Pari vuotta sitten kun olin lukiossa (pliis älkää oikaisko ja kertoko oikeeta vuosien määrää) ajattelin että kun oon 25, mulla olisi hieno työ, olisin cosmpoliitti, omistaisin Audin, mulla olisi cool poikaystävä ja ehkä pieni koira. Ajattelin olevani todella menestynyt ja nätti. Suunnitelmissani asuin Tampereella, Berliinissä tai Parisiissa. Saatoin selailla Chanelin nettisivuja ja haaveilla siitä päivästä kun mulla olisi varaa ostaa jotain niinkin typerää kuin Chanelin koripallo. Halusin olla silloin omanlainen versioni Carrie Bradshawsta tai jostakusta elokuvan päähenkilöstä.
Tämän päivän Saana on kovin erilainen. Saana on sellainen tavallinen pulliainen. Asuu Riihimäellä rivitalon päädyssä, tekee töitä pienessä firmassa, töitä jotka on pääasiassa rutiinihommia eikä mitenkään erikoisia, ajaa vaarin vanhaa Suzukia ja on innoissaan kirpparilta tekemistään löydöistä. Nykyinen tavallinen pulliainen Saana haaveilee oppivansa kokkaamaan, löytävänsä vierelleen luotettavan miehen ja kirjoittavansa vielä joskus sen kirjan.
Nyt kun mietin omaa tulevaisuuttani, mun mielessä painii kysymys siitä pitäisikö mun edelleen haluta niitä samoja juttuja. Pitäisikö mun tavoitella niitä asioita koska nehän nyt olisi juuri niitä asioita joita "olen aina halunnut". Toki ne haaveet kuulostavat edelleen siisteiltä. Edelleen olisi mahtavaa perustaa oma firma, ommella ja asua ulkomailla. Mutta en enää tiedä haluanko sitä.
Viihdyn todella hyvin tavallisena pulliaisena. En vain voi olla välistä pohtimatta onko se jotain mihin olen vain tyytynyt ja siksi oppinut pitämään. Onhan luonnollista hieman tinkiä omista nuoruuden haaveista, mutta voiko ne hylätä ihan kokonaan? Jos tänä päivänä tahtoisikin jotain ihan muuta, mitä ei silloin uskaltanut ajatellakaan. Voiko ihminen olla historia-minälleen velkaa jotain?
Onko teillä koskaan tällaisia ajatuksia ja mitä muuten tuumaatte?
KUVAT: S-J Lespi
Tykkää postauksesta blogin Facebook-sivulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti