Muksuna tuli nälvittyä ja nälvityksi suhteellisen usein. Oli sitten kyse veljestä tai kaverista, jos se sattui ottamaan päähän niin sille saattoi kimpaantuneena sanoa "sä olet ihan tyhmä". Toki siitä saattoi saada nuhtelut äidiltä tai opettajalta jälkeenpäin ja joutui sitten pyytämään anteeksi. Loukkaaminen ja loukatuksi tuleminen oli arkisempaa, sitä sattui silloin tällöin. Ja vaikka silloin tuntui vaikealta pyytää anteeksi, tuli se anteeksipyyntö silti lopulta esitettyä ja elämä jatkui.
Silloin loukkaantumisen aiheita oli se kun joku haukkui, kun jäi porukasta ulkopuolelle tai vaikka se kun ei saanut kutsua yökyläilyyn. Silloin nämä kaikki olivat ihan normaaleja ja hyväksyttäviä mielipahan syitä. Sitä saattoi kertoa äidille että nyt tuo sanoi ikävästi tai en päässyt niitten leikkeihin mukaan, äiti lohdutti ja saattoi kertoa tapahtuneesta sen toisen tyypin äidille tai opettajalle. Asialle joka tapauksessa tehtiin jotain.
Muksuna ja teininä oli ihan normaalia olla loukkaantunut jollekulle. Teininä varsinkin sitähän oli joka päivä dramaattisesti loukkaantunut jostakin asiasta. Missä vaiheessa saavutettiin se piste ettei muka ole enää inhimillistä olla loukkaantunut?
Aikuisena ei enää tunnu luvalliselta ottaa nokkiinsa. Aikuisena pitäisi jaksaa ymmärtää toisen motiivit ja ymmärtää ettei tässä nyt varmaan ole kyse henkilökohtaisesta hyökkäyksestä juuri sinua kohtaan. Mutta ei siihen kaikki kykene. Minä ainakin olen edelleen lähes yhtä helposti loukkaantuva kuin lapsena. Onneksi kuitenkin niitä loukkaantumisen paikkoja tulee nykyään harvemmin. Vai onko se sittenkään onneksi?
Kun nykyään yritämme olla loukkaamatta ketään, olla sanomatta suoraan jos jokin pännii ja olla mahdollisimman kypsiä ja aikuisia, aiheutammeko oikeastaan sen että meihin sattuu enemmän ne harvat kerrat kun tulemme loukatuiksi. Esimerkiksi työpaikalla sitä negatiivista palautetta tulee aina silloin tällöin. Itse otan tällaiset tilanteet aina hyvin dramaattisesti, alan vollottamaan ja olen ihan varma että nyt saan potkut ja olen ihan surkea työkaveri. Mielessä kiertää ajatus että olen muille vain taakka, ihan hyödytön, mietin pitäisikö irtisanoutua ja niin edelleen. Kunnes sitten rauhotun ja tajuan että eihän se nyt ihan niin menekkään.
Aikuisina meillä ei myöskään ole äitejä kertomassa meille milloin olemme loukanneet toista. Joku toiselle ihan arkipäiväinen kommentti saattaa toiselle olla todella iso loukkaus. Voi olla että jokin kommentti saa ajattelemaan ikävästi toisesta henkilöstä pitkiäkin aikoja vaikkei toinen olisi sitä edes tarkoittanut. Anteeksipyyntöä ei välttämättä kukaan ole vaatimassa. Ajatellaan että on helpompi painaa asia unholaan tai ottaa siitä niin paljon nokkiinsa että tulee välirikko.
Mitä jos olisikin ihan normaalia puhua suunsa puhtaaksi, mutta aikuismaiseen tapaan? Esittää rauhallisesti oma näkemyksensä, perustelunsa ja kuunnella toista. Pyytää anteeksi jos on pahoittanut toisen mielen. Kysyä suoraan ne asiat mitkä on jääneet vaivaamaan ja saada selvyys ikuisen vatvomisen sijaan. Sehän kuulostaisi mielestäni paljon järkevämmältä.
Olisitko sinä valmis tulemaan loukkaantuneeksi useammin jos se samalla tarkoittaisi että saisimme avoimemman kulttuurin? Olisitko sinä aikuisenakin valmis pyytämään anteeksi ja ymmärtämään toisen näkökulman? Ja vielä ihan ilman äidin patistelua?
FACEBOOK / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti