.
Ylen tekemän tutkimuksen mukaan ihmiset pitävät elämänsä tärkeimpänä päätöksenä puolison valintaa, sen jälkeen opiskelualan valintaa ja lasten hankintaa. Uskon siis että näiden päätöksien kanssa on aivan normaalia vähän horjua ja tuntea epävarmuutta. Niiden tärkeyden vuoksi niille pitää myös antaa paljon aikaa ollakseen aivan varma valinnastaan. Ja onneksi vain yksi niistä on täysin peruuttamaton.
Jokaisen päätöksen seuraukset ovat täysin ennalta arvaamattomat. Varma vinkki kuitenkin on se, että päätökset pitää tehdä sydämellä. Kun jokin tuntuu sydämessä oikealta, siitä on pidettävä kiinni. Sellaisen asian menettäminen on elämän pahimpia virheitä. Jos päätöksestään ja tunteistaan ei voi olla varma, on annettava itselle aikaa. Päätös ei pakottamalla synny. Niissä asioissa joissa aika ajaa päätöksen edelle se on varmasti tarkoitettu niin. Niin voimme ainakin toivoa.
Mikä on ollut sen elämän tärkein tai vaikein päätös tähän saakka?
Puspus,
Sane
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti