Pikainen teksti joulusta

Muksuna täydellinen joulu oli sellainen kun lähettiin perheen kanssa lappiin, käytiin äidin kanssa varastamassa lähimetsästä saksien ja puukon kanssa pieni kuusennäre, isän vanhemmat oli matkassa mukana, mummo huolehti että joulupöydässä oli kaikkea ja kakku, sai lahjaksi paljon suklaata ja sai katsoa telkusta kivoja ohjelmia. Lapsena sitä ei ollenkaan huomannut, kuinka paljon työtä se joulu vaatii.

Nyt "aikuisena" täydellinen joulu on sellainen kun lähdetään parhaan kaverin kanssa mökille, käydään kuusivarkaissa sahan kanssa, ollaan ihan kaksin, ollaan molemmat hankittu ihan simona ruokaa ja vähän kaikkea ekstraa, saa muutaman kivan lahjan rakkaimmilta ystäviltä ja voi pelata simsiä kaikkien jouluohjelmien pyöriessä taustalla. Ja kaikki se, ilman minkäänlaista joulustressiä tai pakkoa siitä olisi tehtävä mitään muuta kuin syötä, juoda ja nukkua.

Se juuri tässäkin joulussa oli parasta. Että ei tarvinnut tehdä mitään. Kaikki mitä tehtiin, tehtiin siksi että haluttiin ja juuri silloin kun siltä sattui tuntumaan. Jos ei ollut nälkä kolmelta, syötiin silloin yhdeksältä kun oli oikeasti nälkä. Lahjat avattiin vasta kun maltettiin ja saunaankin mentiin heti aamupalan jälkeen. 

Olen hyvin kiitollinen siitä että olen saanut viettää tuota täydellistä joulua nyt jo kahtena vuonna ystäväni Sinin kanssa. Meillä molemmilla on ollut raskas ja kiireinen syksy, joten rauhallinen ja hyvin laiska joulu tuli molemmille tarpeeseen. 

Hyviä välipäiviä rakkaat! Levätkää ja syökää vielä vähän kinkkua ja suklaata!

Ja meillle jotka olemme pakahtua joulunjälkeiseen kiireeseen; Tsemppiä, pian se uusi vuosi tulee ja kaikki alkaa taas alusta!

KUVAT: Instagram @sanevaliheikki
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Vain hyviä juttuja

Olen tässä nyt useampaan kertaan tehnyt perus "saanamaisia" kryptisiä viittauksia joihinkin uutisiin ja projekteihin, joista en ole vielä tähän mennessä puhua enempää. Nyt tilanne noiden juttujen suhteen on alkanut vakiintua ja ne ovat saavuttaneet sen tilan jossa niistä uskaltaa jo vähän kirjoitellakin.

Edellisessä kirjoituksessani jo paljastinkin, että vihdoin työkuvioni ovat selkeytyneet. Sain muutama viikko sitten työpaikan Hyvinkäältä Beckhoffilta ja odotan todella suurella innolla että pääsen tammikuun puolessa välissä aloittamaan siellä. Nykyisessä työpaikassani, vastoin pelkojani, otettiin uutiset lähtemisestäni vastaan hyvin. Olin pelännyt joutuvani riitelemään määräaikaisen työsopimukseni purkamisesta, mutta onnekseni saimme sovittua kompromissin joka sopii kaikille osapuolille. Uusi työni vastaa hyvin pitkästi nykyistä, mutta keskittyy enemmän markkinointiin ja asiakaspalveluun.

Vaikka työni on Hyvinkäällä, en aio ainakaan vielä aloittaa tavaroideni pakkaamista ja vaihtaa maisemaa. Teen hyvinkääläisenä pahan synnin, kun sanon että viihdyn hyvin Riihimäellä. Vaikka pääosin siihen on syynä ihana asuntoni, jota en suostu hylkäämään vielä vaikka kuinka paljon järkevämpää olisikaan asua siellä missä muu elämäkin on.

Hyvinkäälle sijoittuu myös toinen projekti josta olen ollut ihan "hys hys". Muutama kuukausi sitten sain sähköpostin, joka sai minut hihkumaan ilosta ja hypähtämään muutamaan kertaan paikallani. Tiedätte että pesäpallo on rakkain harrastukseni syömisen ja blogin kirjoittamisen ohella. Sain sähköpostiviestin juuri superpesikseen nousseelta Tahkon Leidit-joukkueelta, joka pyysi minua avuksi joukkueen viestintätiimiä. Nyt olemme tiimin kanssa istuneet muutamat palaverit ja voin ilokseni ilmoittaa olevani joukkueen someleidi tulevana kesänä.

Ounastelen näin perustein vuodesta 2018 tulevan oikein mahtava vuosi. Ainakin paljon uutta on luvassa ja fiilikset vaihtuvasta vuodesta ovat malttamattoman odottavaiset. Sitä ennen kuitenkin on vielä tiedossa paljon kaikkea muuta mahtavaa, kuten mökkijoulu vol.2 ystäväni Sinin kanssa, rentouttava joululoma ja syyskuusta saakka suunnittellut uuden vuoden bileet.

Just nyt elämä hymyilee. Toivottavasti sullakin.

KUVAT: Instagram @sanevaliheikki
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

5 tapaani rauhoittua työpäivän jälkeen

Muutama viikko takaperin menin lupaamaan, että jaan pian vinkkejäni siihen miten jaksaa paremmin. Sittemmin olen tuuminut, että onkohan se vähän hölmöä sillä kaikkihan me ollaan yksilöitä ja se mikä auttaa yhtä voimaan hieman paremmin voi olla toiselle ihan väärä juttu. Ja ratkaisuthan on tietysti riippuvaisia niistä ongelmista joiden kanssa kamppaillaan, eikä ne ongelmat välttämättä ole samoja.

Mun jaksamiseen liittyvät ongelmat ovat aiheutuneet stressistä. Työ, pimeys, tulevaisuus ja ihmissuhteet ovat aiheuttaneet stressiä, joka on vaikuttanut negatiivisesti moneen asiaan. Olen skipannut aterioita kiireessä, jättänyt liikunnan kokonaan ja olen kärsinyt unettomuudesta. Univaikeudet ovat olleet mun perinteinen reaktioni stressiin ja opiskeluvuosinani se oli minulle todella iso ongelma. Olen myös kokenut jonkinasteista masennusta, jonka vuoksi on ollut vaikeampaa viettää aikaa ystävien kanssa.

Nyt stressi on alkanut helpottaa, sillä epävarmuudet omasta tulevaisuudesta ja työjutuista ovat poistuneet. Olen saanut uuden työpaikan ja olen siitä hyvin onnellinen. Pääsen aloittamaan uudessa firmassa tammikuun puolessa välissä. Ennen tuota läpimurtoa ehdin jo kuitenkin kehittää jonkinlaisen reseptin sille, miten iltaisin saan nollattua työpäivän pääkopasta ja ladattua akut valmiiksi seuraavan päivään. Ja vaikka onkin kyseessä itselleni mittatilaustyönä kehitetty resepti, aion nyt jakaa sen tässä lyhykäisyydessään.

1. Virkistävä kävely
Kun istun toimistossa joka arkipäivä kahdeksan tuntia, tulee pieni liikunta ja ulkoilma tarpeeseen. Olen ollut armollinen itselleni ja kuitannut tämän kohdan kävelyllä kauppaan tai ihan vain korttelin ympäri. Kunhan hieman saa raitista ilmaa ja jalkoja liikkeelle. Se virkistää. Varsinkin hyvän musiikin kera tai jos soittaa samalla vaikkapa isovanhemmille tms.

2. Pieni hemmottelu iltapala
Yritän aina töiden jälkeen syödä kunnollisen aterian ja sitten myöhemmin illasta pienen hemmoitteluiltapalan (piparin, joulutortun, mandariinin yms). En pysty menemään nukkumaan vatsa pullollaan, joten yritän saada kunnolliset ateriat syötyä mahdollisimman aikaisin.

3. Näprääminen tai lukeminen
Ehkä tärkeimmäksi iltarutiinikseni on noussut näprääminen. Se että saa käsiin ja aivoihin jotain muuta pyöritettävää kuin työasiat ja muut murheet (tutkittu juttu). Olen joulua varten virkkaillut yhtä ja toista, yrittänyt pitää päiväkirjaa ajantasalla, kirjoitellut joulukortteja ja ommellut korjauksia yhteen jos toiseen vaatteeseen, samalla kun olen tuijotellut Netflixistä Crownia tai Master of None-sarjaa. Silloin kun mitään näprättävää ei ole, olen lukenut edellisen viime viikolla lueteltuja kirjoja tai kirjoitellut omia pikkujuttuja.

4. Kynttilät ja himmennetyt valot
Menen yleensä nukkumaan joskus 11 aikaan ja olen ottanut tavaksi himmentää/sammuttaa valot asunnostani jo yhdeksän aikaan. Minua se ainakin rauhoittaa paljon. Usein sytytän myös muutamat tuikut hyllyille loistamaan ja vähän tasapainoittamaan television sinistä valoa. Olen myös yrittänyt himmentää television kirkautta ja säätää väriä hieman lämpimämpään aina illan tullen.

5. Unihypnoosit ja iltasadut
Olen vakavasti koukuttunut Youtuben unihypnoosi-videoihin ja erityisesti Ben Gentlyspoken-kanavat Harry Potter-iltasatuihin. Ne auttavat pitämään omat ajatukset kurissa silloin kun yrittää saada unesta kiinni. Erilaisia unihypnooseja, unimusiikkia ja äänikirjoja löytyy uskomattomat määrät, joten sieltä on helppo löytää jokaiseen yöhön jotakin.

Oikein mukavaa tiistaita sulle!

KUVAT: Pexels
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Pyydä suoraan

Olen viime aikoina paljon pohtinut sitä, että onko totta että "sitä saa mitä tilaa". Voisiko todella olla niin että kun avoimesti myöntää mitä tahtoo, sen saavuttaminen on askelta lähempänä? Tietystikään elämä ei ole ihan niin yksinkertainen että tähdeltä toivomalla kaikki toiveet toteutuisi. Se on Pinokkion juttuja.

Mutta ehkä se toimisi hieman yksinkertaisemmissa ja konkreettisimmissa kysymyksissä. Kuten esimerkiksi; välillä on turhauttavaa kuunnella ihmisiä, jotka odottavat toisen ihmisen käyttäytyvän heitä kohtaan tietyllä tavalla tai toimivan jollakin tavalla ja loukkaantuu siitä kun näin ei käy. Jokainen meistä on yksilö, eikä kukaan voi olettaa kenenkään ymmärtävän sanattomia toiveita siitä miten asiat tulisi tehdä. Ehkä "sitä saa mitä tilaa" toimisi ihmissuhteissa. Jos sanoisi toiselle suoraan mitä tahtoo ja odottaa, toisella voisi olla realistisemmat mahdollisuudet tehdä niin.

Tiedän itse odottavani ihmisten tekevän asioita kuin taikaiskusta ja välillä petyn pahasti siihen etteivät muut vastaa odotuksiani. Tajuan voivani syyttää vain itseäni siitä etten ole sanonut suoraan, tai edes vihjannut siitä mitä tahdon. Kukaan ei ole ajatusten lukija. On helpompaa mennä puoliväliin vastaan ja siten auttaa oman toiveensa toteutumista. Kutsua kylään ihmisiä joita tahtoo nähdä, jutella niille joiden kuulumisia tahtoo kuulla, pyytää anteeksi niiltä joiden kanssa tahtoo tehdä rauhan ja rakastaa avoimesti niitä joiden rakkautta kaipaa.

Voisiko se olla niin yksinkertaista?

Vai olenko itselleni valehteleva Pinokkio metrin mittaisen nenän kera?


KUVAT: Instagram @sanevaliheikki
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Viimeksi luettua

Silloin kun asuin vielä vanhempieni luona, peruspuuhaani oli lukeminen. Saatoin istua olohuoneen nojatuolissa nenä kiinni kirjassa useita tunteja, poiketen välillä vain etsimään suklaata. Opiskeluaikoina en enää oikein osannut lukea kotona, siellä ei jotenkin ollut sellaista paikkaa jossa se olisi ollut niin mukavaa. Sen sijaan luin paljon junassa viikonloppuisin matkalla kotiin tai Kouvolaan. Nyt keväällä huomasin, etten ole melkein vuoteen lukenut juuri mitään ja päätin ryhdistäytyä. Ajattelin listata teille tähän viimeksi luetut kirjat ja pienen selityksen miksi kirja kannattaisi lukea.

Jane Austen - Uskollinen ystävänne
Uskollinen ystävänne on kokoelma Jane Austenin kirjenovelleja. Novellien lyhyys tekee kirjasta todella nopeasti luettavaa ja sitä sopiikin lukea pienemmissä pätkissä. Teksti on Austenin romaaneja kantaaottavampaa ja huomattavasti ironisempaa. Suosittelen kirjaa lämpimästi jokaiselle Austen-fanille ja feministeille.
Kirja Adlibriksessa 4,10€

Fausto Brizzi - 100 onnen päivää
Luin tämän kirjan Sarandan suosituksen perusteella ja kyllä kannatti. Kirjassa seurataan Italialaisen Lucion viimeistä 100 päivää. Jäätyään kiinni vaimonsa pettämisestä Lucio saa kuulla sairastavansa kuolemaan johtavaa syöpää ja hän ottaa asiakseen korjata välinsä vaimoonsa ja lapsiinsa ennen päivien loppumista, sekä tietysti syödä mahdollisimman monta munkkirinkilää. Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on ihanaa luettavaa. Brizzi onnistuu kuvailemaan Roomalaisten elämää, aurinkoa ja maailman pelätyintä sairautta kauniilla tavalla. Kirjan loppu on todella koskettava. Mutta varoituksen sana; kirja tulee aiheuttamaan kasvavaa munkkirinkilöiden kulutusta!
Kirja Adlibriksessa 24,90€

Riikka Pulkkinen - Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Tämä kirja on erittäin kevytlukuinen ja nopeatempoinen. Kirjan päähenkilö Iiris tulee jätetyksi ja koulupsykologin self help-opit pääsevät oikealle koetukselle. Apuna hänellä on naapurin Marja-Liisan saippuaoopperat ja suklaa. Kevyestä ja tutusta aiheesta kirjoitettu kirja tuo esiin hauskasti eroprosessin vaiheet ja saa välillä vaipumaan syviin mietteisiin.
Kirja Adlibriksessa 9,40€

Pekka Hiltunen - Iso
Näistä neljästä kirjasta tämä on ehdoton lempparini. Vaikka Austen on aina klassikko, 100 onnen päivää oli hauska ja Iiris lempivaaran tarina nopea lukea, Iso on menee kaikkien noiden ohitse yhdestä syystä. Iso avaa yhtä suurta tabua. Kirja kertoo ylipainoisesta naisesta ja hänen kamppailustaan ei painoaan, vaan yhteiskunnan asenteita vastaan. Kirjassa kuvataan hyvin ylipainoisuuden tuomat hankaluudet ja se henkinen taakka, samoin kuin se miten paljon vihaa ylipainoisia ihmisiä kohtaan on. Kirjan päähenkilö Anni on korkeasti koulutettu, älykäs nainen, joka kyllästyy vihapuheeseen ja päättää ryhtyä yhden naisen taistoon muuttaakseen ihmisten virheelliset käsitykset ylipainosta. Suosittelen tätä vahvasti jokaiselle isolle, jokaiselle joka joskus on syrjinyt isoa tai jokaiselle joka tuntee jonkun ison, eli jokaiselle.
Kirja Adlibriksessa 6,20€

Pian vuosi taas vaihtuu ja ihmisillä on tapana tehdä uuden vuoden lupauksia. Mulla olisi tarjolla kaikille yksi hyvä lupaus-vinkki. Minä lupaan lukea jokaisen kuukauden aikana yhden kirjan ja julkaista tiedot Goodreads-sivustolla. Goodreads on sosiaalisen median kanava, jolla voi arvostella lukemiaan kirjoja ja antaa ystäville lukuvinkkejä.

Hyviä lukuhetkiä!

KUVAT: Instagram @sanevaliheikki
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Se oikea hetki

Hei, siitä onkin jo aikaa kun viimeksi oltiin juttusissa. Aika vierähtää niin uskomattoman nopeasti näinä päivinä. Tekosyitä on listalla monia; töissä on ollut kiirettä, talven pimeys ei ole inspiroinut, arjessa ei ole ihmeempiä kuulumisia ja mieli on ollut vähän väsynyt kaikesta. Yksi lykätty kirjoitus venyi kahdeksi ja sitten viikoksi. Pian alkoi tuntua ettei mikään asia ollut tarpeeksi painavaa asiaa kirjoitettavaksi ja se blogin kirjoittaminen alkoi odottaa vain sitä oikeaa hetkeä.

Viimeisen kuukauden aikana olen suunnitellut töissä maaliskuisia messuja, jännitellyt tammikuussa loppuvaa työsopparia ja kehitellyt uusia suunnitelmia. Työ/harrastusrintamalla on myös uusia projekteja liikkeellä, joista varmasti tulen kertomaan lisää sitten kunhan asiat saadaan sellaiselle tolalle että niitä kehtaa julkisesti hehkutella. Mennyt kesä ja syksy olivat sosiaalisella saralla vähän hiljaisempaa aikaa. Sen tähden olen nyt keskittänyt voimiani parinkin isomman juhlan suunnitteluun.

Pään sisäpuolella asiat ovat kiertäneet kehää ja varsinkin epävarmuudet ja mahdolliset muutokset työrintamalla ovat nostaneet stressitason aika korkealle. Mieltä on rasittanut myös syksyn ja alkutalven pimeys, joka on saanut mietteet laskemaan aika syviin vesiin. Välillä olo on tuntunut todella riittämättömältä ja yksinäiseltä, kun toisten ihmisten elämissä tuntuu tapahtuvan niin paljon enemmän ja niin isoja asioita.

Valoja alkutalven pimeydessä ovat olleet kummipoika ja sen äiti, erityisesti ystäväni Viivi ja Sini, sekä vanhojen harrastusten pariin palaaminen. Se pitäisikin aina rasittavampien aikojen aikana muistaa, että ystävät ja ne omat harrastukset ja niiden tuomat rutiinit ovat ainakin minulle niitä asioita jotka tuovat sitä virtaa, eivätkä vie sitä pois. Sen tähden luulen että olisi ollut parempi kirjoitella sinullekin sinne vaikka vähän joutavammistakin asioista.

Olen kuitenkin kirjoitellut ylös niitä "ei riittävän painavia asioita" joista olen harkinnut kirjoittavani sinulle, joten juttulista tuleville viikoille on ainakin valmiina. Voit odotella kirjoituksia muun muassa siitä millä pikkuasioilla voi parantaa omaa jaksamista, lista viime aikoina lukemistani kirjoista ja suosituksia lukulistallesi, teksti ihailemistani naisista ja hieman feminismi-avautumista, sekä mahdollisesti myös teksti moottoritiestä.

Kiva olla taas linjoilla. Mukavaa loppuviikkoa :)


KUVAT: Instagram @sanevaliheikki
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Masentaako onnellisuus?

Oletko koskaan kadehtinut kaverin täydellistä Instagram-kuvaa? Ajatteletko toisinaan että kaikkien muiden elämä on täydellistä? Kuinka monta kertaa olet tuntenut alemmuuden tunnetta Facebook-seinäsi täydellisten viikonloppujulkaisujen virtaa seuratessa? Onko sun koskaan tehnyt mieli paiskata luurisi seinään kun kaikki muut ovat niin samperin onnellisia koko ajan? Tunnetko olevasi epäonnistunut tai epänormaali kun olet surullinen tai pettynyt?

Ei hätää, sillä emme ole näiden tuntemusten kanssa yksin. Sunnuntain Helsingin Sanomissa oli aiheesta erinomainen kirjoitus. Venla Pystysen kirjoituksen mukaan lisääntynyt onnellisuuden palvominen ja jatkuvan auvoisuuden tavoittelun kulttuuri voisi olla syynä myös lisääntyneelle masennukselle. Surusta ja pettymyksestä on vahingossa tehty prosessin sivutuotteina tunteita, joista syntyy mielikuva epäonnistumisesta. Onnellinen ja tasapainoinen ihminen ei muka voi välillä olla onneton.

Luettuani tekstin aloin ajatella asiaa oman napani tietämillä. Huomaan että minun on nykyään vaikeampi kirjoittaa mihinkään negatiivisista asioista tai vastoinkäymisistä. Jo pelkästään tässä blogissa se tiivistyy hyvin. Harvoin kehtaan kirjoittaa niistä päivistä kun heräsin ja aloin heti tuntea lamaannuttavaa masennusta töiden vuoksi, siitä päivästä kun tajusin vältelleeni postilaattikkoa uusien laskujen pelossa jo toista viikkoa, tai kaikista niistä illoista kun makaan sohvalla toivoen että seuranani olisi muutkin kuin Gilmoren tytöt. Vaikka näihin varmasti moni teistä osaisi todella hyvin samaistua.

Jotenkin ei-niin-täydellisistä hetkistä kirjoittaminen tai julkaiseminen on kielletyn oloista. Tiedän että monet lukevat blogeja piristääkseen päiväänsä ja silloin kaivataan kepeää ja iloista sisältöä. Sen huomaa siitäkin, että kommentteja ja sivulatauksia tulee aina eniten niihin teksteihin, joissa ilmoitetaan jostakin positiviisesta uutisesta. Niiden onnettomien päivityksien kirjoittamista häiritsee myös ajatus siitä, että tulkitaanko se nyt sitten säälin tai huomion kalasteluksi, vaikka faktahan on että kaikilla teksteillä "kerjään" teidän huomiotanne ja jokainenhan meistä joskus kaipaa osakseen myötätuntoa. Se on ihan inhimillistä.

Ironista on myös se, että se oikea onni ei ole siellä Instagramissa, Snäpissä tai Facebookissa. Useimiten ne parhaat onnen hetket ovat niitä jotka eivät ylitä somen uutiskynnystä. Missä ovat kaikki ne päivitykset siitä kun syventyy hyvään kirjaan junassa, kuvat kaverin kanssa kahvikupin äärellä käydyistä keskusteluista, kun viimein saa katsottua sen dokkarin joka on kuukausia lojunut omalla listalla tai kuva siitä kun on kerrankin saanut työpöydän tyhjäksi keskeneräisistä projekteista. Ne todellisen onnen hetken ovat usein merkityksellisiä vain pienelle yleisölle.

Tunnen nyt itsekin syyllisyyttä siitä että olen ilmaissut itseäni hyvin yksipuoleisesti ja omalta osaltani lietsonut tätä onnellisuuden pakkoa. Totuus kun on, ettei kukaan voi olla aina onnellinen, aina ei voi onnistua ja pettymyksen tunteet aina välillä ovat ihan luonnollisia. Ne tasapainoittavat elämää, eikä niitä pitäisi hävetä. Joskus kun vituttaa kuin pientä oravaa eikä sitä tarvitse aina piilottaa.


KUVAT: Instagram @sanevaliheikki ja alempi tekstikatkelma uusimmasta Trendi-lehdestä.
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Missä on Riihimäki?

Aina silloin tällöin tapaa niitä ihmisiä jotka kysyvät kysymyksiä kuten "onko Riihimäki Hyvinkään etelä- vai pohjoispuolella?" tai "Käytkö Kouvolasta usein matkalla Venäjällä, kun sehän on niin lähellä sitä rajaa?". Niitä ihmisiä tuijottaa hetken aikaa ja siinä samalla pohtii onko tuo tyyppi ihan tosissaan.

Meidän perheessä on pidetty hyvää huolta siitä ettemme ole Suomen kartan suhteen tynnyrissä kasvaneita. Kun olimme ihan muksuja, meillä oli tapana kesällä tehdä pitkiäkin matkoja asuntovaunun tai -auton kanssa. Vanhempieni perheet ja suvut ovat myös hyvin eri puolilta Suomea, joten sukulaisia on löytynyt Kittilästä ja Helsingistä, Porista ja Savonlinnasta.

Myös nyttemmin aikuisiällä matkailen kotimaassa suhteellisen paljon. Kaveripiirini on levittäytynyt laajalle ja tuttavia löytyy aina Joensuusta Turkuun saakka. Puhtaan trivian lisäksi tästä Suomen tuntemuksesta on ollut iloa myös siten, että minulle on helppoa suunnistaa Suomessa ja ihan vaivattomasti löydän autolla perille oikeaan paikkaan.

Kun sitten viime viikolla kävin Helsingissä tapaamassa nuorta miestä, joka kysyi minulta missä Riihimäki sijaitsee, pidin häntä ensin ihan sivistymättömänä tollona. Sitten aloin ajattelemaan asiaa tarkemmin ja ymmärsin miksi Helsingissä ikänsä asunut ihminen ei ehkä tunne tarvetta poistua kehien ulkopuolelle. Aloin sääliä häntä. Hänen silmissään olen ehkä maalaistollo, pikkuisen landepaukku, mutta epäilen ettei hän ole koskaan silittänyt lehmää, vaeltanut tunturin huipulla, meinannut hukkua suohon tai tutkaillut peltoa vieraslajikkeita etsien.

Vaikka olenkin kotoisin Hyvinkäältä ja hieman maalaisempien ystävieni puheissa olen kaupunkilaistyttö, olen silti hyvin iloinen siitä että en ole kehari (tässä yhteydessä tarkoittaen henkilöitä, jotka ovat syntyneet ja asuneet koko ikänsä Kehä 1 ja 2 eteläpuolella ja jotka vain harvoin/tai ei ollenkaan vieraile muualla Suomessa). Olen hyvin kiitollinen vanhemmilleni ja ystävilleni siitä että he ovat pistäneet minut matkustamaan, sillä on aivan totta että matkailu avartaa.

Mukavaa torstaita!

KUVAT: VV 
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

On cool olla Saana

Muksuna mua ärsytti olla Saana. Nimeni kuultiin aina väärin, kukaan mun kaveri ei ollut saman niminen ja sitten ala-astella joku luokan poika meni vielä löytämään sen biisin Haltin Häät, jossa Saana on poika ja mieli naimisiin Malla-neidon kanssa. Piru vie. Ala-asteella mun nimeni oli yksi väline mun kiusaamiseeni, se sanottiin aina niinkuin siinä nimessäkin olisi jo jotain vikaa. Sillä tavalla hyljeksien. Voinette kuvitella 8-v pojat "Hyi, sä joudut Saanan pariksi, ällöö". Sitä jatkui vuosia ja ylä-asteelle vaihtaessani harkitsin vakavasi alleviivavaani kutsumanimekseni toisen nimeni; Marjan. Onneksi en kuitenkaan tehnyt niin.

Kun sitten myöhemmin löysin joukon ystäviä, joiden puheissa Saana oli se mukava, sydämellinen tyttö jonka mielellään kutsui viikonloppuna yökylään tai jolle mielellään kertoi salaisuuksiaan, aloin taas tulla sinuiksi oman nimeni kanssa. Silloin olin erittäin helpottunut etten ollut luopunut nimestäni. Nykyään en vaihtaisi nimeäni mistään hinnasta. Musta on coolia olla Saana ja se sopii mielestäni mulle täydellisesti.

Usein nimeni yhdistetään siihen tunturiin tuolla Kilpisjärven rannalla ja monesti olen kuullut sanottavan "sä näytätkin ihan semmoiselta lapintytöltä". Joudun oikaisemaan useinkin että oikeastaan en ole saanut nimeäni sen tunturin mukaan, vaan vuoden -92 maitotytön mukaan (lol) ja että vaikka isäni ja joukko sukulaisia on kotoisin pohjoisesta, minä en voi kutsua itseäni lapintytöksi. Se olisi loukkaus niitä kohtaan jotka sitä oikeasti ovat, vaikka kuinka rakastankin lappia ja olen ylpeä siitä että jaan tunturin nimen.

Mun nimi on myös mulle lukuisten (surkeiden) vitsien aihe. Kaverini ovat jo kyllästymiseen asti kuulleet niitä ja alkavat facepalmata ne kuullessaan. Onhan coolia, että nimi on vain kahden merkin päässä saatanasta. Säästän teidät muilta vitseiltäni.

Etunimi on varmasti merkittävä osa meidän jokaisen imagoa ja minä kuvaa. Olen usein miettinyt olisinko aivan toisenlainen jos nimeni olisikin joku muu ja mitä enemmän asiaa olen ajatellut, olen tullut siihen tulokseen, että varmasti olisin. Saanana oleminen on iso juttu, meitä kun on vielä aika harvassa ja vielä coolimpaa on olla Suomen ainoa Saana Väliheikki.

Hyvää Saanan päivää kaikille, napatkaa siitä tekosyy syödä tänään korvapuusti!


KUVAT: VV
Seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa. 

Ajatuksia kuolemasta

Niin kauan kuin muistan, olen ajatellut tulevani kuolemaan nuorena. Siihen ei liity masennusta, ei itsetuhoisuutta, enkä koe sen vaikuttavan merkittävästi arkeeni. En ole koskaan toivonut kuolemaa tai elänyt vain odotellen sitä, mutta se jonkinlainen "tieto" on ollut kaiken taustalla ihan pienestä alkaen. Toisinaan se ajatus pyörii mielessä enemmän, varsinkin nyt kun alan olla mielestäni "en enää nuori". Se ajatus nousee mieleen myös aina silloin kun on todella vaikeaa. Toisinaan epäilen menneeni jo sen oletuksen ohitse. Tämä oletukseni ei ole estänyt mua tekemästä mitään tai suunnittelemasta tulevaisuuttani. Ja kun googlasin tämän, niin huomasin etten ole ainoa ounastelija.

Tämä vahva tunne siitä että tulen saamaan lipun aikaisemmalle lennolle on epäilemättä yksi syy siihen etten oikeastaan pelkää kuolemaa. Ennemmin keskitän pelkäämiseni niihin asioihin jotka voin kuvitella ja joiden tiedän olevan oikeasti pelkäämisen arvoisia; kuten sairaudet, surut tai onnettomuudet. Koen olevani verrattain sinut sen seikan kanssa että joskus, ennemmin tai myöhemmin, tästä hotellista on kirjauduttava ulos. Toisinaan jopa koen lähes sietämätöntä uteliaisuutta siitä mitä tämän jälkeen meille on varattuna.

Se uteliaisuus nousee esiin varsinkin silloin kun muistelen täältä jo lähteneitä läheisiä. En voi olla miettimättä minne he ovat päätyneet, miten he voivat ja voivatko he. Tässä kohdin olisi tarjolla runsaasti erilaisia uskontokuntia omine selityksineen, mutta en osaa oikein niihin lupauksiin luottaa. En tunne tarvetta saada selitystä, nautin vain tuon tuntemattoman pohtimisesta. Mielikuvissani mummoni, vaarini ja ystäväni Vili ovat päätyneet Mikä-mikä-maahan ja kamppailevat siellä tällä hetkellä Kapteeni Koukkua vastaan. Olisipa se totta.

Kuolemaan liittyen ainoa pelkoni on pelko menettää läheisiäni, sillä se ihmisen ikävä todella sattuu. Ikävä jää kuitenkin, se kaipuu ystävän seuraan. Ikävä ei helpotu uskomuksista, ikävä ei helpotu kokemuksesta, mutta onneksi tapoja ikävöidä on monia. Joskus ikävä on itkemistä ja kipeää kaipuuta, toisinaan ikävä on suloista muistelua ja muistolle nauramista, ja joskus ikävä on jälleennäkemisen odotusta. Pelkoani lievittää ajatus siitä, että minulla ja läheisilläni on paljon hyviä yhteisiä muistoja jo luotuna ja niitä toivottavasti ehtii vielä tulla lisää. 

Tämän kirjoituksen kirjoittaminen pälkähti päähäni katsoessani Meidän Tarina-ohjelmaa maikkarilta sunnuntaina. Kyseisessä ohjelmassa julkisuuden henkilöt maskeerataan vanhoiksi ja he käyvät keskustelua vanhuudesta ja kuolemisesta. Olen ohjelmaa katsoessani tuuminut, että oikeasti aiheesta puhutaan julkisuudessa ja yksityisissä keskusteluissa aivan liian vähän. Onhan kyseessä kuitenkin mysteeri, joka yhdistää meitä kaikkia. Pidetään tätä keskustelun avauksena.

Cosmopoliitti pulliainen

Pari vuotta sitten kun olin lukiossa (pliis älkää oikaisko ja kertoko oikeeta vuosien määrää) ajattelin että kun oon 25, mulla olisi hieno työ, olisin cosmpoliitti, omistaisin Audin, mulla olisi cool poikaystävä ja ehkä pieni koira. Ajattelin olevani todella menestynyt ja nätti. Suunnitelmissani asuin Tampereella, Berliinissä tai Parisiissa. Saatoin selailla Chanelin nettisivuja ja haaveilla siitä päivästä kun mulla olisi varaa ostaa jotain niinkin typerää kuin Chanelin koripallo. Halusin olla silloin omanlainen versioni Carrie Bradshawsta tai jostakusta elokuvan päähenkilöstä.

Tämän päivän Saana on kovin erilainen. Saana on sellainen tavallinen pulliainen. Asuu Riihimäellä rivitalon päädyssä, tekee töitä pienessä firmassa, töitä jotka on pääasiassa rutiinihommia eikä mitenkään erikoisia, ajaa vaarin vanhaa Suzukia ja on innoissaan kirpparilta tekemistään löydöistä. Nykyinen tavallinen pulliainen Saana haaveilee oppivansa kokkaamaan, löytävänsä vierelleen luotettavan miehen ja kirjoittavansa vielä joskus sen kirjan.

Nyt kun mietin omaa tulevaisuuttani, mun mielessä painii kysymys siitä pitäisikö mun edelleen haluta niitä samoja juttuja. Pitäisikö mun tavoitella niitä asioita koska nehän nyt olisi juuri niitä asioita joita "olen aina halunnut". Toki ne haaveet kuulostavat edelleen siisteiltä. Edelleen olisi mahtavaa perustaa oma firma, ommella ja asua ulkomailla. Mutta en enää tiedä haluanko sitä. 

Viihdyn todella hyvin tavallisena pulliaisena. En vain voi olla välistä pohtimatta onko se jotain mihin olen vain tyytynyt ja siksi oppinut pitämään. Onhan luonnollista hieman tinkiä omista nuoruuden haaveista, mutta voiko ne hylätä ihan kokonaan? Jos tänä päivänä tahtoisikin jotain ihan muuta, mitä ei silloin uskaltanut ajatellakaan. Voiko ihminen olla historia-minälleen velkaa jotain?

Onko teillä koskaan tällaisia ajatuksia ja mitä muuten tuumaatte?

KUVAT: S-J Lespi

Tykkää postauksesta blogin Facebook-sivulla.

Oman onnesi nojassa

Meillä ihmisillä on monenlaisia käsityksiä onnellisuudesta. Jotkut uskovat että onnellisuus tulee tekemisestä, täydellisestä suorituksesta tai elämästä joka muistuttaa elokuvaa. Joillekin onnellisuus on jotain, minkä voi omistaa, jotain mitä hankitaan ja jotain joka ansaitaan. Useat ajattelevat, että onnellisuus on palkinto. Ensin on saavutettava jotain ja sitten vasta voi olla onnellinen. Näille ihmisille se onnellisuus odottaa maalisuoralla, eikä matkan varrella. Minä olen ollut jonkin aikaa yksi heistä.

Havahduin viimein ajatukseen siitä, kuka elämäni arvioi. Kuka tulee kertomaan minulle "nyt olet laiha, menestynyt ja rakastettu, nyt saat luvan olla onnellinen"? Ei kukaan. Tuon tyypin puuttumisen takia olen mitannut omaa onnistumistani erilaisin mittarein; pankkitilin saldolla, instagramin tykkäyksillä, blogin kommentoinnilla, palkan suuruudella, vaa'an lukemalla, viikonloppusuunnitelmilla, juhliin tulleiden ystävien määrällä, tai kulloisenkin ihastuksen kiinnostuksella. Ja näin olen saanut olla onnellinen aina välillä.

Kun tajusin, ettei kukaan tule kertomaan mulle milloin olen onnellisuuden arvoinen, päätin muuttaa tapojani. Muutin niitä kuitenkin tavallaan väärään suuntaan. Jatkoin alitajuntaisesti edelleen sen ajattelua, että "sitten kun saavutan ton, voin olla onnellinen". Päätin hakea yhtä työpaikkaa, jonka ajattelin tuovan mulle onnen. Vahingossa huomasin, että jo pelkkä hakukirjeen kirjoittaminen teki musta onnellisen. Pelkkä hakeminen sai olon päteväksi, tarkoitukselliseksi ja menestyväksi, vaikken tuota työpaikkaa saanutkaan. Ja siinä hetkessä muistin, että onnellisuutta voi avittaa.

Ehkä se on naurettavan yksinkertaista, mutta mulle se oli tähän hetkeen tosi iso muistutus. Muistin taas sen, että olen aikuinen ihminen joka on täysin oman onnensa nojassa. On mun velvollisuus ja oikeus olla onnellinen. Jollen ole onnellinen, se ei ole kenenkään muun vastuu tehdä musta onnellista. Jos elämässäni on asioita jotka haittaavat mun onnellisuuttani, on se yksinomaa mun velvollisuuteni ja oikeuteni muuttaa niitä asioita. Jos työpäivä on pyllystä, leipoa illalla pullaa. Jos lenkille meno kiukuttaa, soittaa kaverille. Sehän on todella simppeliä, kun malttaa vaan lopettaa sen masennuksessa vellomisen ja kiukuttelun.

Minä toivon että sinä siellä olet juuri nyt onnellinen. Toivon että sinäkin olet iloinen jokainen päivä jostain. Toivon että olet osannut olla viisaampi ja itsellesi armeliaampi, etkä ole langennut suorittamisen ketjuun. Sunkaan onnesi ei ole sun vaakasi lukeman nojassa tai Twitter-seuraajiesi lukumäärässä. Jos tämä päivä on ollut raskas niin keksithän illaksi jotain joka piristää sun mieltäsi. Ja jos olo sattuisikin olemaan onneton niin puhuthan siitä jollekulle, teethän sille jotain jotta voisit olla onnellinen mahdollisimman pian. Sinun onnesi on tärkeää. Parasta mahdollista torstai-iltaa sinulle <3 Tee niitä juttuja joista tulee hyvä olo.

Takaisin kotiin

Moikka, ja tervetuloa takaisin. Viime viikolla kyselin teidän mielipiteitä Lily-blogiportaalin mainoksista ja siitä mitä tykkäätte sen käyttämisestä. Sain paljon palautetta siitä että sivut latautuvat hitaasti ja mainonta ärsyttää. No, sehän nyt ärsytti tietysti minuakin. Siispä palataan askel taaksepäin.

Nyt aloitellaan sitten jälleen uudella, mutta tutulla pohjalla ja blogi löytyy nyt näppärästi osoitteella lavliblogi.blogspot.fi. Tästä blogimuutosta viimeistään parin vuoden välein on selkeästi muodostunut mulle kaava. Mutta olkoon niin, parashan se on muutella aina silloin tällöin paremman perässä. On sitten meillä kaikilla mahdollisimman mukavaa. 

Tällä kertaa olen tuonut mukanani vanhat tekstini ja kenties vielä ajan kanssa lisään tänne koko historian aina sieltä vuodesta 2011 alkaen. Ellei ne tekstit ole liian noloja (mikä on erittäin todennäköistä). Blogin facebook-sivut tulevat edelleen pysymään ennallaan ja samoin kaikki muut kanavat, joista blogini löytyy.

Muutenkin jatkamme tuttuun kaavaan; kirjoitellen melkeinpä joka tiistai ja torstai, sekä ehkä lisäillen enemmän bonus-postauksia sinne väliin. Otan edelleen mielelläni vastaan aiheideoita ja haasteita, jos sellaisia mieleen putkahtaa.

Jollei muuta niin palataan torstaina!

Älä anna sateen masentaa.

Taustalla tapahtunutta

Hei sori, on ollut viime aikoina vähän hiljaista. Tässä alla listattuna viimeaikaisia juttuja, joista en ole kirjoitellut:

• Kyllästyin viimein kuiviin ja seitsenhaaraisiin hiustenlatvoihin. Viivi pätkäs maanantaina hiukset poikki ja nyt mulla on polkka. En ole vielä ihan sinut oman peilikuvani kanssa, joka yhtäkkiä näyttää pirtsakammalta, pyylevämmältä ja samaan aikaan 12v-tytöltä sekä mun Eeva-mummolta.
• Kuukausi sitten mun "kämppis" muutti pois ja sen jälkeen mulla on ollut paljon enemmän aikaa olla itsekseni. Olen kuluttanut tuntikausia katselleen Game of Thronesin ekoja kausia, sekä Gilmoren tyttöjä. Sellainen yksinäinen sohva-aika tulee toisinaan tarpeeseen.
• Jonkin aikaa sitten tuli täyteen vuosi nykyisessä työpaikassani. Meidän määräaikainen sopimuksemme tuli täyteen ja solmittiin jatkosopimus tammikuun loppuun. Elämää määrittää nyt hyvin paljon uuden suunnitelman luominen; missä tahtoisin ensi vuonna työskennellä, missä tahtoisin asua ja niin edelleen.
• Työpaikka-pohdinnan rinnalle on myös noussut vanhat haaveet yrittämisestä. Olen kaivanut pöytälaatikosta vanhoja suunnitelmia ja ihan jo vain niiden hypistelystä tulee paljon uutta energiaa ja valtava inspiraatio jatkaa siitä mihin on jäänyt. Pian siis saattaa olla aika kaivaa esiin ompelukone, ladata läppärille se Word ja alkaa naputtamaan, sekä pohtia vähän sovellushommia yhden nätin nörtin kanssa.
• Ostin viime viikolla kirpparilta mainion kirjan. Sen nimi on Iso. Se kertoo reippaasti ylipainoisesta tamperelaisesta naisesta ja hänen kamppailustaan oman painonsa, yhteiskunnan kauneusihanteiden ja läheisten ihmisten odotusten keskellä. Kirja on todella hyvä ja silmiä avaava. Olen myös alkanut pohtia suhdettani omaan painooni kirjan avulla ihan uudella tapaa. Ehkä munkin pitäisi moukaroida vaakani tohjoksi vessanpöntön kulmalla. Parhaat sijoittamani 0,50€ ehdottomasti.
• Olen suorittanut syyssiivousta ja tyhjensin viikonloppuna 75% mun vaatekaapista. Jos olet aina unelmoinut palasta mun vaatekaapin sisältöä, niin nyt on sun tilaisuus. Pöytä numero 186 Riihimäen Femmatorilla tämän viikon on place to be.
• Syksyn tullen teeveestäkin tulee taas paljon kaikkea katsottavaa. Maajussille morsian, Ensitreffit alttarilla ja Pitääkö olla huolissaan täyttävät mun alkuviikon illat.
• Ihan parhaat uutiset kuulin viime viikolla kun hyvä ystäväni ilmoitti pikku-pojunsa syntyneen <3 Ihan hassua olla niin innoissaan pienestä ihmisestä jota ei ole vielä tavannutkaan.

Tämän parin viikon taukoni aikana olen myös paljon miettinyt mun bloggaamistani ja nyt erityisesti tätä alustaa. Tiedän että siirryin Lilyyn vasta vuosi sitten ja olen ollut tähän saakka todella tyytyväinen. Noin kuukausi sitten Lily kuitenkin lisäsi tähän postauksien keskelle mainospaikan, joka ainakin minun silmääni häiritsee. Häiritseekö se teitä? Olen pohtinut että ehkä se entinen blogipohja oli kuitenkin parempi sillä se ei sisältänyt mainontaa ollenkaan. Mitä te olette mieltä? Lukisitteko blogiani mielummin ilman mainoksia? Pieni palaute olisi jees, se varmasti helpottaisi päätöksentekoa.

Ihanaa torstaita!

Pelot ottavat aikansa

Muistatko kun muksuna pelkäsit ja ahdistuit mitä hassuimmista jutuista? Jep, niin minäkin. Mun hassuimpia pelkoja oli mökin kellari, katujen likavesikaivot (niihinhän voi vaikka pudota, jos kansi tippuu!!), puistojen pultsarit ja ihan kaikken hassuin kauhu oli se Jyrki, joka oli teeveessä Neposen kanssa. Joitakin vuosia myöhemmin peloista tuli hieman järkevämpiä; saattoi pelätä joidenkin esineiden rikkomista, yksin kotona yöpymistä tai pitää kenkiä, takkia ja ikkuna-avainta huoneessaan tulipalon pelossa. Ja sitten oli tietysti kaikki ne elokuvista tulleet, jokseenkin todellisuudesta irralliset pelot, niinkuin se että tappajahai ui huoneen ikkunasta sisään tai Mustat Ratsastajat iskevät miekan lävitseni nukkuessani.

Kaikkia noita pelkoja ja jännityksen aiheita yhdistää yksi juttu. Niitä pelkäsi ennen kuoleman vakavissaan, mutta tänä päivänä ne tuntuvat mitättömän pieniltä murheilta. Tämän päivän tiedoilla, taidoilla ja elämän kokemuksella tiedämme, että niissä peloissa ei ole järkeä ja/tai että niiden kohtaamisesta selviää hengissä. Olemme kasvaneet niiden ohi. 

Samalla kuin me kasvamme, meidän pelot kasvavat siinä vieressä. Meidän pelkomme eivät ehkä seuraa meitä, mutta meidän pelkojemme vakavuus kasvaa siinä missä otamme aikuisena asiat vakavammin. Tämän päivän pelon aiheet ovat aivan toista luokkaa. Pahimpia pelkojani on se, että minä tai läheiseni sairastuu, menetän työni tai että maailma ryhtyy kolmannen kerran joukolla sotimaan. Olen tähän ikään mennessä päässyt yli Jyrkin pelostani, oppinut että astioita voi aina ostaa uusia, nykyään nukun yksin joka yö, enkä pelkää enää haitsikaloja tai Mustia Ratsastajia. Tulipaloa toki pelkään edelleen.

Vuosien kuluessa nämä nykyisetkin murheet jäävät pieneksi. Jotkin niistä tulee matkan varrella kohdattua, niistä toivottavasti selvitään ja päästään ylitse. Joidenkin kohdalla aika ajaa ohitse ja tajuan ettei niissä järkeä ollutkaan. Mutta vaikka nyt omat huolet, pelot ja murheet tuntuvat todella suurilta, riskit todella pelottavilta ja keinoja voittaa niitä ei näy, jonain päivänä olemme viisaampia. Siitä millaisia murheita sitten tilalle tuleekaan ei tietenkään voi vielä sanoa mitään, mutta se on sitten sen ajan murhe. Juuri tänään haluan muistuttaa sua siitä että aikanaan nykyisetkin murheesi ovat hassun hauskoja.

Huoletonta torstaita!

KUVAT: VV, Nukarin koski

Sulje silmät ja anna mennä

Meidät ihmiset on vakiovarusteltu sisäisellä suojeluvaistolla. Meillä on lähtökohtaisesti hyvin selkeää se, mikä on meille hyvästä, mikä on viisasta ja vielä selkeämpää on se mikä on meille pahasta. Joskus kun kohtaamme sellaisen asian joka ei ole meille hyväksi, mielikuvissamme pään päälle syttyy semmoinen punainen hälytysvalo ja sireeni alkaa soida "wääm wääm wääm" eli "vaara, vaara, vaara". Vaarasignaali voi perustua aiempiin huonoihin kokemuksiimme, jonkun tuttavamme tarinaan tai ihan vain intuitioon. 

Vaarasignaalin jälkeen voimme joko vaistonvaraisesti noudattaa sitä, tai keskittyä paremmin pohtimaan sitä. Mistä vaarasignaali aiheutuu, mitkä ovat todelliset riskit ja mitä se meille tarkoittaa? Aiemmat kokemuksemme ovat saattaneet olla aika- tai tilanneriippuvaisia eivätkä siksi ole sovellettavissa toiseen aikaan tai tilanteeseen. Toisten ihmisten kauhutarinat taas ovat hyvin kaukana omasta itsestä ja harvoin sovellettavissa eri tilanteeseen (paitsi jos joukko tuttaviasi on tullut kirvesmurhatuksi tietyssä kaupunginosassa, kehottaisin noudattamaan itsesuojeluvaistoa). Mikä on se pahin juttu, joka voi seurata signaalin ignoraamisesta? Joskus tulee paisuteltua riskejä ihan äärettömyyksiin asti; kaikesta tuskin voi seurata maailmanloppu.

Suojeluvaiston peliin puuttuessa on kysyttävä, onko se riski ottamisen arvoinen. Nähdä niiden riskien tasapaino siellä toisella puolella, koska näissäkin asioissa on aina tasapaino. Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Ainahan homma voi sujua niinkuin unelma ja kirjautua tilille voitoksi. Voi myös olla niin, että tappio tulee mutta ottelusta jää muuten hyvä jälkifiilis. Henkilökohtaisesti perustelen näitä itselleni niin, että mun mitta-asteikolla 1 ilo on 10 surun arvoinen. Mun mitta-asteikko siis antaa mulle valtuudet melkeinpä mihin vaan, jos siitä tulee hetkenkin oikeasti onnelliseksi. Kas, joskus vaan on pakko pistää silmät kiinni ja mennä vaan.

Tsemppiä sulle tähän tiistaihin! Älä murehdi liikaa.

KUVAT: VV, Nukarin koski

Minä haluan...

Toisinaan elämässä tuntee olevansa hukassa, tuntuu ettei tahdo mitään, eikä elämällä ole selkeää suuntaa. Välillä iskee turhautuminen. Ne tunteet tuppaavat ainakin itselläni korostumaan silloin kun tiedostaa miten nopsaa ja tehokkaasti muu maailma ympärillä etenee. Kun huomaa muiden saavuttavan tavoitteitaa ja aloittavan uusia vaiheita elämässään, alkaa päässä pyöriä kysymys "miksen minä etene?".

Ne ovat niitä hetkiä kun alkaa kyseenalaistaa oma elämää. Kun varsinaista muutoksen tarvetta ei missään ole mutta silti jotain tuntuu puuttuvan, saa se miettimään onko sitä ihan oikealla polulla. Päässä pyörii kysymyksiä siitä mitä minä haluaisin, miten tästä eteenpäin ja mitkä ne minun tavoitteeni olisivat. 

Niissä hetkissä ahdistun siitä, että tunnun haluavan kaikkea ja toisaalta en mitään. Tunnen silloin tällöin suurta ahdistusta siitä etten osaa päättää elämälleni sellaista suurta linjaa, jotain selkeämpää tavoitetta niin kuin vaikka "mennä naimisiin", "kiivetä Mount Everestille" tai jotakin muuta todella konkreettista. Oma toimintamallini niissä tilanteissa on väärä; alan miettiä asiaa liikaa.

Sen todistaa se, että olen iltojen tylsinä hetkinä selaillut paljon Weheartit-sivustoa ja koonnut sieltä valokuvakollaasia nimeltä Elämä. Jotenkin kun sitä ei niin ahdistuksissaan ja vakavissaan pohdi, tulee siihen elämän ostoskärryyn heiteltyä paljon kaikenlaisia tavoitteita "tota mä haluaisin kokeilla, ton mä haluaisin oppia kokkaamaan ja vitsit kun osaisi soittaa ukuleleä". Eikä aikaakaan kun suunnitelmani tuijotti mua ruudulta vastaan.

Kaikilla suunnitelmat ei ole samanlaisia. Mun suunnitelmat vaikuttaa muiden suunnitelmiin verrattuna pieniltä ja ehkä vähän lapsellisilta. Mun suunnitelmat ei ole kirjattavissa kalenteriin merkkipäiviksi, mun unelmat on elämyksiä, se tunne jostain ja se että oppii jotain uutta.

Tämä on nyt kirjattuna tänne, lähinnä siksi että muistan tämän seuraavan kerran kun alan tuntea häpeää siitä ettei mulla ole "aikuisen ihmisen elämänsuunnitelmaa" ja vertaistueksi muille jotka kamppailee saman kanssa.

Mukavaa torstaita sulle! Pidä jalat lämpimänä, flunssakausi on päällä!

KUVAT: WeHeartIt

Itsensä syyttelystä

Joskus jokin asia tuo mieleen hyvinkin elävästi jonkin menneen ajanjakson elämässä. Vaikka elämä on joukko päiviä peräjälkeen, on se myös erilaisia ajanjaksoja; opiskeluaika, se aika kun asui jossain tietyssä kaupungissa, se kesä kun oli ihastunut siihen poikaan, silloin kun harrasti pesäpalloa tai ne kesät kun oli muksu. Toisinaan jokin muistuttaa menneestä niin vahvasti, että tuntuu ihan kuin olisi palannut siihen aikaan. Sitä aikaa saattaa tulla niin kipeästi ikävä, että toivoisi voivansa palata siihen.

Samalla kun ikävöi mennyttä aikaa, ikävöi myös mennyttä minää. Minä kulkee ja kasvaa vuosien mukana, joten on hyvin loogista että tämän päivän minä on ihan eri minä kuin esimerkiksi vaikka opiskeluaikainen minä. Vaikka nykyinen minä on menneiden minujen summa, ne menneet minät ovat kuitenkin menetettyjä. Sitä tyyppiä ei enää ole. Siitä on tullut jotain uutta. 

Samoin välillä mieleen nousee epämielyttäviä muistoja, niitä hetkiä kun ei ollut onnellinen tai tyytyväinen elämäänsä tai itseensä. Nekin muistot tuntuvat usein todella todellisilta ja on epäreilua, että jotakin tekoaan voi vielä vuosienkin jälkeen hävetä ja katua niin paljon. Epäilemättä meillä jokaisella on joskus ollut elämässä sellainen hetki, ettemme ole voineet olla itsestämme ylpeitä. Juuri niillä hetkillä on hyvä pitää mielessä juuri se, ettei sitä ihmistä enää ole. Se ihminen on kasvanut ja muuttunut paremmaksi.

Juuri siksi ketään; ei itseään, eikä muita saisi tuomita sen perusteella mitä joskus on ollut. Viisaat ihmiset ovat sanoneet että mennyt on jo ohitse, eikä tulevaisuus ole vielä täällä, joten ainoa todellinen asia on tämä hetki. Siihen perustuen väitän että itseään ei pidä soimata menneistä. Itseään moittiessa kannattaa tarkistaa onko vielä tässä hetkessä idiootti, ja jos onkin niin tajuta jatkaa pohdintaa siihen miten idiotismista voisi parantua sen itsensä syyttelyn sijaan.

Aurinkoista tiistaita!

KUVAT: VV

Beinaheleidenschaftsgegenstand

Meillä kaikilla on elämässämme haaveita ja tavoitteita. Tavoitteemme perustuvat haaveillemme ja haaveet ovat niitä hassuja juttuja jotka vain kumpuavat jostain minuuden uumenista. Jotkin haaveet ovat olleet meillä lapsuudesta saakka ja jotkin ovat tulleet matkaan mukaan hieman myöhemmin. Haaveet ja tavoitteet ovat sitä millainen ihminen olemme, millaiseksi ihmiseksi haluamme tulla ja millaista elämää haluamme elää. Haave on se ideaali.

Ihan siinä haaveen vieressä, siinä hilkulla, on se juttu joka on ihan jees. Ihan jees voi olla haaveilemamme vaate eri värissä, unelmatyöpaikkamme väärässä kaupungissa tai oikeankaltainen suhde ei aivan oikean ihmisen kanssa. Olennaista on, että se on niiiiiin lähellä sitä meidän haavetta, että hyvinä päivinä eroa ei meinaa huomatakaan. Se ihan jees on ihan kotoisa, siinä viihtyy, mutta se on kuitenkin illuusio.

Haaveet ovat pelottavia. Haaveisiin liittyy aina se pelko siitä, jos haaveemme eivät toteudukaan. Haave on aina jotakin meitä suurempaa, jotakin mikä on meistä kädenmitan päässä ja jota tiedämme joutuvamme hieman kurottelemaan. Haaveiden edessä epäröimme olemmeko tarpeeksi cooleja saavuttaaksemme ne. Mieliimme alkaa pelosta hiipiä epäilyksiä. Epäilyksiä siitä haluammeko todella haaveitamme, voimmeko oikeasti saavuttaa tavoitteemme ja epäilys siitä eikö se ihan jees sittenkin riittäisi. Ihan jees on turvallinen. Sitä kohti ei tarvitse enää kurottaa ja kun se on jo meidän hallussa, meidän on sitä vaikea menettää. Kaikin puolin helpompaahan olisi vain tyytyä siihen mitä on. Joskus sitä jopa uskottelee itselleen, ettei enempää tahdokaan ja että tässä on hyvä.

Hyvin moni asia mun elämässä on nyt ihan jees ja olin jo tyytyä siihen. Sitten ystäväni muistutti mua siitä, ettei tänne maailmaan tultu olemaan ihan jees. Tänne tultiin elämään sitä omaa elämää, eikä siitä tule mitään jos haaveitaan pelkää.

Sama ilmiö on tuttu HIMYMistä termillä: Beinaheleidenschaftsgegenstand

Mukavaa viikonloppua!