En enää kehtaa käydä Kotipizzassa sillä tiedän myyjien siellä muistavan meidät jo nimeltä tsiljoonien nettitilaustemme vuoksi.
Jonkin aikaa sitten en kehdannut käydä enää meidän lähikaupassa kun kävin siellä joka arkiaamu hakemassa eväitä ja joinakin päivinä vielä töidenkin jälkeen.
Häpeän edelleen sitä kun joskus pikkuisena selitin meillä kylässä olleelle kummitädilleni että isän mahassa asuu karhu kun se niin murisee. Isä oli siitä silloin tosi nolona ja mulle vihainen (eikä varmaan olisi tästäkään paljastuksesta riemuissaan, hups)
Joka kertaa kun itken (tai edes meinaan) muiden seurassa.
Noloilen yhä kun ystäväni hautajaisissa en uskaltanut mennä oikealla hetkellä laskemaan kukkiani arkulle. Mun olisi pitänyt mennä heti perheen perään ja ajattelin että kai sinne joku tärkeämpi vielä menee ensin. Menin sitten nolosti ihan viimeisenä kun kaikki muut olivat käyneet.
2009 heitin kesätyökaveriani (poikaa johon olin ihastunut) kiukustuneena vihkolla ja se osui hänen haaroväliinsä ilmeisen kipeästi.
Jonkin aikaa sen jälkeen kun olin aloittanut työpaikassani olin apuna valmistelemassa toimitusjohtajamme viinikerhon tapahtumaa yrityksemme tiloissa ja sain kutsun jäädä itse tapahtumaan. Hyväksyin kutsun mutta kun näin hienosti pukeutuneet vieraat ja bongasin heidän joukostaan muutaman julkkiksen, piilouduin keittiöön ja karkasin salaa kotiin.
Ne kaikki kerrat kun olen karannut kesken karaoke-biisin kun hoksaan että enhän mä todellakaan kuulosta yhtä hyvältä kuin Jonna Tervomaa, varsinkaan tusinan tuubassa kun on ihan rytmikin hukassa.
Sitä kun au pair -vuoteni kestikin vain pari kuukautta.
Yhteen aikaan häpesin todella paljon sitä että kiharran hiukseni nukkumalla hiukset leteillä suihkun jälkeen. Saatoin "käyttää totuutta säästeliäästi" ja väittää että mulla on vaan erikoisempi permis. Niinkuin olisi noloa ettei halua päänahkaansa enempää kemikaaleja.
Nämä ovat kaikki ihan naurettavia juttuja ja varmaan ulkopuolisen korvaan kuulostavat kaikki siltä että "entäs sitten". Mutta omassa päässä vielä pitkienkin aikojen jälkeen ne herättää semmosen tunteen että haluaisi vain piiloutua sänkyyn peiton alle ikuisiksi ajoiksi. Pohdin, mikä on häpeän ja nolostelun pointti, miksi tällainen systeemi on meihin rakennettu? Kai se on jonkinlainen jäänne niiltä ajoilta kun lapsena äiti ja isi vielä kertoi milloin on tehnyt väärin, mutta nyt aikuisena emme hahmota mittakaavoja ja kerromme itse itsellemme jonkin menneen väärin vain siksi että tilanne sai meidät tuntemaan olomme epämukavaksi.
Mun häpeän aiheeni ovat onneksi aika kevyitä ja näin jälkeenpäin niiden tuominen tähän kirjoitukseen esille ei tunnu minulle ylivoimaiselta. Joillakin asia on toisin, joillekin häpeän tunne on jokapäiväinen fiilis siitä että on kelpaamaton. Kun on jatkuvasti tunne siitä että toimii kuvittelemansa yleisön mielestä väärin tai on kelpaamaton on suuri riski masentua. Kun mietin miten ison tunteen mun pienet häpeäkokemukset nostaa sisälläni, en voi kuin ihmetellä kuinka jotkut jaksavat elää vielä suuremman häpeän kanssa päivästä toiseen.
Näin joulun alla useimmilla ihmisillä herää auttamisen ja hyväntekeväisyyden kaipuu. Niin minullakin. Olen jo kolmen joulun ajan tehnyt lahjoituksen Suomen Mielenterveys ry:lle, joka tarjoaa apua mielenterveyteen liittyvissä asioissa. Heillä on auttava puhelin, kattavat nettisivut täynnä tietoa ja lisäksi he järjestevät erilaisia koulutuksia. Heidän sivunsa ovat tulleet oman suruprosessin aikana hyvin tutuiksi ja lahjoitan heille pienen joululahjan jotta yhä harvemman tarvitsisi hakea heidän sivuiltaan lohtua.
FACEBOOK / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti