Olen saavuttanut elämässäni sen pisteen, kun tuntuu että kaikki muut ovat menossa naimisiin, hankkimassa omakotitaloja ja tekemässä vauvoja. Olen aina iloinen ystävien hyvistä uutisista, mutta kaksi askelta sen ilon perässä tulee joukko muita tunteita. Niistä ääneen puhuminen tuntuu kauhealta, vaikka uskon etten ole yksin.
Ensinnäkin iskee sellainen pieni kateus. Ei niinkään siitä itse uutisesta, vaan enemmän siitä että jollakin on ollut käsitys mitä haluaa, yrittänyt tavoittaa sen ja onnistunutkin. Itse olen vielä kovin hukassa, vaikka monet palaset elämässäni onkin kohdillaan. Kun olin sinkku, ajattelin että sitten on hommat kasassa kun se poikaystävä löytyy. Hölmö ajatus, sillä oikeasti siitähän syntyy vain lisää kysymyksiä. Jokapuolelta kysytään koska mennään naimisiin, eikö jo hankita lapsia ja mitenkä siinä rivitalokaksiossa mahtuu asumaan. Olen kateellinen siitä että joku on onnistunut vaientamaan ne kysymykset. Vaikka kai olen hieman naiivi, enkä näe että avioitumisen ja äitiytymisenkin jälkeen niitä selvitettäviä kysymyksiä riittää.
Kateuden jälkeen tulee pelko. Pelkään että jään jotain paitsi ja jonkin jutun ulkopuolelle; the fear of missing out. Välillä tuntee että juoksee minkä pystyy muiden odotusten ja elämänvaiheiden perässä. Olen elänyt jo sellaisen vaiheen, jossa olin elämäntilanteellisesti kaveripiiriäni jäljessä ja tiedän että silloin tulee todella yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Se vaihe oli silloin kun lukion jälkeen kaikki parhaimmat kaverini pääsivät opiskelemaan, muuttivat toisille paikkakunnille ja itse pääsykokeissa epäonnistuneena menin motonetin kassalle. Silloin illanistujaisissa kaikki juttelivat opiskelujuttuja eikä minulla ollut lenkkiavaimen hintaa mielenkiintoisempaa kirjoitettavaa. Pelkään että se toistuu, kun en saa omista haaveistani selvää tarpeeksi nopeasti pysyäkseni muiden tahdissa.
Pelkään että lakkaan olemasta toivottua seuraa jos en jaa toisen elämäntilannetta. Juuri nyt pelkään että äitiytyneet ystäväni alkavat hengailla mielummin jonkun muun sellaisen kanssa jolla on hiekkalaatikon reunalla vahdittavaa. Mitä jos en koskaan haluakaan hankkia lapsia? Jäänkö silloin kaiken ulkopuolelle? Vaikka nykyaikaan yhä useampi ei koe vanhemmuutta omaksi jutukseen, silti se vanhemmuuden oletus on todella vahva. Ajatus siitä ettei kuuluisi joukkoon on pelottava.
Kateuden ja pelon jälkeen esiin puskee eräänlainen kärsimättömyys. On todella turhauttavaa olla siinä tilassa, ettei vielä tarkalleen tiedä mitä tahtoo eikä halua kiirehtiä mihinkään suuntaan. Näissä hetkissä kun pelkään jääväni muista jälkeen, minulle tulee hirveät paineet tietää. Niissä hetkissä muistaa aina sen että meillä naisilla on kello joka tikittää. Mies yrittää selittää että eletään hetkessä hei, kyllä ne asiat selviää mutta itse kuulee vain tiktaktiktak. Olisipa mies niin että ei olisi kiire päättää ja saisi olla raskausuteluiltakin rauhassa.
Kiirehtiminen ei auta ja oikeasti voin jäädä vaikka huomenna bussin alle. Asiat ei etene panikoimalla yhtään sen paremmin. Pitää vaan malttaa luottaa siihen että tosi ystävät pysyy lähellä myös eri elämäntilanteissa ja asiat selviää aikanaan.
FACEBOOK / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti