Kun kuulin ystäväni itsemurhasta kaksi ja puoli vuotta sitten, menin shokkiin. Olin muutamaa päivää aiemmin nähnyt facebookissa katoamisilmoituksen ja olin osannut pelätä oikeata asiaa, silti se oli iso järkytys. Muistan tunteeni kun kasvoni valahtivat valkeiksi ja tuntui kuin kaikki raajat olisivat menettäneet voimansa. Sitä ei olisi millään tahtonut uskoa todeksi. Olisi tehnyt mieli väittää kertojaa valehtelijaksi ja kiistää koko asia, mutta totta se oli. Itkin tunteja, soitin lähimmät ystäväni lävitse etsien lohtua. Olin yksin kaukana toisessa maassa ja seuraavana päivänä kerroin host-äidilleni mitä oli tapahtunut.
Viikon ajan en voinut ajatella juuri muuta. Tuntui siltä kuin sydämen päällä olisi ollut painava kivi, eikä mikään oikein tuntunut miltään. Katselin päivittäin valokuvia ystävästäni ja yritin kertoa itselleni uudelleen ja uudelleen ettei häntä enää ole. Onnistuin kuitenkin tekemään työni ja käymään kävelyllä. Nukahtaminen oli vaikeaa ja tavaksi tuli kuunnella unihypnoosivideoita Youtubesta. Kuuntelin myös paljon meidän yhteisiä biisejä.
Surun rinnalle tuli hiljalleen uusi tunne; syyllisyys. Olin tiennyt pitkään ystäväni masennuksesta. Olin tiennyt että hänellä oli tapana viillellä itseään ja vielä viimeistä kertaa tavatessamme olin yrittänyt kysyä niistä. Olin ystävälleni hyvin tärkeä ja hän jopa pyysi etten lähtisi matkalleni, mutta lähdin silti. Ajatus siitä että oliko ihan sattumaa että tämä tapahtui kaksi viikkoa lähtöni jälkeen, vainosi/vainoaa minua.
Kun palasin takaisin meidän kotikaupunkiimme, en voinut välttyä ajattelemasta ystävääni joka kadunkulmassa. Kaikki tuntui muistuttavan hänestä. Toisinaan yritin vältellä paikkoja joissa olimme olleet yhdessä ja toisinaan yritin mennä niihin tavoittaakseni edes jonkin muiston hänestä. Yritin purkaa tunteitani kirjoittamalla, yritin tavata ystäviä joita en ollut tavannut aikoihin, yritin puhua vanhemmilleni ja soitin jopa auttavaan puhelimeen puhuakseni jollekulle.
Ystäväni hautajaiset olivat todella paha paikka. En tuntenut oikein ketään, eikä kukaan tiennyt minusta. Vaikka olimme olleet todella läheisiä, en tuntenut hänen perhettäään ja siksi oloni oli todella ulkopuolinen. Kuitenkin hautajaiset olivat toisaalta hyvästä. Sain sanottua hyvästit.
Hautajaisten jälkeen olo alkoi helpottua ja suru iski harvemmin, ja aaltoillen. Useimmin suru iski silloin kun oli yksin, tai silloin kun joku muistutti hänestä. Surun mukana tuli aina syyllisyys. Miksi en voinut tehdä jotain? Miksi en uskonut olevani oikeutettu auttamaan? Miksi en voinut ottaa hänen murhettaan tarpeeksi vakavasti?
Välillä koin myös vihan tunteita. Olin todella vihainen ystävälleni siitä että hän oli antanut periksi, vihainen häntä hoitaneille ihmisille siitä etteivät he olleet voineet auttaa tarpeeksi, vihainen häntä läheisemmille ystäville, vihainen jumalille, vihainen maailmalle ja vihainen itselleni. Se oli todella raskasta.
Kun sain työpaikan, sattui minulle työhöntulotarkastukseen hoitajaksi entinen mielenterveystyöntekijä. Kerroin hänelle että tällainen kokemus saattaa vielä olla henkisesti kuormittava tekijä ja hän sanoi jotain mikä auttoi minua hurjasti "Itsemurha ei ole valinta. Itsemurha on monen toisiaan vahvistavan, sietämätöntä tuskaa aiheuttavan tekijän lopputulos. Siihen ei ole yksittäinen ihminen syyllinen". Olen monesti miettinyt että olisiko suruprosessiani helpottanut se että olisin enemmän puhunut ammatti-ihmisille.
Uskon että läheisen itsemurhasta ei toivu ikinä, sen kanssa oppii elämään. Se koskettaa jatkuvasti uudelleen, siitä pitää puhua vielä vuosienkin jälkeen ja loppuikänsä sitä eri tavoin käy lävitse. Tärkeintä on ymmärtää ettei itsemurhasta johtuvan surun kanssa ole yksin. Meitä on täällä ihan pirun paljon, mutta meistä suurin osa on suruissaan hiljaa. Puhuttaisiin mekin enemmän, niinkuin olisimme toivoneet läheisemmekin puhuneen.
FACEBOOK / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti