11.6.2019

Nostetaan maljaa!


Olen alkanut kiinnittää huomiota siihen että nykyään, oli saavutus mikä tahansa, se ei tunnu niin merkittävältä jollei siitä ole mainintaa somessa, jollei voi seurata niitä tykkäyksiä. Toisin sanoen; osaan nauttia saavutuksistani vain kun näen että muutkin pitävät niitä siisteinä. Mutta mistä lähtien?

Muistan vielä ajan kun ei tuntenut tarvetta hehkuttaa voitettua pesäpallopeliä sosiaalisessa mediassa, kun ei tarvinnyt pantata jotain uutista jotta voi myöhemmin mainita siitä instagramin kuvatekstissä, kun en jakanut iltalenkkini tietoja Stravaan jotta työkaverini voivat tykkäillä niistä ja kun keikoilla pystyi vielä käymään ilman pakollista facebook-päivitystä.

Toki olen aina ollut sen sortin ihminen joka haluaa tehdä uutisistaan spektaakkelin. Entisellä kämppikselläni Nunulla oli tapana naureskella sille kun tahdoin aina tehdä teatraalisen ilmoituksen kuohuviinimaljojen kera esimerkiksi uudesta työpaikastani. Minulle asiat alkavat tuntua todellisilta usein vasta sitten kun olen päässyt jakamaan ne jollekulle, hehkuttamaan ystävilleni tai nostamaan niille maljoja. Nykyään se sosiaalinen kontakti, kasvokkain kertominen on vaihtanut paikkaa someen.

Olen tullut pohtineeksi köyhdyttääkö sosiaaliseen mediaan jakamani tieto niitä livenä käytyjä keskusteluja ystävieni kanssa ja tullut siihen tulokseen että varmasti näin on. Liian usein sitä tuleekin torpanneeksi jonkun ystävänsä tarinan sanomalla "joo mä näinkin siitä kuvia sun Instassa" tai "joo mäkin luin sen facebook-päivityksen". Huolestuttavan usein tuntuu myös että jätän joitain asioita käsittelemättä kavereita tavatessani kun ajattelen että hehän ovat ehkä jo lukeneet siitä blogistani.

Jokin kuukausi sitten tein yhden uutiseni suhteen päätöksen, että kerron siitä ensin livenä kavereilleni ja sitten vasta mainitsen siitä somessa. Se oli muuten ehdottoman oikea ratkaisu. Oli paljon kivempaa vastailla kaverieni tsiljooniin kysymyksiin, kilistellä niitä maljoja ja päästä höpöttämään asiasta. Jos olisin ensinnä maininnut siitä täällä blogissa, olisin tullut viitanneeksi siihen ujosti vain sivulauseissa tai jos joku olisi tullut siitä kysyneeksi. Nimittäin siihen että perustin maaliskuussa toiminimen ja nyt teen oman työni ohella markkinoinnin projekteja pk-yrityksille. Mutta siitä lisää joskus toiste.

Sillä tämän postauksen pointti on se, että sosiaalinen media muokkaa käyttäytymistämme ihan huomaamatta ja tämä on hyvä esimerkki siitä. Jokin mikä on tarkoitettu rikastamaan elämäämme, tuomaan uusia mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen alkaakin itseasiassa köyhdyttää sitä. Minä ainakin pidän arvokkaampana aitoja keskusteluja kuin niitä sydämiä siellä Instassa ja se pitäisi pitää mielessä useammin.


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

6.6.2019

Parempia valintoja +kirjavinkki


Lempibloggarini Saranda julkaisi kuukausi sitten ensimmäisen kirjansa Tee maailmasta parempi paikka ja olen kateudesta vihreänä. Sarandan kirja on tietokirjan ja tee-se-itse-kirjan yhdistelmä, joka opastaa miten tehdä parempia valintoja ja pelastaa maailma. Kirja sisältää aika paljon jo monille tuttuja tapoja tukea kestävää kehitystä ja toimia vastuullisemmin, mutta tarjoaa siinä ohessa paljon käytännön vinkkejä toteuttamiseen.

Kirja sai minut havahtumaan kahteen asiaan: 1) siihen miten paljon ekologisemmin elänkään nykyään ja 2) siihen miten vielä olisi varaa parantaa valintojaan paremman maailman hyväksi.

Meillä lapsuuden kodissa ei oltu kovin vihreitä (kateudesta tai muutenkaan). Kun kauppaan mentiin, ostettiin aina se muovinen kauppakassi, vanhemmillani on aina ollut isot ja paljon kuluttavat autot joilla ajettiin aina joka paikkaan, eikä meillä kierrätetty sen kummemmin. Kyllä me sentään biojätteet lajiteltiin ja äidin kanssa ostimme usein vaatteita kirpparilta. Enkä edes tajunnut että jotenkin toisinkin voisi tehdä ennen kun huomasin että kaverini perheessä autoon ei koskettu kuin päälle 10 kilometrin matkoilla, kauppakassina oli aina kangaskassi ja kaikenmaailman voirasiat sun muut oli eväsrasioina.


Nykyään:

  1. Meidänkin kodissa jaotellaan biojäte, metallit ja lasi. 
  2. Ostan suurimman osan vaatteistani Emmystä. Emmy on käytettyjen merkkivaatteiden verkkokauppa, johon olen koukuttunut. On kiva käydä kirpparilla josta aina löytyy jotain ja voi jopa valita mitä merkkiä haluaa ostaa. Löysin Emmyn etsiessäni käytettyjä Marimekon vaatteita ja sen jälkeen olen tilannut sieltä muutaman kerran muitakin merkkejä. Hintataso on sama kuin normikirppiksillä, toimitusaika pikainen ja kaikki ostamani vaatteet ovat olleet todella hyväkuntoisia. Iso suositus tästä!
  3. Käytän miltei joka päivä paljettilaukkuani, joka on yllättävän tilava ja se toimii näppärästi kauppakassina. Vain harvoin ostan nykyään niitä muovikasseja.
  4. Me käydään ruokakaupassa aika usein, minkä vuoksi kaupasta tulee ostettua vain se tarpeellinen. Meidän kotona on todella vähän ruokahävikkiä. Illallisten jämät ovat yleensä mun seuraavan työpäivän eväät.


Seuraavaksi haluaisin kehittää:

  1. Haluaisin ajaa enemmän työmatkoja polkupyörällä.
  2. Olen harkinnut viikottaista kasvisruokapäivää.
  3. Liityin Facebookin Maata pitkin matkaavat-ryhmään ja olen erittäin kiinnostunut vaihtamaan lentäen matkustelun junailuun.
  4. Pitäisi jaksaa mielummin korjata rikkoontunut asia kuin ostaa heti uutta tilalle.
  5. Olisi siistiä alkaa sellaiseksi "lainaajaksi", joka osaisi lainailla niitä juttuja kavereilta joita ei ole aivan välttämätöntä ostaa itselle.
  6. Taloyhtiöömme on tulossa kesän aikana muovinkeräysastia ja kunhan se tulee niin alamme kierrättää myös muovin.

Oma innostukseni näihin vastuullisempiin valintoihin on syntynyt lähinnä raha- ja talousjuttujen ohessa. Se kun sattuu olemaan niin että usein ne valinnat jotka ovat parempia maailmalle, ovat myös parempia kukkarolle. 20 centin kauppakassi kolme kertaa viikossa on vuodessa jo 30euroa, jolla pystyisi ostamaan jo vaikkapa uuden mekon, tai jos sen summan pistää Emmyyn niin saa parikin mekkoa ja vaikkapa lisäksi joukon t-paitoja. Puhumattakaan pyöräilyn eduista autoiluun nähden.

Suosittelen muuten tuota kirjaa lämpimästi jokaiselle jota aihe kiinnostaa.


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

4.6.2019

7 x Mielen päällä


1. Kumpi on pahempi; tehdä takinkääntö ja vaihtaa mielipidettä täysin päinvastaiseen vai jumittua koko iäksi yhteen ajatusmalliin vain siksi että joskus tuli niin ajatelleeksi ja ääneen sanoneeksi?

2. Olisinpa vain mennyt hammaslääkäriin ajallaan, enkä vältellyt sitä vuosia. Olisi ollut paljon pienempi hintalappu (kulutin hammaslääkäriin vuoden aikana n. 800€).

3. Miksi uudet naistuttavuudet aina tiedustelevat avioliitosta sekä lasten määrästä ja sitten kun selviää että kumpaakaan ei ole, ei olekaan enää kysyttävää. Kysyisivät vaikka horoskooppimerkkiä, sellainen jokaisella sentään on. 

4. Jos säästäisi säästöpossuun euron joka ikinen päivä, olisi se vuoden päästä 365 euroa. Aika mieletöntä. 

5. Jos pitsa alkaa tökkii nii ota silloin kalaa, ota vaikka lohi ja laita se pataan. Laita se pataan, pistä se mahaan. Saataisko se ihana mainos uusiksi tänä kesänä? Ihan paras.

6. Miksei ikinä blondius haaveissaan muista sitä hiusten keltaista vaihetta joka kestää pari kuukautta ennen sitä oikeasti blondia väriä.

7. Mitä ihmettä sitä söisi tänään?



16.5.2019

Viisi sekuntia rohkeutta


Kaverillani on pelottavien juttujen varalle sanonta "se tarvitsee vain viisi sekuntia rohkeutta". Hän on napannut sen joltain hienolta ihmiseltä ja paljon on totuutta tuossa lauseessa. Lauseen idea on se, että kun jonkin asian saa aloitettua olemalla rohkeana sen viisi sekunttia on sitä sen jälkeen myöhäistä katua ja sitten se asia on laitettu alulle. Monissa asioissa se varmaan pitääkin paikkaansa. Voisin kuvitella että esimerkiksi benjihypyssä riittää se viiden sekunnin rohkeus että pudottautuu tyhjän päälle. Myös omaan neulakammooni se pätee, olla rohkeana sen aikaa että se eka pistos on tehty. 

Mutta sitten on monia juttuja jotka vaativat rohkeutta paljon pidempään kun sen viisi sekuntia. Joissa ei riitä että ylitetään vain se yksi este olemalla hetken rohkeita, vaan joissa sitä rohkeutta tarvitaan useampaan kertaan. Esimerkiksi työnhaussa ensin pitää olla rohkea ja lähettää hakemus, sitten ehkä pääsee työhaastatteluun jossa pitää myös olla rohkeana ja ensimmäinen työpäivä se vasta rohkeutta vaatiikin. Ja niitä juttuja on paljon; parisuhteet, uudet harrastukset, traumasta toipuminen ja niin edelleen. 

Sitä viiden sekunnin rohkeutta voi hokea onneksi itselleen useampaan kertaan. Muistuttaa itselleen että jokaisella pelon/jännityksen hetkellä pitää rohkaista mielensä vain viideksi sekuntiksi. Ummistaa silmänsä ja hypätä. Sen jälkeen se on ohitse. Se on aika lohdullinen ajatus.

Joskus mietin kuinka paljon vahinkoa olen aiheuttanut itselleni turhilla peloillani. Välttelin vuosia hammaslääkäriin menoa koska pelkään puudutuspiikkiä enkä suinkaan kestä yrittää ilman sitä. Erään pesäpallohaaverin jälkeen pelkäsin pallon iskua jonkin aikaa, enkä siksi pystynyt hetkeen harrastamaan tuota rakasta lajia. Aika usein olen jättänyt puhumatta jollekin tyypille koska olen pelännyt sanovani jotain typerää tai väärää. Ja sitten on tsiljoona asiaa joita olen jättänyt tekemättä koska pelkään etten osaa.

Jos sitä aina osaisikin olla rohkea tai rohkaista itseänsä uskomaan siihen viiteen sekuntiin, kuinka paljon enemmän sitä voisikaan tehdä?


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

9.5.2019

Oikeat asiat eivät ahdista


Kuulin vastaikään oletuksen jonka mukaan "niiden oikeiden juttujen ei kuulu ahdistaa" ja olen kuullut tuota suunnalta jos toiselta enemmänkin. "Kun löydät sen oikean tyypin, tiedät sen", "sun pitää etsiä sitä duunia jonka tunnet täysin omaksesi" tai muuta sellaista, näitähän kuulee tämän tästä. Miksi me aikuiset ihmiset uskottelemme toisillemme tällaista potaskaa?

Olen tällä hetkellä parisuhteessa jonka uskon olevan "se oikea" tai lähinnä sitä mitä nyt voi olla. Samoin tunnen olevani itselleni tällä hetkellä oikeassa työpaikassa ja muutenkin koen että elämäni on ihan mahtavaa juuri näin.

Se ei kuitenkaan ole lopettanut sitä että aika-ajoin kyseenalaistan kaikkea. Joskus mietin miten siistiä olisi jättää kaikki ja lähteä ulkomaille elelemään, kun vielä voin. Toisinaan mietin onko tämä työ oikeasti sitä mihin haluan sitoutua lopuksi työiäkseni, olisiko sittenkin olemassa jotain joka passaisi mulle paremmin, jotain missä pääsisin olemaan jonkin toisenlainen Saana, joku parempi Saana. Kenties sellainen Saana josta itse pitäisin enemmän tai sellainen jota muut ihailisivat (koska olen huomiotakaipaava bitch).

Joskus on niitä huonoja päiviä kun mikään ei tunnu sujuvan, niitä päiviä kun et ole yhtään magee tyyppi itsesi mielestä ja et tunne että kukaan mukaan pitää sua mageena. Ne on niitä hetkiä jolloin on kaikkein alttiimpana ahdistukselle ja sille pohdinnalle että onko tämä nyt sitä mitä pitää olla.

Olennaista on se, että kun sitten on taas hyvä päivä; ahdistaako sua silloin? Jos ei niin hyvä. Sitten mietit kumpia on enemmän, niitä hyviä vai huonoja. Jos niitä hyviä, ahdistamattomia päiviä on enemmän niin onneksi olkoon. Olet varmasti ihan normaali ihminen pienine epävarmuuden ja kyseenalaistamisen hetkineen. Jos taas näyttää siltä että ahdistuspäiviä on kalenterissasi enemmän, kannattaa ehkä perehtyä siihen mikä osa elämässä ahdistaa. Äläkä silti lannistu, joskus oikeatkin asiat ahdistavat ja pelottavat mutta se vain tarkoittaa että sen oman tunteen kanssa on työskenneltävä enemmän. Useimmat ihmiset osaavat nähdä mitkä asiat ovat ahdistumisen arvoisia hyviä asioita, joiden eteen kannattaa tehdä töitä ja etsiä uusia lähestymistapoja, ja samoin huomata mitkä asiat ovat yksinkertaisesti vääriä, täysin epämiellyttäviä tai jopa puistattavan pelottavia. Luota siihen tunteeseen mikä sinulla on.

Ja jos taas olet ihminen joka ei ole koskaan epäile tai ole ahdistunut mistään, tai koe koskaaan epävarmuutta elämäsi suunnasta niin go fuck yourself  (tai käy tapaamassa jotain kallotohtoria, ei tommonen voi olla normaalia).

Kyllä ne oikeatkin asiat voivat ajoittain ahdistaa (ja varsinkin silloin kun ne asiat ovat upouusia).

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

2.5.2019

Suurimmat pelkoni


Jos en sulje vaatekaapin ovea yöksi, pelkään että sieltä tulee mörkö. Pelkään että kala puree minua kun uin. Pelkään että takanani oleva auto ei pidä tarpeeksi turvaväliä. Pelkään neuloja. Pelkään nukkua yksin mökillä. Pelkään kun kuulen pamauksia.  Pelkään sitä että työpaikka lähtee. Pelkään tulipaloa. Pelkään sitä että ystävieni haaveet eivät toteudu. sitä että läheiseni sairastuvat vakavasti. Pelkään sotaa.

Mutta näitä kaikkia enemmän pelkään kolmea asiaa. Näitä asioita mietin öisin silloin kun en saa nukuttua ja mieli alkaa kiertää kehää kaikissa niissä asioissa jotka voivat mennä pieleen.

Pelkään synnytystä. Olen yrittänyt lueskella paljon aiheesta, jotta tieto vähentäisi tuskaa mutta itseasiassa käy vain päinvastoin. Joskus yläasteella meille näytettiin koulussa synnytysvideo ja minä pyörryin. En muista oliko se tarkalleen siitä hetkestä alkaen vai mistä, kun päätin että en tahdo lapsia. Nyt kun noita vauvoja on alkanut pyöriä ympärillä enemmän olen alkanut ymmärtää, että ehkä olenkin väärässä, ehkä olen vain uskotellut itselleni vääriä juttuja. Eihän minulla lapsia vastaan ole mitään, päin vastoin. Sain edellisellä ehkäisynuusinta-lääkärikäynnilläni puhelinnumeron neuvolapsykologille, jotta voisin alkaa purkamaan tätä pelkovyyhtiä.

Pelkään sitä että aikuisena uraudun ja hukkaan oman identiteettini. Pelkään että hukun siihen oravanpyörään jossa odotetaan aina vain seuraavaa viikonloppua tai lomaa, unohtaen nauttia tästä hetkestä. Olen nähnyt niitä vanhempia ja aikuisia joiden koko elämä pyörii työn ja lasten ympärillä. Minua pelottaa tulla joskus samanlaiseksi. Tällä hetkellä koen omat harrastukseni niin tärkeinä että uskon olevani ihan eri ihminen jos joutuisin niistä luopumaan. Lisäksi pelkään sitä että havahdun joskus viisikymppisenä siihen että olisinkin halunnut olla työkseni arkkitehti tai jokin muu ja olevani aivan liian myöhässä alanvaihdon suhteen. Pelkään että oma persoonani muuttuu iän myötä enkä enää välitä niistä asioista joista ennen. Mitä jos minusta tuleekin ihan vieras tyyppi?

Kaikkein eniten pelkään sitä että joku läheiseni päättäisi kuolla, tai siis sairastuisi niin että ei osaisi enää elää. Yhdestä jos toisesta asiasta sanotaan että "se on kaikkein suurin suru"ja yksi niistä on se että emme osaa auttaa kaikkia niin että kaikki haluaisivat elää kaikki ne päivät mitä meille annetaan. Vaikka surua enemmän tässä pelottaa se syyllisyys, yhdenkin ihmisen osalta se on mahdottoman suuri taakka niin en uskalla edes kuvitella miltä se tuntuisi jos niitä olisi kahden verran.

Mitä sinä pelkäät? Mikä saa sut valvomaan öitä?

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

30.4.2019

Kirjoituslukko


Hei, pahoittelut että olin viime viikon hiljaisuudessa. En vain saanut tekstiä aikaiseksi tähän kenttään vaikka kuinka yritin. Mulla olisi aiheita iso pino, mutta tällä hetkellä tuntuu olevan päällä taas jonkinlainen kirjoituslukko. Mikään mitä naputan, ei tunnu olevan tarpeeksi hyvää, tarpeeksi originelliä tai tarpeeksi syvällistä.

Sille tunteelle on syynsä. Jokin kuukausi sitten sain blogiini pari ikävämpää kommenttia, toisen tänne bloggeriin ja toisen Lilyyn. Siinä kipeämmässä kommentissa joku kertoi lukeneensa useamman kirjoitukseni ja olevansa sitä mieltä että kirjoitan liian pinnallisesti, liian itsestään selvistä asioista ja minun pitäisi kirjoittaa aiheista jotka minua oikeasti kiinnostavat ja joista voisin kirjoittaa kiinnostavasti. 

Kun edellisen pidemmän hiljaisuuteni jälkeen palasin linjoille, päätin että kirjoitan rohkeasti sellaisista asioista joista hieman nolottaa puhua. Olen kirjoittanut teille muun muassa hirviöpomostani, painostani, palkastani, itsemurhasta ja pettämisestä. Olen kirjoittanut minulle rakkaasta sijoittamisesta, omasta elämästäni kaalikäärylekriiseineen ja myös työhommeleista. Rohkeat kirjoitukset ovat keränneet todella hyvin lukukertoja, mistä olen todella kiitollinen ja otettu, mutta paljastuspostauksillakin on rajansa. Tuo negatiivinen kommentti sai minut miettimään; ajatteletteko te kaikki samoin?

Viime viikon hiljaisuudessa huomasin kyllä, että olitte käyneet urkkimassa sekä tiistaina että torstaina facebook-sivuillani ja blogissa onko uutta kirjoitusta ilmestynyt. Se lohduttaa minua. Vielä tänään se ei vienyt tyhjän tekstikentän kammoa täysin pois, mutta sainpa jotain sentään teille aikaan. Ja toisaalta, ehkä tämä nyt sitten on sitä persoonaa jota tuo kommentoija kaipasi. Olenhan tässä teille täysin avoinna.

Takaraivossani on ilkeä pieni ääni joka sanoo että te varmasti ajattelette "äh, ensimmäinen ilkeä kommentti ja heti ollaan ihan itkemässä, toughen up girl" ja olen siitä hieman häpeissäni. Bloggaajakollegani saavat varmasti paljon enemmän ja paljon häijympiä kommentteja, eikä tämmöisten pitäisi antaa mennä ihon alle. 

Toisaalta asian voisi ottaa vastaan kiitollisena. Olenhan selkeästi löytänyt blogini pariin uusia ihmisiä ja ensimmäinen negiskommenttikin on askel eteenpäin, uusi kokemus ja haaste bloggarina. Haaste jonka aion voittaa kirjoittamalla jotain torstainakin. 


18.4.2019

Mitä yhtiökokouksessa tapahtuu?





Kävin eilen elämäni ensimmäisessä yhtiökokouksessa. Kyseessä oli Marimekon yhtiökokous Finlandia talossa. Yhtiökokoushan on kuuden kuukauden sisällä yhtiön tilikauden päätöksestä pidettävä kokous, jossa päätetään tilinpäätöksen vahvistamisesta sekä tilikaudella syntyneen voiton käyttämisestä.

Jännitin kokousta aika paljon ennalta, sillä minulla ei ole kokemusta mistään vastaavasta ja tuntui jotenkin hölmöltä mennä paikalle neljän omistamani osakkeen oikeuttamana. Turha kuitenkaan häpeillä, sillä jo yhdellä osakkeella osallistumisoikeushan on. Ja näin jälkeenpäin ajateltuna; eipä niitä osakemääriä kukaan siellä kysele.

Eilinen Marimekon yhtiökokous alkoi kello 14. Saavuimme Janin kanssa paikalle Finlandia taloon noin puoli kaksi, kävimme kirjautumassa saaapuneiksi ja saimme äänestyslippumme (yhtiökokoukseen ilmoittauduttiin ennakkoon netissä). Sitten menimme kokoussaliin.

Yhtiökokous alkoi hallituksen puheenjohtajan Mika Ihamuotilan avauspuheenvuorolla, jossa hän rennosti esitteli käsiteltävät aiheet. Sitä seurasi kokousprotokollaa kuten kokouksen puheenjohtajan, sihteerin, pöytäkirjan tarkastajien ja ääntenlaskun valvojien valinnat, sekä joukko muuta sääntömääräistä löpinää. Tuoleille oli jaettuna yhtiön tilinpäätös, sekä hieman lahjoja paikalle saapuneille sijoittajille.

Toinen osuus (ja se mielenkiintoisin) oli toimitusjohtajan katsaus, jossa Tiina Alahuhta-Kasko esitti katsauksen Marimekon vuodesta 2018 sekä joitakin tulevaisuuden visioita. Toimitusjohtajan katsauksessa käytiin läpi merkittävimmät taloudelliset luvut, yhtiön taloudelliset tavoitteet ja se miten ne on saavutettu. Alahuhta-Kasko kertasi myös Marimekon arvoja ja kertoi sijoittajille Marimekon tulevaisuudennäkymistä.

Kolmas osuus kokouksesta oli joukko erilaisia esityksiä ja päätöksiä, paljon sen nuijan koputtelua pöytään. Eli hyväksyttiin tilinpäätös, päätettiin ylimääräisen osingon maksusta, annettiin vastuuvapaus hallitukselle, päätettiin tulevan vuoden hallitus ja heidän palkkioistaan, sekä valittiin tilintarkastaja. Se kuulostaa paljolta, mutta näihin kaikkiin kysymyksiinhän esitettiin vastausta valmiina. Osakkailla olisi ollut mahdollisuus nostaa kättä, esittää vastaehdotus tai vaatia äänestystä, mutta tässä tapauksessa kaikki päätökset tehtiin yksimielisesti eikä äänestystä tarvittu. Marimekko on siis valmis jatkamaan seuraavalle vuodelle.

Kokouksen kesto oli noin tunti ja sen jälkeen päästiin kakkukahveille. Tarjolla oli suolainen mustatorvisieni-kakkupala sekä Brita-kakkua. Toimitusjohtaja ja hallitus kiersivät keskustelemassa sijoittajien parissa ja sain kehuja Marimekko-mekostani Mika Ihamuotilalta. Paikalla meidän lisäksemme oli pääosin eläkeläisiä, joilla ilmeisesti on paremmin aikaa osallistua iltapäivätapahtumaan tällälailla keskellä viikkoa. Kaikenkaikkiaan osallistujia oli noin 350.

Kokous oli mielenkiintoinen kokemus ja ylitti mielenkiintoisuudellaan omat odotukseni. Tosin kokemus ei ehkä olisi ollut niin erityinen jollei Jani olisi ollut treffiseurana ja jollei kokouksen jälkeen oltaisi vietetty Helsinki-päivää shoppaillen ja illallisella.


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

9.4.2019

Meidän tarina


Teininä olin ihastunut yhteen jätkään seitsemän vuoden ajan, siitä toivuttuani olin on/off-suhteessa hänen kaverinsa kanssa parin vuoden ajan vaikka suhde oli kohtalaisen toivoton ja elämässäni on ollut pari muutakin poika/miesjuttua jotka etenivät aaltoillen, ollen aina välillä päällä ja välillä sivussa. Näihin juttuihin kuului se että välillä oltiin sydän säpäleinä, välillä unohdettiin koko tyyppi joksikin aikaa ja sitten taas oltiin ihan niin ihastuneita. Jokaisen näitten kohdalla ajattelin että nää on sellaisia suhteita, joista saisi kirjoitettua mielettömän tarinan.

Aiemmin mulla oli tapana lukea tosi paljon sellaisia siirappisia romanttisia pokkareita. Silloin ajattelin että olisi mielettömän romanttista jos "sen oikean miesjutun" takana olisi joku mieletön stoori, hieno selitys siitä miten tavattiin, pari suvannekohtaa ja sitten se hetki kun viimein aika ja avaruus on oikealla tolalla, kaikki vaikeudet selvitetty ja "he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka". Sitä koitin kaikissa suhteissani toteuttaa.

Tarinankertojana nautin aina näitten kaikkien vaiheiden selostamisesta kavereilleni mahdollisimman hienoin sanakääntein. Mitä uskomattomamman käänteen sainkin aikaan elämässäni, sen parempi ja sen parempi tarina. Niin että joskus elämänkertani olisi sellaista luettavaa että huh huh.

Nähtyäni viikonloppuna vilaukselta tuon seitsemän vuoden ihastukseni ja tultuani pohtineeksi sitä tarinaa ja kaikkia sen vaiheita, tajusin olevani ihan mielettömän kiitollinen ja onnellinen siitä seikasta että Janin kanssa meillä ei ole tarinaa. Ainakaan mitään sen dramaattisempaa.

Me tapasimme Tinderissä, Jani sanoi mulle hei ja kai viikkoa myöhemmin käytiin kahvilla. Mä vähän ihastuin Janin korvanlehtiin ja siihen kun se pälätti taukoamatta. Käytiin parilla treffeillä; luistelemassa ja kahvilla, kunnes kolmansien treffien jälkeen olin ihan myyty. Päätin kutsua Janin baariin esittäytymään Sinille ja Viiville (lue: tulikokeeseen). Sinä iltana suutelimme baarista lähtiessä ekaa kertaa ja sen jälkeen ei ole epäilyksiä ollut.

Jo päälle vuosi on mennyt ja suvantokohtaa ei ole tullut, eikä ylimääräistä draamaa ja niin on hyvä. Vaikka meistä kertova elokuva olisi ihan pirun tylsää katsottavaa, yhdessä kokkaamista, lenkkeilyä, töissä käymistä ja kotiin palaamista, pyykin pesua ja Netflixin katselua, niin tää peittoaa kyllä kaikki ne siirappiromaanit ihan täysin.

Jos sitä olisi vain teininä tiennyt että ne parhaat asiat ovat niitä jotka sujuvat luonnostaan.


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

4.4.2019

Miten puhua menestyksestä?


Olen huomannut että minulle on ongelma ottaa omia saavutuksiani vakavasti, ajatella että olempa upea kun olen tämän saanut aikaan tai ajatella että olisin jollain tapaa menestynyt. Silloin kun valmistuin ammattikorkeakoulusta, pidin kyllä juhlat kavereille mutten oikeasti pitänyt suoritustani juuri minään. Samoin olen ollut innoissani jokaisesta uudesta työpaikastani mutta niistäkin samalla ajatellut että mitäpä sitä nyt riehumaan kun tämähän on vasta alku. 

En väitä että olisin mitenkään vaatimaton, en suinkaan. Tykkään kyllä olla huomion keskipisteenä, pidän siitä kun muut huomaavat että olen tehnyt jotain hienosti ja leveilen mieluusti monilla asioilla. Mutta ne ovat pienempiä asioita, niitä joista oikeasti tunnen ylpeyttä ja joiden ajattelen olevan menestystä.

Tunnen olevani menestynyt silloin kun olen saanut kämppäni siistiksi, silloin kun jaksan taistella kiinalaisessa ravintolassa syömäpuikkojen kanssa kokonaisen annoksen, kun olen kirjoittanut blogiin jotain syvällistä ja siistiä, kun olen jaksanut urheilla tai kun olen löytänyt jonkin uuden intohimon. Tällä hetkellä suurin menestyksen tunteeni tulee siitä että olen onnistunut pitämään muutaman viherkasvin hengissä kuukausien ajan, mikä ennen oli minulle mahdotonta. Eilen jopa istuttelin V:ltä lahjaksi saamiani yrttejä ja nyt malttamattomana seurailen milloin mullasta nousee jotain vihreää.

Näistä pikku jutuista on helppo kirjoittaa ylpeänä täällä blogissa, jakaa kuvia instaan ja kertoa jokaiselle kuuntelemaan suostuvalle vastaantulijalle. Mutta sitten kun jotain sellaista isompaa menestystä olisi jaettavana, mainitsen sen mielummin vasta sivulauseessa hieman vähätellen. Onko kyse jonkinlaisesta defenssistä? Vai onko se vain suomalaiseen kulttuuriin pohjautuvaa vaikeutta tehdä omasta jutustaan joku numero?

Onneksi ystäväni ovat sellaisia, että näkevät musta kyllä naamasta tai kuulevat äänen painosta että nyt ei tullut kyllä kerrottua koko tarinaa. Olisi vain niin kiva osata olla leuhkana niistä oikeista asioista, eikä vain mielessään lytätä jotain jonka eteen on tehnyt pirusti töitä.

Koska totuushan on se että elämäni on nyt lähes joka kulmasta katsottuna todella siistiä ja voin sanoa olevani menestynyt. Olen löytänyt unelmieni miehen, olen unelmieni työpaikassa, harrastan kaikkea siistiä ja tulevaisuuden näkymätkin ovat aika ruusuiset.

Miksi sen pitää tuntua niin leuhkalta kirjoittaa ja miksi on niin vaikeaa vastata kaverille joka niin kehuu?


2.4.2019

5+ vinkkiä Roomaan



Ne jotka seuraavat minua Instagramissa saattoivatkin vastaanottaa pahoitteluni siitä että blogissa oli viime viikon ajan hiljaista. Olimme Janin kanssa talvilomamatkalla jo aika kesäisessä Roomassa. Lähdimme matkaan maanantaina ja palasimme lauantaina. Kuuden päivän aikana ehdimme kokea kaikki säämuodot ukkosesta kesähelteisiin, tsekata kaikki tärkeimmät nähtävyydet ja astella 20000 askelta päivässä.

Ennen matkaamme olin lukenut läpi monia blogikirjoituksia ja katsellut lukuisia Youtube-videoita Roomasta, joiden pohjalta kokosin meille tärppilistan nähtävyyksistä joissa oli pakko päästä käymään, muutamia nice to know -faktoja ja tietysti hotellin lähimmän Mäkkärin sijainnin (ja pari muutakin ruokapaikkaa paniikin varalle). Ajattelin koota tähän kirjoitukseen kasan vinkkejä jotka osoittautuivat päteviksi.

1. Hanki julkisen liikenteen kortti
Roomassa on tarjolla Roma Pass-kortteja (48/72h) joilla saa liikkua metrolla, bussilla ja ratikalla niin paljon kuin tahtoo valitsemansa tuntimäärän verran, lisäksi 48h lipulla pääsee yhteen museoon ilmaiseksi ja 72h lipulla kahteen. Me kuitenkin valitsimme ostaa museoliput erikseen (21€ Vatikaani, 14€ Colosseum) ja matkustella 1,50€ hintaisilla kertalipuilla jotka kävivät 100minuutin ajan metroissa, busseissa ja ratikoissa. Useimpina päivinä käytimme vain kaksi tuollaista lippua per päivä, mennäksemme hotellilta keskustaan ja palataksemme takaisin. Julkinen liikenne Roomassa oli sujuvaa, aikataulussa ja reittiohjeet oli todella helppoa saada Google Mapsin avulla.

2. Valitse hyvät jalkineet
Useimmat ulkomaan matkani olen tallustellut balleriinoissa, mutta tälle reissulle otin mukaan uudet lenkkarini ja ne olivat kyllä paras valinta. Rooman nähtävyydet ovat pääasiassa kävelymatkan päässä toisistaan joten käveltyä tulee paljon. Useimmat nähtävyydet kuten Vatikaani, Colosseum, Forum Romanum ja Palpatinen kukkula vaativat myös kävelyä itse nähtävyydessä. Kannattaa tinkiä siitä ulkonäöstä ja valita mukavuus.

3. Nähtävyyksistä ja hidden gem
Roomassa on tarjolla paljon ilmaisia museioita; niistä tärkeimpänä antiikinaikainen kristillinen kirkko Pantheon, sekä Museo Carlo Bilotti a Villa Borghese tarjoaa erään liikemiehen yksityisen taidekokoelman, Museo Delle Mura on ilmainen arkeologinen museo, Museo di Scultura Antica Giovanni Barracco esittelee veistoksia muinaisesta Egyptistä ja Kreikasta. Ilmaisia ovat myös Espanjalaiset portaat ja Trevin suihkulähde.

Ilmaisten nähtävyyksien lisäksi on pari paikka joiden näkemisestä kannattaa maksaa; Vatikaanin museo (n. 21€) sekä Colosseumin sisään pääsy (n. 14€) ovat rahanarvoisia ja liput kannattaa ostaa etukäteen. Ja etukäteen tarkoittaa päivää tai kahta aiemmin. Colosseumin lipulla pääsee myös näkemään Forum Romanumin ja Palpatinen kukkulan.

Nähtävyyksien hidden gem on Terrazza del Gianicolo, jota ei juuri missään mainita. Jani sai tästä vinkin ensimmäisen illallisemme tarjoilijalta joka kehui paikkaa superromanttiseksi, eikä ollut väärässä. Kyseessä on hieman kaupungista sivussa oleva kukkula (kuitenkin helposti bussilla saavutettavissa) jolta näkee koko Rooman. Kävimme siellä kahteenkin kertaan, sekä yöllä että päivällä ja näkymä oli molemmilla kerroilla huikea.

4. Syö syrjässä
Tiedät että olet oikeassa ravintolassa silloin kun olet sivukujalla, tarjoilijasi puhuu huonosti/jos lainkaan englantia ja hinnastossa kahvikuppi on 1 euron hintainen tai puoli pulloa viiniä 5 euroa. Hyvän ruuan löytämisen pääsääntönä on se ettei syö heti minkään nähtävyyden kyljessä. Siellä ruoka on usein kalliimpaa ja hinta laatuun nähden aivan liian korkea. Meidän matkamme paras pasta löytyi Capo de Fero -nimisestä ravintolasta jossa hyödynsimme Google Translatoria kommunikoinnissa ja paras pitsa löytyi hotellin lähistöltä kilohinnalla myytynä.

5. Opettele puhumaan Italiaa
Ihan pari sanasta Italiaa tekee palvelusta parempaa; tervehdi sanoen "Buongiorno", kiitä sanoen "Grazie" ja pyydä lasku sanoen "Il conto, per favore" ja huomaat eron. Itse tankkasin italiaa Duolingon avulla pari viikkoa ennen reissua ja supatin Janille oikeat sanat ruokapöydässä tilanteen tullen ja pärjäsimme mainiosti kaikkialla, myös siinä ravintolassa jossa ei osattu englantia.

+ pari juttua
Vatikaanissa ja muissa uskonnollisissa nähtävyyksissä tulee peittää olkapäät ja polvet.

Rooman suihkulähteissä virtaava vesi on lähdevettä ja sitä voi ihan hyvin juoda. Pidä pullo mukana ja täytä pitkin kaupunkia olevista vesipisteistä.

Aamiainen Italiassa on useimmiten makea (suklaa- tai hillotäytteisiä croissanteja ja muuta sellaista) joten kannattaa tarkistaa hotellivarauksen yhteydessä aamiaisen sisältö. Me ainakin skipattiin hotelliaamupala tyystin ja haettiin kaupungilta jotain suomalaiseen makuun sopivampaa.




FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI