Niin kauan kuin muistan, olen ajatellut tulevani kuolemaan nuorena. Siihen ei liity masennusta, ei itsetuhoisuutta, enkä koe sen vaikuttavan merkittävästi arkeeni. En ole koskaan toivonut kuolemaa tai elänyt vain odotellen sitä, mutta se jonkinlainen "tieto" on ollut kaiken taustalla ihan pienestä alkaen. Toisinaan se ajatus pyörii mielessä enemmän, varsinkin nyt kun alan olla mielestäni "en enää nuori". Se ajatus nousee mieleen myös aina silloin kun on todella vaikeaa. Toisinaan epäilen menneeni jo sen oletuksen ohitse. Tämä oletukseni ei ole estänyt mua tekemästä mitään tai suunnittelemasta tulevaisuuttani. Ja kun googlasin tämän, niin huomasin etten ole ainoa ounastelija.
Tämä vahva tunne siitä että tulen saamaan lipun aikaisemmalle lennolle on epäilemättä yksi syy siihen etten oikeastaan pelkää kuolemaa. Ennemmin keskitän pelkäämiseni niihin asioihin jotka voin kuvitella ja joiden tiedän olevan oikeasti pelkäämisen arvoisia; kuten sairaudet, surut tai onnettomuudet. Koen olevani verrattain sinut sen seikan kanssa että joskus, ennemmin tai myöhemmin, tästä hotellista on kirjauduttava ulos. Toisinaan jopa koen lähes sietämätöntä uteliaisuutta siitä mitä tämän jälkeen meille on varattuna.
Se uteliaisuus nousee esiin varsinkin silloin kun muistelen täältä jo lähteneitä läheisiä. En voi olla miettimättä minne he ovat päätyneet, miten he voivat ja voivatko he. Tässä kohdin olisi tarjolla runsaasti erilaisia uskontokuntia omine selityksineen, mutta en osaa oikein niihin lupauksiin luottaa. En tunne tarvetta saada selitystä, nautin vain tuon tuntemattoman pohtimisesta. Mielikuvissani mummoni, vaarini ja ystäväni Vili ovat päätyneet Mikä-mikä-maahan ja kamppailevat siellä tällä hetkellä Kapteeni Koukkua vastaan. Olisipa se totta.
Kuolemaan liittyen ainoa pelkoni on pelko menettää läheisiäni, sillä se ihmisen ikävä todella sattuu. Ikävä jää kuitenkin, se kaipuu ystävän seuraan. Ikävä ei helpotu uskomuksista, ikävä ei helpotu kokemuksesta, mutta onneksi tapoja ikävöidä on monia. Joskus ikävä on itkemistä ja kipeää kaipuuta, toisinaan ikävä on suloista muistelua ja muistolle nauramista, ja joskus ikävä on jälleennäkemisen odotusta. Pelkoani lievittää ajatus siitä, että minulla ja läheisilläni on paljon hyviä yhteisiä muistoja jo luotuna ja niitä toivottavasti ehtii vielä tulla lisää.
Tämän kirjoituksen kirjoittaminen pälkähti päähäni katsoessani Meidän Tarina-ohjelmaa maikkarilta sunnuntaina. Kyseisessä ohjelmassa julkisuuden henkilöt maskeerataan vanhoiksi ja he käyvät keskustelua vanhuudesta ja kuolemisesta. Olen ohjelmaa katsoessani tuuminut, että oikeasti aiheesta puhutaan julkisuudessa ja yksityisissä keskusteluissa aivan liian vähän. Onhan kyseessä kuitenkin mysteeri, joka yhdistää meitä kaikkia. Pidetään tätä keskustelun avauksena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti