1.11.2021
Ikävä sinua, ja minua
6.4.2021
Miten jaksaa korona-arjessa?
16.3.2021
Selvisinkö sokeritta kuukauden?
Äitini on huvittanut Jania kertomalla tarinaa siitä kuinka ennen muinoin aina imuroidessaan löysi minun sänkyni alta kuivuneita pullia. Olin näet nähnyt Muumeissa Muumipeikon pitävän sänkynsä alla pientä herkkukoria öistä mielitekoa varten. Se mitä äiti ei tiennyt oli se ettei herkkuvalikoimani suinkaan rajoittunut pelkkiin pulliin.
Äidin äidillä oli tapana joka käynnin jälkeen antaa minulle ja veljelleni läksiäislahjana Fazerin Sininen -suklaalevy sekä viisi euroa tai myöhemmin 20 euroa. Mummu oli sen verran viisas että sanoi meille suoraan että sen saa sitten käyttää karkkiin kun suklaalevy loppuu. Mutta enhän minä sellaista summaa hassaa karkkiin. Sillähän saa jotain paljon parempaa. Muutamankin kerran olen kipaissut kauppaan ja ostanut sieltä Frödinge-pakastekakun sulamaan sänkyni alle. Ja niille jotka tässä vaiheessa ihmettelee että miten se siellä säilyy, voin kertoa että eihän se säilynytkään; se piti syödä yhdeltä istumalta. Pakastekakkuakin parempi mielestäni oli se kun ostin Floran vaahtoutuvaa vanilja-kastiketta ja salakuljetin huoneeseeni kulhon, vispilän ja lusikan nauttiakseni vaniljavaahtoni muilta salassa.
Tätä tarinaa vasten on vaikea kuvitella että aloitin tämän postauksen kertoakseni teille jo päälle kuukauden kestäneestä sokerittomuudestani. Mikä shokeeraava käänne!
Ystävänpäivänä Jani haastoi minut sokerittomaan kuukauteen ja lupasin että ollaan mun syntymäpäivään saakka ilman sokeria. Janillehan tämä ei olisi temppu eikä mikään, vaikka vähän hän on kaipaillut hunajaa teehensä ja cokista hampparin kylkeen. Minä taas ajattelin haasteen olevan valtava siitäkin huolimatta että olin viime vuonna pariinkin eri otteeseen ketodieetillä, joka rajaa ruokavaliota huomattavasti rajummin.
Olin jo ennen haastetta tiedostanut että suhteessani herkkuihin on jotain pielessä. Minulla oli tapana syödä makeita herkkuja päivittäin ja muutaman kerran kävi niinkin että söin toimiston jääkaapissa olleita jämäpullia ihan vain siksi että niitä oli siellä, ilman sen kummempaa halua ja joskus jo ensimmäisen haukun jälkeen mietin että miksi ihmeessä niin oli tehtävä. On ihan ok syödä autossa yksinään satunnaisen munkin kauppareissun ohessa jos siitä nauttii, mutta jos sitä tekee muista syistä kuin nautinnosta niin se on sitten aivan toinen juttu.
Hämmästyksekseni tämä kuukausi onkin sujunut todella hyvin! Jätimme siis pois kaiken lisätyn sokerin, eli päätimme toteuttaa homman mahdollisimman yksinkertaisesti. Vain kahdesti olemme hieman venyttäneet sääntöjämme: ensimmäinen kerta oli 10km hiihtolenkillä kun puolitimme pienen palan pannukakkua hillolla ja toisella kerralla halusimme tarjota vieraillemme pannacottat kahvin kaveriksi, mutta silloinkin käytimme erytriolia (ns. sokeriton sokeri).
En ole kuukauden aikana kertaakaan kokenut edes kunnolla kiusaavaa makean himoa. Jossain vaiheessa mielessäni pyöri lakkaamatta Sirkus Aakkoset, joskus taas haikeasti vilkaisin paistopisteen munkkeja mutta on ollut todella lohduttavaa miten vähän ne ovat oikeasti kiinnostaneet. Edes vieroitusoireet eivät ole kiusanneet. Olen kyllä huomannut ruokahalun ja näläntunteen voimituneen, ihossani kenties joitakin muutoksia ja veikkaan nukkuvani syvemmin.
Aion kyllä heti syntymäpäivänäni koota laskiaispullabuffetin, paistaa pannukakun ja juoda minttukaakaota terassilla, mutta olen myös ajatellut ettei sen jälkeen tarvitse palata samoille raiteille. Koen että tällainen reboot-hetki on ollut ihan hyvästä tälle sokerihiirelle. Jos tästä lähtien voisi syödä munkkia tai pullaa vain silloin kun niitä oikeasti tekee mieli.
Jaaaa sitten jälkikirjoitus: eilen koin työpäivän päätteeksi heikon hetken. Aloin himoita brittiläisiä Mr Kipling-kakkuja joita ei Suomesta tietenkään mistään saa. Kaivettuani koko netin lävitse päädyin tilaamaan niitä parinkymmenen euron edestä jostain epäilyttävimmästä mahdollisesta nettikaupasta :D :D Kuljetusmaksu oli yhtä paljon kuin tuotteet ja epäilyttää vahvasti pääsevätkö kakut koskaan perille ja kuinka homeessa :D :D Joten niin... sokerilakko on tosiaan parantanut makeanhimoni täysin..
3.3.2021
Kilpavarustelua
Minua huvittaa isäni ja heidän naapurin miehensä. Meidän isi on aivan pöyristynyt kun naapurin mies hankki uuden auton "ja tiedätkös paljon se maksoi??". Kuinkas ollakaan isukki on nyt selaillut kuumeisesti autoja netistä ja äiti juorusi että uutta maastobemaria on kaavailtu vanhan Mitsubishin tilalle. Tokihan meidän isällä on tapana vaihtaa autoa säännöllisin väliajoin rutiininomaisesti. Tämähän oli siis taatusti jo aikataulussa kauan ennen naapurin miehen autokauppoja.
Tämä on vain yksi hyvä esimerkki siitä miten "aikuisuus on yhtä kilpavarustelua" kuten ystäväni Nunu taannoisessa puhelussamme erittäin osuvasti totesi. Korjaisin Nunun väitettä sen verran että koko elämä on kyllä yhtä kilpavarustelua. Ihan ala-asteelta asti sitä on ollut kateellinen jonkun toisen barbeista ja himoinnut samalaisia. Muistan ainakin itse joskus kavereeranneeni jonkun kanssa ihan vain siksi että sillä oli magein barbitalo...
Kuitenkin sitä on helppo kohdistaa huomionsa siihen päivään missä elää ja tietysti kilpavarustelu on noussut barbeista aivan uuteen ulottuvuuteen kun varallisuutta on enemmän kuin 24 euroa säästöpossussa viiden centin kolikoina.
Toki olen juuri siinä kolmekymppisyyden korvalla kun haaveet ja realiteetit alkavat kohdata toisensa ja mukaan liitetään vielä se biologinen kello. Yhtälön tulema on se, että aletaan mennä kihloihin, naimisiin, hankkia talo ja vauvoja. Minun piireissäni sillä auton mallilla ja hinnalla ei ole niin paljoa merkitystä.
Näillä asioilla kilpaileminen ei tietenkään ole tietoista, eikä kukaan meistä tee näitä asioita kirmatakseen loppusuoralla ohitse. Mutta ainakin täällä letkan hännillä aina välillä iskee fiilis että olis ihan kiva päästä peesaamaan. Vaikka oma tavoite olisi vain päästä kunnialla kierroksen loppuun oman tahtiin juoksemalla niin edessäpäin kiitävää letkaa katsellessa tuntuu kovin raskaalta juosta yksinään.
Ihmismieli on jännä. Olemme Janin kanssa paljon katselleet Grand Designsia ja puhuneet oman omakotitalon rakennuttamisesta, olemme käyneet asuntomessuilla ja tutkineet talopaketteja, minä tarkistan päivittäin oikotieltä josko siellä sattuisikin olemaan meidän unelmien koti jo valmiiksi rakennettuna pientä remppaa vailla ja silti molemmat olemme ehdottomasti sitä mieltä ettei tässä mikään kiire ole. Päin vastoin. Meidän on äärimmäisen edullista asua Janin rivarinpäätykämpässä ja säästellä. Tämä asunto riittää meille vallan mainiosti ja olemme sisustaneet siitä oikein ihanan. Sitten kävi hassu juttu. Kaverini ilmoitti etäpikkujouluissa että he alkavat rakennuttamaan omaa taloaan. Ja sieltä se tuli. Huomasin kengän nauhan auenneen ja mätkähdin maahan kesken kierroksen. Kaverini kiisi ponihäntä puolelta toiselle heiluen ohitseni ja yhtäkkiä tunsin tarvetta ottaa järjettömän spurtin päästäkseni tasoihin.
Mutta mitä hemmettiä? Kaikkihan oli ihan hyvin. Mistä se tarve kilpailla tulee? Pelkäänkö niin paljon sitä että jos toiset ehtivät liian kauas edelleni, meillä ei ole enää mitään yhteistä? Vai sitä että kun itse aikanaan ylitän maaliviivan niin kaikki ovat jo lähteneet voiton kaljoille lähibaariin?
Pitäisi vain pitää mielessä että kyllä hyvien ystävien kesken se homma toimii erilaisissa elämäntilanteissakin. Ja oikeasti sitä omaa kierrosaikaa pitäisi verrata vain omiin aiempiin lukemiin eikä kenenkään muun, koska jokainen on yksilö omine tavoitteineen ja ominaisuuksineen. Kunpa se vain oliskin niin helppoa. Mutta aina pitää aloittaa jostain; niinpä aion laittaa omakotitalokaverilleni viestin ja pyytää kutsua rakennustyömaalle ja filtteröimättömiä kokemuksia talonrakennuksesta jotta voimme Janin kanssa saada arvokasta tietoa omaa projektiamme varten ja ehkä tämä taloprojekti tuokin meitä entistä lähemmäs toisiamme.
21.5.2020
Päiväkirjoja ja ihastuksia
12.5.2020
Tyhjä yleisö
5.5.2020
Missä olet valtamereni?
Noin viikko sitten katsoin uudelleen dokkarin Losing the Sight of Shore. Tuo pirhanan hyvä dokkari saa mut joka kerta inspiroitumaan ja pohtimaan mitä mä voisinkaan tehdä mun elämällä joka oisi vähänkään yhtä makeeta.
(Sit infoa dokkarista niille jotka ei ole sitä nähneet jotta ne vähääkään ymmärtäis seuraavaa avautumista) Dokkarissa siis 4 naista lähtee soutamaan Tyynenvaltameren yli erikoisella veneellä ja 9 kuukauden päästä pääsevät perille Australiaan. He tekevät matkalla kaksi pysähdystä saarilla, mutta muuten he soutavat vuorotellen kahden tunnin vuoroissa. Mikään porukka ei ollut tehnyt samaa aikaisemmin. Noniin, valmis. Sitten:
Mä katson suhteellisen vähän dokumentteja ja silloin kun katson niin ne on juuri tällaisia seikkailu-dokkareita, joissa ylitetään valtameri tai kiivetään vuoren huipulle. Ja nää saa mut aina siihen samaan lähes mielipuoliseen mielentilaan ja miettimään "vitsin miten siistiä, mäkin haluan!".
Nyt kun olen viikon verran meuhkannut taas tuosta dokkarista kaikille jotka ovat suostuneet kuulemaan, olen huomannut että ne ei toimi kaikille samalla tavalla. Kaikki ei halua ylittää valtamerta soutamalla. No okei, ollakseni täysin rehellinen. En minäkään. Mä en pystyisi elämään kahden tunnin syklissä, niin että aina kahden tunnin välein pitäisi elää tai soutaa. Ehei. Mua ei saisi hereille soutamaan sateeseen.
Mutta mä haluaisin tehdä jotain yhtä päätöntä. Jotain mikä sopisi mulle. Josta voisin lopun ikääni ajatella "joopa joo, mutta minä sentään soudin Tyynenvaltameren yli". En vain tiedä mitä se on. Aina noiden dokkarien kohdalla muhun iskee sellainen ajatus että elämäni menisi jotenkin hukkaan jos en tee jotain suurta. Kaikille sellainen fiilis ei tule. Eikö siis mun, jolla on palo tollaiseen seikkailuun, pitäisi seikkailla?
Tää on ehkä päättömin postaus jonka olen koskaan kirjoittanut. Tässä tuskin on päätä tai häntääkään. Mutta halusin jotenkin dokumentoida tämän tuntemuksen jonka tuo dokumentti vielä viikonkin katsomisen jälkeen herättää.
Dokumentin päätesanoina on "jokaisella on oma valtamerensä ylitettävänään". Mistä sen tietää mikä on juuri se mun valtameri? Mä tahtoisin nyt todella löytää sen, koska kaikki tämä palo ja innostus olisi niin kiva suunnata siihen oikeaan tarkoitukseen.
Ja joo okei, kyllähän mä olen saanut aikaan elämässäni monia merkityksellisiä asioita ja tehnyt kaikkea hullua ja ylittänyt niitä rajoja joita muksuna piti mahdottomana ylittää (kyllä. Viittaan tässä viime heinäkuiseen yöhön jolloin ylitimme ystäväni kanssa Näsijärven uimapatjoilla päästäksemme vastarannalle tansseihin kun soutuveneessä ei ollut tilaa) mutta en ole valmis vielä. Haluan seikkailla lisää ja tehdä juttuja jotka saa ihmiset pudistelemaan hymyillen päätään ajatellen "kaikkea se Saanakin keksii".
Juuri nyt pää vaan lyö tyhjää. Tai karkaa aivan mahdottomuuksiin.
Kuva: Pixabay
FACEBOOK / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI
28.4.2020
Parhaita juttuja just nyt
1. Urheilu
Kuten aivan kaikki muutkin (jos somea on uskominen) minäkin olen ryhtynyt korona-aikaan aivan urheiluhulluksi. Kun olen etätöissä, pidän 3 kertaa päivässä pienen hulahulatauon kahvitaukojen sijaan ja lounastauon ohessa. Olen myös innostunut pyöräilystä uuden pyörän myötä todella paljon. Ja nyt kun aurinko on pari päivää lämmitellyt meidän terassia iltapäivisin niin olen myös tehnyt Youtube-videoiden pohjalta omia pikku treenejä. Heitän tähän linkin kokoamaani treenit-soittolistaan: Tässä.
2. Remppahommat
On kumma miten paljon mielekkäämmältä yhtäkkiä tuntuu rempata kotiaan, tehdä pikku nikkarointeja ja muuten ahkeroida vaikkapa takapihan parissa. Juuri nyt mulla on työn alla meidän takapihan pihapöytien kunnostukset. Ruokapöytäryhmän runko vaihtaa väriä vihreästä mustaksi ja puuosat saa soman pastellisävyn. Laitan kuvia kun saan ne valmiiksi! Kuvia olettekin jo nähneet edellisestä projektistani; oravatikkaista (enkä malttanut olla laittamatta kuvaa tähänkin postaukseen näemmä), jos seuraatte mua Instassa. Toistaiseksi tikkaat ovat olleet floppi sillä en ole saanut oravia kiinni itseteossa, mutta on pakko sanoa että mediasirkus tikkaiden ympärillä on tuonut koronteenielämään kaivattua väriä.
3. Youtube
Olen jo pidemmän aikaa seurannut aktiivisesti Sanne Vloetin videoita. Hän on hollantilainen, Yhdysvalloissa asuva malli ja hänen kanavansa pitää sisällään terveellisiä ruokavinkkejä, hyviä kahvireseptejä, niitä nopeita treenejä joihin ei tarvitse välineitä, meikkijuttuja ja juuri nyt hän on postannut monia videoita ihan perusarjesta karanteenin ja uuden asunnon remppaamisen keskeltä. Sannen ohella ihan parasta Youtube-antia on Some Good News-kanava jolla John Krasinski jakaa mitäpä muutakaan kuin niitä hyviä uutisia, joille ei oikeissa uutislähetyksissä ole tilaa. Johnin videoita tähdittää huikea kaarti USA:n ykkösjulkimoita ja jokaisesta videosta tulee ihanan lämmin ja toiveikas olo.
4. Hiuspyyhe
Kun tästä nyt tuli tällainen hehkutus-postaus niin hehkutetaampa vielä yhtä asiaa josta oon aivan fiiliksissä joka toinen ilta ja aina mietin että tästä pitäis jakaa ilosanomaa jossakin kanavassa joskus. No nyt on se hetki. Olen rakastunut hiuspyyhkeeseen. Mä aina suihkun jälkeen kiedon hiukset pyyhkeeseen turbaanille kun en kestä veden valumista märistä hiuksista ja mun hiukset ei pyyhkeellä tule tarpeeksi kuivaksi. Pyyheturbaani tuppaa kumminkin riehuessa aukeamaan ja oon pitkään ajatellut ettei se paino voi olla hiuksille hyvästä. Ei olekaan. Jani kuuli murheeni ja osti mulle joululahjaksi tämmösen kroisosten hiuspyyhkeen, joka on ollut aivan ihana. Hiukset pysyy näppärästi paikoillaan ja pyyhkeen materiaali on hiuksille kuivatessa hellävaraisempi kuin tavallinen frotee.
5. Valio.fi
Meille on muodostunut tavaksi käydä kerran viikossa kunnolla kaupassa. Jotta se onnistuisi, pitää suunnitella hyvin. Olen nyt ihan rakastuntu Valio.fi-sivustoon, josta käyn katsomassa torstaina että mitä tulevana viikolla haluttaisi syödä. Meidän keittiössä on kokeiltu koronteenissa tosi paljon uusia ruokajuttuja. kuten Kukkoa viinissä ja Avocadopastaa. Ihan kiva poiketa tutusta ja turvallisesta ja oppia uusia juttuja.
Mitkä on sun mielestä parhaita juttuja just nyt?
FACEBOOK / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI
2.4.2020
Mistä haaveilen nyt
Haaveilen siitä että voisin vielä paremmin. Haaveilen että perskipuni loppuisivat ja saisin palattua kunnolla liikunnan pariin. Haluaisin palata kolmen treenin rytmiin ja täysin pinnallisista syistä haluaisin vielä saada hukattua pari kiloa ihan ilman sen kummallisempia ruokakommervenkkejä, vaikka ketodieetti olikin ihan hauska kokemus. Haluaisin mahtua toppahousuihini, enkä joutua ostamaan uusia.
19.3.2020
Aika ottaa iisimmin
Joitakin viikkoja sitten tajusin, että olen uupunut. Huomasin että pienetkin vastoinkäymiset saivat silmät vuotamaan, rinnassa tuntui painetta samaan tapaan kuin silloin kuin läheinen on kuollut tai on sydänsuruja, mutta minulla kaikki oli hyvin. Minulla oli vaikeuksia nukahtaa ja ruoka ei oikein tuntunut herättävän mitään hinkuja, en syönyt edes karkkia ja pullatkin tuntuivat tylsiltä. Pullien tylsistyttämisenhän pitäisi olla minulle vakava vaaran merkki. En ollut huomannut sitä. Olin vain puskenut eteenpäin, vaikkei mikään innostanut ja jopa ystävien näkeminen tuntui enemmän velvoitteelta kuin ilolta.
(Kirjoitin tämän tekstin joitakin päiviä sitten ja juuri nyt koko teksti tuntuu jotenkin paljon synkemmältä kuin oikeasti olen, mutta halusin julkaista sen juuri tällaisena jotta en siloittelisi asioita. Tämä poikkeuksellinen viikko on tehnyt hyvää ja voin nyt todella hyvin. Ensi viikolla olen lomalla ja saan lisää lepoa. Älkää huolestuko <3 )
Kuva Aamiainen Tiffanylla -elokuvasta, jonka haluan ehdottomasti katsoa about tuhannen kerran nyt kun on siihen aikaa.
5.3.2020
Haluan vielä elää!
Muistan muksuna naureskelleeni sisäisesti tai/ja ulkoisesti äidin ja hänen ystävättärieen puheluille, joissa ensin kerrattiin omat kuulumiset, sitten lasten kuulumiset ja sitten kuului viitisentoista minuuttia vain "jaaha...aijaa..aivan...niin...juu...joo....aivan". Samoin minua huvitti ne tapaamiset kahvikupin äärellä jotka noudattivat samaa kaavaa. Silloin mietin että kyllä aikuiset naiset ovat sitten tylsiä! Leikkisivät barbeilla ja puhuisivat pojista!
Nyt huomaan itse olevani sellainen "aikuinen nainen". Tänä päivänä tosin kukaan ei enää soittele, eikä puhuta maratonpuheluita, mutta sama kaava toistuu tapaamisissa. Istahdetaan kahvipöydän ääreen, jokainen kertoo kuulumisensa joita hetki päivitellään ja sitten muistellaan vanhoja aikoja. Siirtyminen barbieleikeistä ja poikajutuista on tapahtunut aivan liian nopeasti.
En ole vielä valmis siirtymään siihen vaiheeseen elämässä, jossa ei enää tehdä uusia juttuja vaan muistellaan vain vanhoja. En halua vielä aloittaa vaihetta jossa kavereita nähdään vain harvakseltaan kahvikupin äärellä sen verran että voidaan päivittää mitä edellisen kahvikupin jälkeen on tapahtunut (varsinkin kun sen on jo lukenut facebookista, instagramista tai blogista). Miksi siihen siirrytään jo näin aikaisin?
Ehkä syynä on erilaiset elämäntilanteet, tai ristiriidat niissä. Jos kaveri on sinkku, on ehkä vaikeaa puhua parisuhteen ongelmista tai jos kaveri on tahtomattaan lapseton voi tuntua ikävältä puhua omasta perhearjesta. Ristiriidat ehkä estävät syvällisemmän keskustelun kuin vain kuulumisten vaihtamisen. Tekemisiä saattaa rajoittaa oletus siitä että ei ketään muuta kuitenkaan kiinnosta tehdä mitään sellaista. Tekemistä rajoittaa usein myös aika. Kahvikupin ääressä vaihdetut kuulumiset vievät tunnista kahteen ja tuntuu pelottavalta ehdottaa jotakin sen pidempi kestoisempaa. Ihmisten kalenterit kun ovat aina niin täynnä.
Toki tähän kahvikuppi-ystävyyteen on myös toinen vaihtoehto; alkoholiystävyys. Silloin kavereita nähdään vain bileissä, joissa kerrataan mitä kenellekin kuuluu ja juodaan. Toki alkoholilla on sellainen positiivinen vaikutus että kommunikointia rajoittavat tekijät himmentyvät hiprakan voimasta ja saattaa syntyä jopa ihan sisällöllistä, arvokasta keskustelua jota muuten ei rohjettaisi käydä.
Minä olen vielä alle 30-vuotias nuori ihminen ja minä HALUAN ELÄÄ! Haluan tehdä uusia muistoja, skipata turhat kuulumiset ja tehdä jotain merkityksellistä. Haluan että minulla on 80-veenä muutakin muisteltavaa kuin lukioaikojen baarireissut. Haluan mennä kavereiden kanssa pulkkamäkeen, haluan hullutella, haluan rakentaa majan, haluan leikkiä piilosta, haluan yökyläillä, haluan matkustella, haluan juhlia, ennen kaikkea haluan puhua merkityksellisistä asioista ja jättää vanhojen muistelut niille jotka oikeasti ovat vanhoja.
Kuvat: marraskuun Marokon lomalta :) Supersankari-wannabe
FACEBOOK / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI