6.4.2021

Miten jaksaa korona-arjessa?


Viime keväänä kirjoitin siitä että Korona-kriisi iski kohdallani hyvään saumaan. Kirjoitin uupumuksestani ja siitä kuinka tuli tarpeeseen saada luvan kanssa ottaa hieman etäisyyttä kaikkeen. Pidin myös hyvänä juttuna sitä että oli pakko ottaa enemmän omaa aikaa kun minnekään ei päässyt. Olenkin kyllä ollut todella onnekas. Minä ja kaikki rakkaani olemme toistaiseksi säästyneet taudilta. Olen saanut pitää työni ja käydä edelleen toimistolla. Olen voinut nähdä ystäviäni kohtuullisen normaalisti ja olemme järjestäneet muutamia etäbileitä, jotka ovat toimineet todella hyvin. Olen tavannut perhettäni ja purjevenehankinta teki kesästä mahtavan. Olen jopa ajatellut ettei Korona ole merkittävästi muuttannut tai vaikuttanut elämääni.

Mutta onhan se.

Kun katson nyt taaksepäin mennyttä vuotta, huomaan monia asioita jotka ovat muuttuneet. Suurin muutos on ollut suhde omaan työhön. Työni on pysynyt miltei ennallaan. Ainoita muutoksia on ettei ole ollut suuria asiakastapahtumia ja se että suurin osa työkavereista tekee etätöitä ja juoruilu tapahtuu teamsin välityksellä perinteisten kahvitaukojen sijaan. Muuten työni on sitä samaa kuin ennenkin. Kuormitus on ennallaan. Mutta se tuntuu aivan erilaiselta. 

Muutos johtuu siitä että vapaa-aikani on muuttunut. Ennen vapaa-aika on tasapainottanut työstä aiheutunutta stressiä erilaisilla aktiviteeteilla ja ihmisillä, juhlilla ja reissuilla. Aloittaessani työssäni määritin palkkatoiveen, jolla firma voisi korvata mulle menettämäni vapaa-ajan. Palkkatoiveeni oli rakennettu sen pohjalle paljonko tarvitsen elämiseen, itseni hemmotteluun ja tulevaisuuden haaveisiin säästöön. Saan edelleen sen saman palkan työstäni, mutta nykyisessä maailman tilanteessa en pääse enää hyödyntämään sitä palautumisessa samalla tavalla kuin aiemmin. 

Palkkani kärsii korona-inflaatiosta. Sama summa rahaa ei ole enää minulle saman arvoinen sillä kulutustottumukseni ovat muuttuneet. En käy elokuvissa, en käy matkoilla, en käy shoppailemassa, en käy juhlissa, en tarvitse uusia vaatteita (koska kukapa ne näkisi) ja niin edelleen. Toki mitä vähemmän kulutan, sitä enemmän saan rahaa säästöön. Mutta säästötili ei auta palautumaan. Alkuun ulkoilu, kotona löhöily, oma aika ja säästäminen tuntui kivalta vaihtelulta ja latasi akkuja, mutta nyt kun siitä on tullut jatkuvaa ei se toimi enää samalla tavalla.

Tunnen aivan selvästi että työ ja palautuminen eivät ole samalla tasolla. Enkä ole yksin tämän tunteeni kanssa. Monet ystäväni ovat havainneet saman ilmiön. Onneksi jo kuitenkin se että tiedostaa tämän epätasapainon auttaa ja sitä voi alkaa korjata. Etsiä niitä muita keinoja palautua.

Tämä teksti tässä on osa minun korjausliikkeitäni. Aloin pohtia mistä asioista olen ennen saanut energiaa ja mitkä niistä olisivat edelleen mahdollisia. Joten olen keskittynyt luomaan; kirjoittamaan, maalaamaan ja piakoin haen ompelukoneen takaisin äidiltä ja ryhdyn ompelemaan. Aion myös panostaa enemmän ystäviini. Väsyneenä ja hieman masentuneena ystävistä leikkaaminen tapahtuu niin helposti, vaikka juuri niistä pitäisi pitää kiinni koska niistä saa voimaa ja iloa. 

Voimaa ihan jokaiselle korona-inflaation kanssa kamppailevalle <3

16.3.2021

Selvisinkö sokeritta kuukauden?


Äitini on huvittanut Jania kertomalla tarinaa siitä kuinka ennen muinoin aina imuroidessaan löysi minun sänkyni alta kuivuneita pullia. Olin näet nähnyt Muumeissa Muumipeikon pitävän sänkynsä alla pientä herkkukoria öistä mielitekoa varten. Se mitä äiti ei tiennyt oli se ettei herkkuvalikoimani suinkaan rajoittunut pelkkiin pulliin. 

Äidin äidillä oli tapana joka käynnin jälkeen antaa minulle ja veljelleni läksiäislahjana Fazerin Sininen -suklaalevy sekä viisi euroa tai myöhemmin 20 euroa. Mummu oli sen verran viisas että sanoi meille suoraan että sen saa sitten käyttää karkkiin kun suklaalevy loppuu. Mutta enhän minä sellaista summaa hassaa karkkiin. Sillähän saa jotain paljon parempaa. Muutamankin kerran olen kipaissut kauppaan ja ostanut sieltä Frödinge-pakastekakun sulamaan sänkyni alle. Ja niille jotka tässä vaiheessa ihmettelee että miten se siellä säilyy, voin kertoa että eihän se säilynytkään; se piti syödä yhdeltä istumalta. Pakastekakkuakin parempi mielestäni oli se kun ostin Floran vaahtoutuvaa vanilja-kastiketta ja salakuljetin huoneeseeni kulhon, vispilän ja lusikan nauttiakseni vaniljavaahtoni muilta salassa.

Tätä tarinaa vasten on vaikea kuvitella että aloitin tämän postauksen kertoakseni teille jo päälle kuukauden kestäneestä sokerittomuudestani. Mikä shokeeraava käänne!

Ystävänpäivänä Jani haastoi minut sokerittomaan kuukauteen ja lupasin että ollaan mun syntymäpäivään saakka ilman sokeria. Janillehan tämä ei olisi temppu eikä mikään, vaikka vähän hän on kaipaillut hunajaa teehensä ja cokista hampparin kylkeen. Minä taas ajattelin haasteen olevan valtava siitäkin huolimatta että olin viime vuonna pariinkin eri otteeseen ketodieetillä, joka rajaa ruokavaliota huomattavasti rajummin. 

Olin jo ennen haastetta tiedostanut että suhteessani herkkuihin on jotain pielessä. Minulla oli tapana syödä makeita herkkuja päivittäin ja muutaman kerran kävi niinkin että söin toimiston jääkaapissa olleita jämäpullia ihan vain siksi että niitä oli siellä, ilman sen kummempaa halua ja joskus jo ensimmäisen haukun jälkeen mietin että miksi ihmeessä niin oli tehtävä. On ihan ok syödä autossa yksinään satunnaisen munkin kauppareissun ohessa jos siitä nauttii, mutta jos sitä tekee muista syistä kuin nautinnosta niin se on sitten aivan toinen juttu.

Hämmästyksekseni tämä kuukausi onkin sujunut todella hyvin! Jätimme siis pois kaiken lisätyn sokerin, eli päätimme toteuttaa homman mahdollisimman yksinkertaisesti. Vain kahdesti olemme hieman venyttäneet sääntöjämme: ensimmäinen kerta oli 10km hiihtolenkillä kun puolitimme pienen palan pannukakkua hillolla ja toisella kerralla halusimme tarjota vieraillemme pannacottat kahvin kaveriksi, mutta silloinkin käytimme erytriolia (ns. sokeriton sokeri).

En ole kuukauden aikana kertaakaan kokenut edes kunnolla kiusaavaa makean himoa. Jossain vaiheessa mielessäni pyöri lakkaamatta Sirkus Aakkoset, joskus taas haikeasti vilkaisin paistopisteen munkkeja mutta on ollut todella lohduttavaa miten vähän ne ovat oikeasti kiinnostaneet. Edes vieroitusoireet eivät ole kiusanneet. Olen kyllä huomannut ruokahalun ja näläntunteen voimituneen, ihossani kenties joitakin muutoksia ja veikkaan nukkuvani syvemmin. 

Aion kyllä heti syntymäpäivänäni koota laskiaispullabuffetin, paistaa pannukakun ja juoda minttukaakaota terassilla, mutta olen myös ajatellut ettei sen jälkeen tarvitse palata samoille raiteille. Koen että tällainen reboot-hetki on ollut ihan hyvästä tälle sokerihiirelle. Jos tästä lähtien voisi syödä munkkia tai pullaa vain silloin kun niitä oikeasti tekee mieli.


Jaaaa sitten jälkikirjoitus: eilen koin työpäivän päätteeksi heikon hetken. Aloin himoita brittiläisiä Mr Kipling-kakkuja joita ei Suomesta tietenkään mistään saa. Kaivettuani koko netin lävitse päädyin tilaamaan niitä parinkymmenen euron edestä jostain epäilyttävimmästä mahdollisesta nettikaupasta :D :D Kuljetusmaksu oli yhtä paljon kuin tuotteet ja epäilyttää vahvasti pääsevätkö kakut koskaan perille ja kuinka homeessa :D :D Joten niin... sokerilakko on tosiaan parantanut makeanhimoni täysin..


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

3.3.2021

Kilpavarustelua

Minua huvittaa isäni ja heidän naapurin miehensä. Meidän isi on aivan pöyristynyt kun naapurin mies hankki uuden auton "ja tiedätkös paljon se maksoi??". Kuinkas ollakaan isukki on nyt selaillut kuumeisesti autoja netistä ja äiti juorusi että uutta maastobemaria on kaavailtu vanhan Mitsubishin tilalle. Tokihan meidän isällä on tapana vaihtaa autoa säännöllisin väliajoin rutiininomaisesti. Tämähän oli siis taatusti jo aikataulussa kauan ennen naapurin miehen autokauppoja. 

Tämä on vain yksi hyvä esimerkki siitä miten "aikuisuus on yhtä kilpavarustelua" kuten ystäväni Nunu taannoisessa puhelussamme erittäin osuvasti totesi. Korjaisin Nunun väitettä sen verran että koko elämä on kyllä yhtä kilpavarustelua. Ihan ala-asteelta asti sitä on ollut kateellinen jonkun toisen barbeista ja himoinnut samalaisia. Muistan ainakin itse joskus kavereeranneeni jonkun kanssa ihan vain siksi että sillä oli magein barbitalo... 

Kuitenkin sitä on helppo kohdistaa huomionsa siihen päivään missä elää ja tietysti kilpavarustelu on noussut barbeista aivan uuteen ulottuvuuteen kun varallisuutta on enemmän kuin 24 euroa säästöpossussa viiden centin kolikoina. 

Toki olen juuri siinä kolmekymppisyyden korvalla kun haaveet ja realiteetit alkavat kohdata toisensa ja mukaan liitetään vielä se biologinen kello. Yhtälön tulema on se, että aletaan mennä kihloihin, naimisiin, hankkia talo ja vauvoja. Minun piireissäni sillä auton mallilla ja hinnalla ei ole niin paljoa merkitystä.

Näillä asioilla kilpaileminen ei tietenkään ole tietoista, eikä kukaan meistä tee näitä asioita kirmatakseen loppusuoralla ohitse. Mutta ainakin täällä letkan hännillä aina välillä iskee fiilis että olis ihan kiva päästä peesaamaan. Vaikka oma tavoite olisi vain päästä kunnialla kierroksen loppuun oman tahtiin juoksemalla niin edessäpäin kiitävää letkaa katsellessa tuntuu kovin raskaalta juosta yksinään. 

Ihmismieli on jännä. Olemme Janin kanssa paljon katselleet Grand Designsia ja puhuneet oman omakotitalon rakennuttamisesta, olemme käyneet asuntomessuilla ja tutkineet talopaketteja, minä tarkistan päivittäin oikotieltä josko siellä sattuisikin olemaan meidän unelmien koti jo valmiiksi rakennettuna pientä remppaa vailla ja silti molemmat olemme ehdottomasti sitä mieltä ettei tässä mikään kiire ole. Päin vastoin. Meidän on äärimmäisen edullista asua Janin rivarinpäätykämpässä ja säästellä. Tämä asunto riittää meille vallan mainiosti ja olemme sisustaneet siitä oikein ihanan. Sitten kävi hassu juttu. Kaverini ilmoitti etäpikkujouluissa että he alkavat rakennuttamaan omaa taloaan. Ja sieltä se tuli. Huomasin kengän nauhan auenneen ja mätkähdin maahan kesken kierroksen. Kaverini kiisi ponihäntä puolelta toiselle heiluen ohitseni ja yhtäkkiä tunsin tarvetta ottaa järjettömän spurtin päästäkseni tasoihin.

Mutta mitä hemmettiä? Kaikkihan oli ihan hyvin. Mistä se tarve kilpailla tulee? Pelkäänkö niin paljon sitä että jos toiset ehtivät liian kauas edelleni, meillä ei ole enää mitään yhteistä? Vai sitä että kun itse aikanaan ylitän maaliviivan niin kaikki ovat jo lähteneet voiton kaljoille lähibaariin? 

Pitäisi vain pitää mielessä että kyllä hyvien ystävien kesken se homma toimii erilaisissa elämäntilanteissakin. Ja oikeasti sitä omaa kierrosaikaa pitäisi verrata vain omiin aiempiin lukemiin eikä kenenkään muun, koska jokainen on yksilö omine tavoitteineen ja ominaisuuksineen. Kunpa se vain oliskin niin helppoa. Mutta aina pitää aloittaa jostain; niinpä aion laittaa omakotitalokaverilleni viestin ja pyytää kutsua rakennustyömaalle ja filtteröimättömiä kokemuksia talonrakennuksesta jotta voimme Janin kanssa saada arvokasta tietoa omaa projektiamme varten ja ehkä tämä taloprojekti tuokin meitä entistä lähemmäs toisiamme. 


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

21.5.2020

Päiväkirjoja ja ihastuksia



Siis onko mitään niin ihanaa ja samalla tuskallisen myötähäpeistä kuin se hetki kun lueskelee läpi vanhoja päiväkirjojaan? Ainakin mun päiväkirja jutut on ihan parhaita. Milloin ollaan ihastuttu mihinkin poikaan ja riudutaan rakkaudesta kun se ei mua huomaa. Päiväkirjan sivuille on raapusteltu sydämiä ja harjoiteltu uusia allekirjoituksia kunkin ihastuksen sukunimellä. Päiväkirjan sivuilta löytyy myös ystävyysdraamaa kun ystävät ovat uppoutuneet parisuhteisiinsa ja olen ollut helkkarin katellinen parisuhteesta ja kadotetusta ystävästä.

Minä olen kirjoitellut päiväkirjaa hajanaisesti. Kaivoin äsken ne kaapista muistojen laatikostani ja yllätyksekseni huomasin että niitähän on paljon. Olen ilmeisesti pitänyt suhteellisen säännöllistä kirjaa vuodelta 2005 vuoteen 2008 ja sitten satunnaisia merkintöjä 2009-2012. Rippikoulusta on olemassa hyvin tarkka erillinen kirjasensa johon kaikki on kirjattu miltei minuutilleen. Yllätyksekseni löysin jopa vihkosen johon olen pitänyt päiväkirjaa au pair-ajastani. Sitä en muistanut laisinkaan.

Lukioajoista olen kirjoitellut vain pätkitellen ja itseni (ja kaikkien ystävieni) hämmästykseksi erimerkiksi 7 vuoden ihastukseni ei ole saanut päiväkirjoissani kuin sivumainintoja. Olen ollut siis järkyttävän huono dokumentoimaan elämääni vaikka paljon olen siitä ylös raapustanutkin. Ja vuoden 2016 kevään jälkeen en ole enää kirjoittanut ylös mitään, paitsi tietysti tänne blogiin.

Blogi on kuitenkin aivan eri asia kuin päiväkirja, vaikka blogia tituleerataankin nettipäiväkirjaksi. Ei tänne voi kirjoittaa samalla tavalla kuin päiväkirjaansa. Täällä pitää miettiä keitä kaikki voi kutsua nimeltä, mistä tapahtumista viitsii kirjoittaa ja pitää jatkuvasti huomioida että aivan kuka tahansa pääsee tätä lukemaan. Toivoisin että voisin enemmän olla piittaamatta siitä seikasta, sillä jonkin aikaa päässäni on rullannut ajatus siitä miten hauska kirjoitus olisi luetella kaikki merkittävimmät ihastukseni ja kuinka ne ovat vaikuttaneet minuun. Mutta sehän olisi ihan tylsää jos ei mainitsisi nimiä tai tapahtumia, joten se ehkä jää haaveeksi.

Toivoisin todella paljon että olisin jatkanut satunnaista päiväkirjoittelua myös vuoden 2016 jälkeen. Varsinkin kun juuri silloin kävin lävitse suurinta elämän mullistustani ja koin suuria tunteita. Olisi jälkeenpäin mielenkiintoista palata niihin aikoihin, sillä oma mieli on paljosti pyyhkinyt turhaa tuskaa mielen roskakoriin. Olisi myös ollut todella kiva voida myöhemmin lukea kuinka löysin Janin Tinderistä ja kaikista niistä treffien jälkeisistä fiiliksistä. Valitettavasti niitä juttuja voi nyt kahlata vain mun ja Viivin WhatsApp-keskusteluhistoriasta. 

Tästä harmistuksesta oppineena ostin viikolla uuden päiväkirjan ja alan kirjata satunnaisen säännöllisesti ylös elämääni. Ehkä sitä kiikkustuolissa haluaa lueskella muutakin kuin teinisekoiluja. Lisäksi haluan pitää päiväkirjaani pikkuisen sellaisena kiitollisuuspäiväkirjana josta meuhkattiin joku vuosi sitten, että muistaisi mikä milloinkin elämässä on hyvää. Ja ehkä, ehkä, se päiväkirja saisi myös innostettua tekemään asioita joista voisi ylpeänä kirjoitella.

Kuka tietää :)

12.5.2020

Tyhjä yleisö




Niin kauan kuin muistan olen ajatellut yleisöäni tehdessäni päätöksiä. Mistä yleisöni pitäisi? Mikä saisi yleisöni ajattelemaan että olen ihan yybermagee tyyppi? Mistä saisin aplodeja ja mistä taas kiusallista hiljaisuutta? Olen yrittänyt hioa omaa imagoani sellaiseksi että en vain kelpaisi vaan olisin tuon joukon mielestä ihanteellinen ellei jopa kadehdittava.

Yleisöni miehitys on tietysti vaihdellut vuosien varrella. Vakiojäseniin kuuluvat perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät. 

Ensi alkuun yleisöni oli ankara joukko tuomitsevia kriitikoita; koulukiusaajiani ala-asteelta. Monta vuotta yritin mahtua heidän muottiinsa, olla sen verran parempi ettei minusta enää tarvitsisi tehdä pilkkaa. Sen jälkeen kun pääsin heistä eroon koulunvaihdon myötä yleisöni kasvoi. Tuli uusia tyyppejä joihin halusin tehdä vaikutuksen, saada kavereita ja kuulua joukkoon, mutta myös se vanha yleisö säilyi. Halusin näyttää sille vanhalle yleisölle että "perhana soikoon kyllä minä teistä selvisin ja katsokaa kuinka upea olen nyt!". Kun uusi yleisö alkoi aploodeerata niin sitä mukaa vanha alkoi lipsua pois.

Teini-iässä ja "vähän" sitä vanhempanakin yleisön VIP-aitiossa on istunut joku poika, jonka suosionosoituksilla on ollut kaikkein eniten merkitystä. Olen vaihtanut musiikkimakua, vaatetyyliä, kaveripiiriä ja kaikin keinoin pyrkinyt pääsemään kulloisenkin tyypin suosioon. VIP-aitio on vaikuttanut päätöksiini ja kiinnostuksen kohteisiini todella paljon.

Ja sitten ne kaverit, joiden suosio on elintärkeää ja joihin on niin petollisen helppo verrata omaa suoritustaan. Se yleisö joka ei pyri arvostelemaan vaan jo ihan oletuksesta nauraa kaikille vitseillesi ja taputtaa jokaisessa mahdollisessa välissä. Silti tietää että he vetävät omaa showtansa ja välillä olet kateellinen heidän showstaan. 



Uupumus/masennusjaksoni aikana tein yhden merkittävän havainnon: yleisöni on vaientunut. Yleisössäni ei enää istu ketään. Siellä on täysin tyhjää. 

On todella pelottavaa tiedostaa se seikka, ettei kaikilla meillä olekaan omaa yleisöä tai ehkä onkin, mutta ainakaan kaikki eivät anna yleisönsä aplodeille yhtä suurta arvoa. Vielä pelottavampaa on tajuta että yleisö ei tule koskaan päättämään näytelmääsi tai sanomaan että nyt se on tarpeeksi hyvä. Vain sinä itse voit jättää näyttämön. Huomata ettet enää itse tarvitse yleisöltä apua tai aploodeja, vaan että viimein olet vapaa tekemään päätöksesi täysin itse imagoa sen kummemmin pohtimatta.

Olen jo ystävieni mielestä cool, vanhempani ovat varmasti tyytyväisiä, sain tällä kertaa VIP-aition miehen vakuutettua ja pidän paikasta johon esiintyminen yleisön edessä on minut vienyt. Yleisön ei tarvitse kertoa minulle että olen valmis, voin itse todeta että tästedes pärjään omin voimin. Tästedes teen päätökset vain itseni mukaan ja luotan siihen että ystävät pitävät minua aina siistinä tyyppinä.

Tietysti yksi kriitikko pitää olla aina ja siihen hommaan mulla on pikkuveli <3

5.5.2020

Missä olet valtamereni?


Noin viikko sitten katsoin uudelleen dokkarin Losing the Sight of Shore. Tuo pirhanan hyvä dokkari saa mut joka kerta inspiroitumaan ja pohtimaan mitä mä voisinkaan tehdä mun elämällä joka oisi vähänkään yhtä makeeta.

(Sit infoa dokkarista niille jotka ei ole sitä nähneet jotta ne vähääkään ymmärtäis seuraavaa avautumista) Dokkarissa siis 4 naista lähtee soutamaan Tyynenvaltameren yli erikoisella veneellä ja 9 kuukauden päästä pääsevät perille Australiaan. He tekevät matkalla kaksi pysähdystä saarilla, mutta muuten he soutavat vuorotellen kahden tunnin vuoroissa. Mikään porukka ei ollut tehnyt samaa aikaisemmin. Noniin, valmis. Sitten:

Mä katson suhteellisen vähän dokumentteja ja silloin kun katson niin ne on juuri tällaisia seikkailu-dokkareita, joissa ylitetään valtameri tai kiivetään vuoren huipulle. Ja nää saa mut aina siihen samaan lähes mielipuoliseen mielentilaan ja miettimään "vitsin miten siistiä, mäkin haluan!".

Nyt kun olen viikon verran meuhkannut taas tuosta dokkarista kaikille jotka ovat suostuneet kuulemaan, olen huomannut että ne ei toimi kaikille samalla tavalla. Kaikki ei halua ylittää valtamerta soutamalla. No okei, ollakseni täysin rehellinen. En minäkään. Mä en pystyisi elämään kahden tunnin syklissä, niin että aina kahden tunnin välein pitäisi elää tai soutaa. Ehei. Mua ei saisi hereille soutamaan sateeseen.

Mutta mä haluaisin tehdä jotain yhtä päätöntä. Jotain mikä sopisi mulle. Josta voisin lopun ikääni ajatella "joopa joo, mutta minä sentään soudin Tyynenvaltameren yli". En vain tiedä mitä se on. Aina noiden dokkarien kohdalla muhun iskee sellainen ajatus että elämäni menisi jotenkin hukkaan jos en tee jotain suurta. Kaikille sellainen fiilis ei tule. Eikö siis mun, jolla on palo tollaiseen seikkailuun, pitäisi seikkailla?

Tää on ehkä päättömin postaus jonka olen koskaan kirjoittanut. Tässä tuskin on päätä tai häntääkään. Mutta halusin jotenkin dokumentoida tämän tuntemuksen jonka tuo dokumentti vielä viikonkin katsomisen jälkeen herättää.

Dokumentin päätesanoina on "jokaisella on oma valtamerensä ylitettävänään". Mistä sen tietää mikä on juuri se mun valtameri? Mä tahtoisin nyt todella löytää sen, koska kaikki tämä palo ja innostus olisi niin kiva suunnata siihen oikeaan tarkoitukseen.

Ja joo okei, kyllähän mä olen saanut aikaan elämässäni monia merkityksellisiä asioita ja tehnyt kaikkea hullua ja ylittänyt niitä rajoja joita muksuna piti mahdottomana ylittää (kyllä. Viittaan tässä viime heinäkuiseen yöhön jolloin ylitimme ystäväni kanssa Näsijärven uimapatjoilla päästäksemme vastarannalle tansseihin kun soutuveneessä ei ollut tilaa) mutta en ole valmis vielä. Haluan seikkailla lisää ja tehdä juttuja jotka saa ihmiset pudistelemaan hymyillen päätään ajatellen "kaikkea se Saanakin keksii".

Juuri nyt pää vaan lyö tyhjää. Tai karkaa aivan mahdottomuuksiin.


Kuva: Pixabay
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

28.4.2020

Parhaita juttuja just nyt


1. Urheilu
Kuten aivan kaikki muutkin (jos somea on uskominen) minäkin olen ryhtynyt korona-aikaan aivan urheiluhulluksi. Kun olen etätöissä, pidän 3 kertaa päivässä pienen hulahulatauon kahvitaukojen sijaan ja lounastauon ohessa. Olen myös innostunut pyöräilystä uuden pyörän myötä todella paljon. Ja nyt kun aurinko on pari päivää lämmitellyt meidän terassia iltapäivisin niin olen myös tehnyt Youtube-videoiden pohjalta omia pikku treenejä. Heitän tähän linkin kokoamaani treenit-soittolistaan: Tässä.

2. Remppahommat
On kumma miten paljon mielekkäämmältä yhtäkkiä tuntuu rempata kotiaan, tehdä pikku nikkarointeja ja muuten ahkeroida vaikkapa takapihan parissa. Juuri nyt mulla on työn alla meidän takapihan pihapöytien kunnostukset. Ruokapöytäryhmän runko vaihtaa väriä vihreästä mustaksi ja puuosat saa soman pastellisävyn. Laitan kuvia kun saan ne valmiiksi! Kuvia olettekin jo nähneet edellisestä projektistani; oravatikkaista (enkä malttanut olla laittamatta kuvaa tähänkin postaukseen näemmä), jos seuraatte mua Instassa. Toistaiseksi tikkaat ovat olleet floppi sillä en ole saanut oravia kiinni itseteossa, mutta on pakko sanoa että mediasirkus tikkaiden ympärillä on tuonut koronteenielämään kaivattua väriä.

3. Youtube
Olen jo pidemmän aikaa seurannut aktiivisesti Sanne Vloetin videoita. Hän on hollantilainen, Yhdysvalloissa asuva malli ja hänen kanavansa pitää sisällään terveellisiä ruokavinkkejä, hyviä kahvireseptejä, niitä nopeita treenejä joihin ei tarvitse välineitä, meikkijuttuja ja juuri nyt hän on postannut monia videoita ihan perusarjesta karanteenin ja uuden asunnon remppaamisen keskeltä. Sannen ohella ihan parasta Youtube-antia on Some Good News-kanava jolla John Krasinski jakaa mitäpä muutakaan kuin niitä hyviä uutisia, joille ei oikeissa uutislähetyksissä ole tilaa. Johnin videoita tähdittää huikea kaarti USA:n ykkösjulkimoita ja jokaisesta videosta tulee ihanan lämmin ja toiveikas olo.

4. Hiuspyyhe
Kun tästä nyt tuli tällainen hehkutus-postaus niin hehkutetaampa vielä yhtä asiaa josta oon aivan fiiliksissä joka toinen ilta ja aina mietin että tästä pitäis jakaa ilosanomaa jossakin kanavassa joskus. No nyt on se hetki. Olen rakastunut hiuspyyhkeeseen. Mä aina suihkun jälkeen kiedon hiukset pyyhkeeseen turbaanille kun en kestä veden valumista märistä hiuksista ja mun hiukset ei pyyhkeellä tule tarpeeksi kuivaksi. Pyyheturbaani tuppaa kumminkin riehuessa aukeamaan ja oon pitkään ajatellut ettei se paino voi olla hiuksille hyvästä. Ei olekaan. Jani kuuli murheeni ja osti mulle joululahjaksi tämmösen kroisosten hiuspyyhkeen, joka on ollut aivan ihana. Hiukset pysyy näppärästi paikoillaan ja pyyhkeen materiaali on hiuksille kuivatessa hellävaraisempi kuin tavallinen frotee.

5. Valio.fi
Meille on muodostunut tavaksi käydä kerran viikossa kunnolla kaupassa. Jotta se onnistuisi, pitää suunnitella hyvin. Olen nyt ihan rakastuntu Valio.fi-sivustoon, josta käyn katsomassa torstaina että mitä tulevana viikolla haluttaisi syödä. Meidän keittiössä on kokeiltu koronteenissa tosi paljon uusia ruokajuttuja. kuten Kukkoa viinissä ja Avocadopastaa. Ihan kiva poiketa tutusta ja turvallisesta ja oppia uusia juttuja.

Mitkä on sun mielestä parhaita juttuja just nyt?

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

2.4.2020

Mistä haaveilen nyt


Haaveilen siitä että voisin vielä paremmin. Haaveilen että perskipuni loppuisivat ja saisin palattua kunnolla liikunnan pariin. Haluaisin palata kolmen treenin rytmiin ja täysin pinnallisista syistä haluaisin vielä saada hukattua pari kiloa ihan ilman sen kummallisempia ruokakommervenkkejä, vaikka ketodieetti olikin ihan hauska kokemus. Haluaisin mahtua toppahousuihini, enkä joutua ostamaan uusia.

Haaveilen että osaisin suhtautua työhöni stressittömämmin. Stressi on tarpeetonta ja minä kyllä hallitsen hommani. Haaveilen että saisin muillekin sen kuvan että työpanokseeni voi luottaa. Toivoisin että saisin työssäni kirjoittaa vielä enemmän artikkeleita ja oppia uusia asioita yrityksemme tuotteista. Haaveilen siitä että onnistuisin ylläpitämään työhyvinvointini sillä tasolla etten haluaisi harkitakaan muualla työskentelemistä. 

Haaveilen spontaanista menosta, ulkomaan matkoista ja seikkailuista, sekä niiden vastapainoksi rakastettavan tylsästä arjesta. Haluaisin kokea aktiivisesti uusia elämyksiä, käydä tapahtumissa, pitää juhlia ja tavata ihmisiä. Sitten taas haluan loikoilla sopivissa määrin kotisohvalla ja syödä makaroonia ja makkarakastiketta, sekä miettiä kyllästymiseen asti mitä sitä seuraavana päivänä syötäisi. Haaveilen koti-illoista poikaystävän kanssa; sims-peleistä, aoe:lla sotimisista, elokuvailloista ja pyykinpesusta.

Haaveilen että joidenkin vuosien päästä menisimme naimisiin ja hankkisimme talon. Haaveilen talosta joka on persoonallinen ja jota pääsisi remppailemaan. Haluan tehdä kodistamme meidän näköisen ja sellaisen johon astuessaan ihmiset huokailisivat "no onpa rohkea mutta tosi teidän näköinen". Haaveilen siitä että saisin keltaisen ruokapöytäni takaisin ja keittiöön radion. Sitten tietysti haavelen että muuttuisin taikaiskusta sellaiseksi tyypiksi joka heittää radion päälle, pyöräyttää jammaillen pullataikinan ja leipoo siitä kadehdittavan hyviä voisilmäpullia (eikä syö niitä kaikkia itse heti kun ne tulevat uunista).

Haaveilen kesäpäivistä mökillä perheen kanssa. Haaveilen cockerspanieli Ralfista joka juoksisi ympäri tonttia nuuskimassa. Haluaisin tehdä niitä juttuja mitä tehtiin silloin kun itse oltiin pieniä. Leikkiä lastenrannassa ja sitten leikkiä piilosta pitkin metsiä. Haaveilen myös optimistijollasta jolla opettelisin purjehtimaan.

Haaveilen siitä että jonain päivänä päähäni pälkähtäisi idea josta saisin kirjoitettua kirjan, joka ei loukkaisi kenenkään yksityisyyttä, mutta joka olisi minulle tarpeeksi henkilökohtainen. Haaveilen että voin jatkaa yrityksen pitoa vielä vuosia ja että saisimme pari uutta asiakasta kuitenkaan itseämme uuvuttamatta. Lisäksi haaveilen edelleen että saisin kotikaupunkiini oman pesäpallojoukkueen jonka kapteeni saisin olla (koska kaput on aina ne cooleimmat tyypit). Haaveilen myös että siihen meidän taloon saisi sellaisen ompeluhuoneen, johon mahtuisi myös sovitusnukke, niin ehkä saisin joskus jotakin ommeltuakin. 

Haaveilen myös että sitten joskus kun olemme vanhoja ja ruttuisia, muutamme Tampereelle ja hankimme asunnon jostain kaukaa etelästä. Sitten olisimme talvet Tampereella asunnossamme kiikkustuoleissa vierekkäin ja tappelisimme siitä mikä sana sopii työnalla olevaan ristisanatehtävään, ja kesät olisimme joko etelän auringon alla tai mökillä keittelemässä arkipataa. Haaveilen siitä että jonain päivänä vuosien vuosien päästä saisi nukkua pois ilman kipuja ja valmiina.

Kuva: niitä lupaamiani kuvia Marokon matkalta :) Kuvaajana se kiikkustuolikaveri

19.3.2020

Aika ottaa iisimmin


Joitakin viikkoja sitten tajusin, että olen uupunut. Huomasin että pienetkin vastoinkäymiset saivat silmät vuotamaan, rinnassa tuntui painetta samaan tapaan kuin silloin kuin läheinen on kuollut tai on sydänsuruja, mutta minulla kaikki oli hyvin. Minulla oli vaikeuksia nukahtaa ja ruoka ei oikein tuntunut herättävän mitään hinkuja, en syönyt edes karkkia ja pullatkin tuntuivat tylsiltä. Pullien tylsistyttämisenhän pitäisi olla minulle vakava vaaran merkki. En ollut huomannut sitä. Olin vain puskenut eteenpäin, vaikkei mikään innostanut ja jopa ystävien näkeminen tuntui enemmän velvoitteelta kuin ilolta.

Tajutessani uupumukseni, huomasin myös kasan seikkoja jotka olivat siihen ajaneet. Ystäväni ja puolisoni olivat olleet kyllä huolissaan jaksamisestani arkityön ja yrityksen pyörittämisen keskellä. Yrittäminen ei kuitenkaan ollut syy uupumiseeni ja arkityö vain joissain määrin. 

Otan työssäni todella paljon paineita siitä että olisin täydellinen. Kun aloitin kaksi vuotta sitten työssäni, tein paljon virheitä. Virheiden teko kuului sinänsä asiaan, että prosessi jota työssäni teen sisältää monia poikkeuksia eikä niitä opi hoitamaan oikein kuin virheiden kautta ja kirjoittamalla paljon asioita muistiin. Aloin ottaa jokaisesta virheenkorjauksesta paineita ja olin todella vihainen itselleni. Nykyisin en tee enää juuri lainkaan virheitä, mutta elän niiden pelossa. Huomasin että alitajuntaisesti olen koko ajan pienessä jännityksessä siitä että saanko nyt hoidettua kaiken oikein. Tiesin kyllä että edellisessä työssäni olin ammatti-itsetunnollisesti pohjamudissa, mutta olin elänyt käsityksessä että se jäi sinne. Se on kuitenkin seurannut minua nykyiseen työhöni ja nyt kun sen tiedostan, yritän selättää sen. Minä olen oikeasti hyvä työssäni, eikä minun tarvitse pelätä tai ottaa tarpeetonta stressiä.

Työn lisäksi painetta on tuonut ystävyyssuhteet. Olen kantanut huolta läheisteni rahahuolista, olen ollut kärttyinen kun en ole saanut sanottua mikä todella painaa, olen vältellyt näkemästä ihmisiä sillä olen ollut väsynyt mutta etääntyminen ystävistäni on johtanut lisämurheisiin. Väsynyt mieleni on myös uskotellut minulle etten ole enää ystävilleni tärkeä. Ja se etten olisi enää ystävilleni tärkeä on toiseksi suurin pelkoni. 

Päinvastoin kuin voisi olettaa yritystoimintani on tuonut minulle lisää energiaa ja auttanut uupumisessani. Tehdessäni Lavli Markkinoinnin juttuja tunnen olevani ammattilainen ja asiantuntija. Minulle tulee onnistumisen olo. Yritysjuttujen lisäksi voimaa on tuonut alkuvuoden onnistunut laihdutusprojekti ja liikunnan lisääminen. Tammi-helmikuun aikana tein 3 treeniä (kuntosali, kävelylenkki) per viikko ja olen siitä ihan pirun ylpeä. Nyt on treeneissä ollut muutaman viikon hiljaisempi kausi pakarakipujen vuoksi, mutta varmasti pääsen taas pian vauhtiin. Intoa ainakin on.

Nyt kun olen havahtunut omaan tilaani, olen päässyt korjaamaan sitä ja olo on muuttunut jo parin viikon aikana merkittävästi kun on availlut syksyn aikana syntyneitä solmuja. Ja täytyy sanoa että myös tämä Korona on tullut minun kannaltani hyvään aikaan. Se että arki on nyt välttämättömästi erilaista ja tahti on hieman hidastunut tekee mulle varmasti todella hyvää. Toivottavasti sen myöntäminen ei ole kauheaa. Tietystikään en pidä epidemiaa mahtavana juttuna ja olen todella huolissani, mutta jos asiassa jotain positiivista haluaa nähdä niin se on sitten se.

Olen onnekas että tajusin itse missä mennään ja että olen vielä tarpeeksi hyvässä kunnossa voidakseni itse korjata asian. Tsemppiä kaikille niille joita Korona uuvuttaa!

(Kirjoitin tämän tekstin joitakin päiviä sitten ja juuri nyt koko teksti tuntuu jotenkin paljon synkemmältä kuin oikeasti olen, mutta halusin julkaista sen juuri tällaisena jotta en siloittelisi asioita. Tämä poikkeuksellinen viikko on tehnyt hyvää ja voin nyt todella hyvin. Ensi viikolla olen lomalla ja saan lisää lepoa. Älkää huolestuko <3 )

Kuva Aamiainen Tiffanylla -elokuvasta, jonka haluan ehdottomasti katsoa about tuhannen kerran nyt kun on siihen aikaa.

5.3.2020

Haluan vielä elää!



Muistan muksuna naureskelleeni sisäisesti tai/ja ulkoisesti äidin ja hänen ystävättärieen puheluille, joissa ensin kerrattiin omat kuulumiset, sitten lasten kuulumiset ja sitten kuului viitisentoista minuuttia vain "jaaha...aijaa..aivan...niin...juu...joo....aivan". Samoin minua huvitti ne tapaamiset kahvikupin äärellä jotka noudattivat samaa kaavaa. Silloin mietin että kyllä aikuiset naiset ovat sitten tylsiä! Leikkisivät barbeilla ja puhuisivat pojista!

Nyt huomaan itse olevani sellainen "aikuinen nainen". Tänä päivänä tosin kukaan ei enää soittele, eikä puhuta maratonpuheluita, mutta sama kaava toistuu tapaamisissa. Istahdetaan kahvipöydän ääreen, jokainen kertoo kuulumisensa joita hetki päivitellään ja sitten muistellaan vanhoja aikoja. Siirtyminen barbieleikeistä ja poikajutuista on tapahtunut aivan liian nopeasti.

En ole vielä valmis siirtymään siihen vaiheeseen elämässä, jossa ei enää tehdä uusia juttuja vaan muistellaan vain vanhoja. En halua vielä aloittaa vaihetta jossa kavereita nähdään vain harvakseltaan kahvikupin äärellä sen verran että voidaan päivittää mitä edellisen kahvikupin jälkeen on tapahtunut (varsinkin kun sen on jo lukenut facebookista, instagramista tai blogista). Miksi siihen siirrytään jo näin aikaisin?

Ehkä syynä on erilaiset elämäntilanteet, tai ristiriidat niissä. Jos kaveri on sinkku, on ehkä vaikeaa puhua parisuhteen ongelmista tai jos kaveri on tahtomattaan lapseton voi tuntua ikävältä puhua omasta perhearjesta. Ristiriidat ehkä estävät syvällisemmän keskustelun kuin vain kuulumisten vaihtamisen. Tekemisiä saattaa rajoittaa oletus siitä että ei ketään muuta kuitenkaan kiinnosta tehdä mitään sellaista. Tekemistä rajoittaa usein myös aika. Kahvikupin ääressä vaihdetut kuulumiset vievät tunnista kahteen ja tuntuu pelottavalta ehdottaa jotakin sen pidempi kestoisempaa. Ihmisten kalenterit kun ovat aina niin täynnä.

Toki tähän kahvikuppi-ystävyyteen on myös toinen vaihtoehto; alkoholiystävyys. Silloin kavereita nähdään vain bileissä, joissa kerrataan mitä kenellekin kuuluu ja juodaan. Toki alkoholilla on sellainen positiivinen vaikutus että kommunikointia rajoittavat tekijät himmentyvät hiprakan voimasta ja saattaa syntyä jopa ihan sisällöllistä, arvokasta keskustelua jota muuten ei rohjettaisi käydä.

Minä olen vielä alle 30-vuotias nuori ihminen ja minä HALUAN ELÄÄ! Haluan tehdä uusia muistoja, skipata turhat kuulumiset ja tehdä jotain merkityksellistä. Haluan että minulla on 80-veenä muutakin muisteltavaa kuin lukioaikojen baarireissut. Haluan mennä kavereiden kanssa pulkkamäkeen, haluan hullutella, haluan rakentaa majan, haluan leikkiä piilosta, haluan yökyläillä, haluan matkustella, haluan juhlia, ennen kaikkea haluan puhua merkityksellisistä asioista ja jättää vanhojen muistelut niille jotka oikeasti ovat vanhoja.

Kuvat: marraskuun Marokon lomalta :) Supersankari-wannabe
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

28.2.2020

Kosiako karkauspäivänä?


Heti alkuun toteamus että on muuten pirun kiusallista kihlautumattomana naisena kirjoittaa aiheesta kosinta. Tulee heti sellainen olo että olen todella epätoivoinen tai että tämä voidaan tulkita vinkkinä sille ukolle että "hop hop". Mitään tällaista siis en todellakaan tarkoita.

Miksi naiseus ja kosinta ovat yhdessä kiusallisia aiheita käsitellä?

Siksi että vielä vuonna 2020 kosiminen on miesten hommaa ja naisilla on se yksi päivä kerran neljässä vuodessa kun meille on annettu LUPA kosia. Sinä yhtenä päivänä neljässä vuodessa sitä ei muka tulkita epätoivoiseksi, painostavaksi tai muuten sopimattomaksi. Ja siitäkin päivästä on tullut lähinnä yleinen vitsi.

Sekin on yleinen vitsi että miehet eivät halua sitoutua, vaan alistuvat avioliittoon käytännön syistä sitten kun naisen biologinen kello alkaa tikittää niin että vauvojenkin hankinta on piakoin asialistalla, eli miehet avioituvat vain naisen painostuksesta. Tosiasiassa kuitenkin on että monet (veikkaisin että useimmat) miehet haluavat sitoutua, mennä naimisiin, saada lapsia ja elää perhe-elämää.

Miesten ja naisten välinen tasa-arvo on mennyt harppauksin eteenpäin, mutta miten voimme vielä ajatella ettei kosiminen kuulu naisille? Tein pikaisen gallupin avioituneiden ja kihlautuneiden ystävieni keskuudessa ja yli puolessa tapauksissa kihlautuminen oli yhteisen keskutelun lopputulos. Niin kuin mielestäni pitäisi olla.

Amerikkalainen elokuvateollisuus uskottelee meille että kosinnan pitäisi olla miehen tekemä, tulla täytenä yllätyksenä ja olla kunnon spektaakkeli. Minun mielestäni mikään näistä kolmesta ei ole tarpeen. Kosia saa kuka vaan, mutta mieluiten niin että asiasta olisi jonkinlainen selvyys jo käytyjen keskustelujen pohjalta jottei liikaa tarvitsisi jännittääkään ja spektaakkelinkin sijaan voisi keskittyä henkilökohtaisuuteen.

Meille on Janin kanssa ollut alusta asti selvää että avioliitto on meidän molempien haavelistalla ja että jonain päivänä menemme naimisiin. Olemme aika ajoin jutelleet aiheesta ja tarkistelleet missä sen suhteen mennään. Juhlimme kaksi viikkoa sitten kaksivuotispäiväämme, mutta meillä ei ole vielä suurempaa kiirettä asian suhteen, vaikka olisimmekin varmaan siihen jo valmiita. Olen hyvin onnellinen siitä että olen parisuhteessa jossa asioista ei tarvitse arastella puhua.

Kihlautumisen puheeksi ottaminen kumppanin kanssa voi olla monelle vaikea paikka. Kyse on kuitenkin suuresta haaveesta ja siihen voi liittyä monenlaisia tunteita. Itsekin olen pohtinut sitä kuinka paljon asiasta uskaltaa etukäteen puhua ja kysellä, ettei toiselle tule siitä painostettu olo.

Toisaalta karkauspäivän "lupa" on hyvä keskustelunavauksen paikka niille ujoimmillekin. Kenties sinä päivänä on helpompi puolittain vitsaillen ottaa asia puheeksi ja selvitellä vähän asemia. Tiedän muutamankin tapauksen jossa karkauspäivä on tuonut tilaisuuden vihjaista että jos sitä ennen ei kosintaa kuulu niin joutuu karkauspäivänä kosituksi. Eräskin työkaverini otti tästä innostusta kosia tyttöystäväänsä helmikuun alussa. Ei se siis täysin paha perinne ole.

Mutta kyllä nainen saa kosia 365 päivänä vuodessa ja joinakin vuosina 366 päivänä.


Kuva: Pixabay
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI