En edes muista milloin en olisi ajatellut olevani liian suuri. Tätä ei pidä ymmärtää väärin; olen kyllä hyvin tyytyväinen itseeni, tyytyväinen kehooni ja useimmiten pidän siitä miltä näytän. Ystävänikin pitävät minua itseluottamuksen mestarina. Minulla vain on (ehkä aina ollut) alitajunnassa sellainen käsitys että en ole tarpeeksi pieni.
Niin pitkään kuin muistan olen aina ajatellut sitä että joku muu on pienempi, sirompi ja laihempi, minunkin siis pitäisi olla. Olen verrannut itseäni parhaimpiin ystäviini ja tuntenut itseni ystävieni rinnalla rumaksi ja lihavaksi ankanpoikaseksi.
Kaikkein pahimmat kriisin paikat painoni kanssa minulla on silloin kun näen minusta otettuja valokuvia. Se etten näytäkään siltä kuin mielikuvissani saa jotenkin sen valokuva-minän paisumaan kuin pullataikina ja olen ihan sitä mieltä että olen hirvitys. Merkittävästi isompi kuin aiemmin ja ehdottomasti kaikkia muita pulskempi.
Katsellessani vanhoja kuvia huomaan etten ole paljon ystäviäni suurempi, jos lainkaan. Silloinen fiilikseni on siis ollut illuusiota. Mistä sellainen tulee? Onko kellään muulla samanlaisia illuusioita?
Painokäyräni on kyllä vuosien mittaan ottanut harppauksia ylöspäin ja (luojan kiitos) en enää paina 60 kiloa, kuten joskus lukioaikoina. Vaikka 70 kiloa rikkoutuikin jo muutama vuosi sitten, en mielestäni näytä parin vuoden takasissakaan kuvissa rasvapallerolta.
Mutta kuitenkin saatuani käsiini valokuvia muutaman kaverini häistä tältä kesältä, järkytyin taas siitä millaiselta näytin. Semmoinen tasainen pötkylä kuin kebab-eläin. Vaikka painankin nykyään 75 kiloa, eli vain muutamisen kilon enemmän kuin aiemmissa valokuvissa joissa näin jälkeenpäin ajateltuna näytin todella nätiltä, terveeltä ja hyvinvoivalta.
Kaikessa tässä on iso ristiriita sen kanssa että ihannoin todella paljon Ashely Grahamin kaltaisia plusmalleja. Mielestäni he ovat paljon kauniimpaa (ja seksikkäämpää) katseltavaa kuin langanlaihat luurangot. Heihin pystyy oikeasti samaistumaan. Miksen sitten pysty hyväksymään itseäni juuri tälläisena? Miksen voi nähdä itseäni myös valokuvissa yhtä kauniina kuin peilissä?
Epäilen että paljolti kriisissäni on kyse siitä, että paino on tabu. Jo kuulen puhetta ihmisten palkkapussien koosta, sijoitussalkun arvosta, mutta missä on avoin puhe vaa'an lukemasta. Vaakatuloksesta ei uskalleta yleensä kertoa edes kavereille. Itse olen maininut vaakani lukeman aiemmin poikaystävälleni ja kahdelle lähimmälle kaverilleni, mutta muille kertominen on tuntunut vaikealta. Miksi se on niin vaikeaa? Kertomalla lukemista avoimesti voisi häivyttää muidenkin illuusiota omasta koostaan.
Tapasin viikonloppuna pitkästä aikaa lukioystäviäni ja muutaman viinilasillisen jälkeen rohkaistuin kysymään heiltä heidän painostaan, palkastaan ja kaikesta muusta mistä ei ole tullut aiemmin uskaltauduttua puhumaan. Oli todella lohdullista saada kuulla etten olekaan 20 kiloa heitä painavampi tai tienaa tonnia vähempää kuin muut. Muutenkin illan aikana tuli avauduttua asiasta jos toisesta ja se oli todella virkistävää! Olisimmepa tehneet sen jo aikaisemmin. Kunpa kaikki voisivat puhua avoimemmin näistä asioista jotka puhumattomuuden takia aiheuttavat meille epävarmuutta.
Haastan sut siellä. Kerro mulle edes millä numerolla se alkaa? Mähän kerroin jo omani.
FACEBOOK / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti