Tammikuun summaus

Moikka! Tänään muhun iski kunnolla valkoisen ruudun ahdistus. Normaalisti mun blogipostaukset syntyy niin, että pari päivää etukäteen pyörittelen mielessäni jotain aihetta, kyselen siihen Viiviltä ajatuksia, teen vähän taustatutkimusta, sitten avaan tämän valkoisen tekstikentän ja päädyn kirjoittamaan tekstini ajatuksenvirta-tekniikalla jostain aivan muusta. Yleensä katson lopputulosta jälkeenpäin ja tuumaan että näin oli parempi.

Tänään multa puuttui tuo tausta-aihe ja se kai oli osanaan vaikuttamassa siihen, ettei sen korvaavaa ideaa myöskään puskenut pinnalle. Päätin olla ottamatta tästä hirveää painetta itselleni, sillä tänään on muutenkin hieman liian jännittävä päivä. Lisäksi silloin kun suunnittelin tämän, että postaan tiistaisin ja torstaisin, suunnittelin tämän tiistain kevyempien tekstien päiväksi ja torstain sellaiseksi ajatuksellisemmaksi päiväksi. Hetken tuumin julkaisevani teille Aikuisten ystäväkirjan. mutta jotenkin sekin tuntui typerältä. Toivottavasti saatte tästä jotain irti.

Huomenna sitten alkaa jo helmikuu. Vielä hetki sitten olin shokissa siitä, että kokonainen kuu on vierähtänyt kuin huomaamatta. Vastahan niitä raketteja ammuttiin, vai mitä? No ei ihan niinkään. Tähän kuuhun onkin mahtunut paljon kaikenlaista; on ollut mökkireissua Viivin kanssa, kuvauspäivää Nunun kanssa ja Jossu tuli mun luokse vihdoin kokonaiseksi viikonlopuksi. Lisäksi ollaan Tarun kanssa käyty luistelemassa ja matkaani on liittynyt pari uuttakin tuttavuutta tässä kuussa. Olen taas innostunut liikkumaan ja syönyt paremmin. Olen siitä hyvin ylpeä. 

Helmikuu on varmasti myös todella hyvä kuukausi, sillä kalenteri on ainakin täynnä menoa. Se yleensä viittaa hyvään. Jo heti huomenna kuu starttaa Tupperware-kutsuilla ja viikonloppuna vaihdetaan kipot kuppeihin ja lisätään kahvin sekaan jotain vahvempaa. Helmikuun toiselle viikonlopulle olen varannut ystävälleni Viiville yllätyksen, josta varmasti tulee juttua myös blogin puolelle. Jee! 

Mutta nyt pistän koneen kii ja menen suihkuun! 

Moimoi,

Sane

Känkkäränkkäpäivä

Yksi aikuisuuden suurimmista tabuista on, se että välillä aikuisiakin kiukuttaa. Itse ainakin olen ollut viimeiset pari päivää niin huonolla tuulella, että jopa työkaverini ovat varmaan minua pelänneet. Känkkäränkkään kuuluu olennaisesti se, ettei sille ole olemassa mitään tunnistettavaa syytä tai selittäjää. Jostain vain tulee pahan mielen puuska, joka kestää päiviä ja saa mielen tuittuilemaan.

Tässä vaiheessa 100% mieslukijoista heittää koko homman kuukautisten piikkiin, mutta tiedän että näitä päiviä olevan myös miehille, joten kaikkea ei voi kuun pyörimiselläkään selittää. Vaikka se toisaalta olisikin mukavaa. Silloin ei tarvitsisi myöntää että kyse on vain lapsellisesta ihmisluontoon kuuluvasta seikasta eikä biologiasta. 

Itse haluaisin pistää kiukkupäivät sen piikkiin, ettei "näin vanhemmalla iällä" tule enää tehtyä niin paljoa hauskoja asioita. Päivät täyttyvät rutiineista, työstä ja selviämisestä. Harvoin voi sanoa, että on viettänyt hauskan päivän. Lapsena ja nuorena päinvastoin se hauskuus ja viihtyminen oli päivittäin keskiössä. Jos ei ollut hauskaa, oli tylsää ja sitten piti keksiä jotain hauskaa. Nykyään tuntuu että jollei ole hauskaa, ei ole tylsää, on vain sellainen puhtaan olemisen tila, jossa tunnetilat joka suuntaan ovat neutraalit. Aika vain kuluu.

"Hauskan pito"kin on näin parikymppisenä eri juttu kuin ennen. Nyt hauskan pito on sitä että käydään kahvilla, lenkkeillään tai ryypätään kavereiden kanssa viikonloppuisin. Hauskan pito ei myöskään ole jokapäiväinen hupi. Sitä tekee silloin kuin jaksaa, eli satunnaisesti viikolla ja pari kertaa kuussa viikonloppuisin. Siitä kun väsyy. Siihen menee energiaa ja näin miltei eläkeläisenä sitä tarvitsee muutaman päivän aikaa toipuakseen.

Lääkkeeksi känkkäränkkään olen määrännyt itselleni Crash Bandicootin pelaamista, kaakaota, luistelua ja Ultra Bran kuuntelua (ihanaa että ne tekee comebackin, sääli että tuskin pääsen sitä näkemään). Toivottavasti jo huomenna olisi hieman parempi päivä, tai sitten mut on suljettava pian johonkin nurkkakoppiin jossa voin kiukkuilla keskenäni.

Onko känkkäränkkäpäivä tuttu teille muille?

Puspus,

Sane

Kuinka hurmata nainen?

1. Toimi

Lähtökohtaisesti on loputtoman paljon seksikkäämpää tarttua toimeen kuin jossitella yksin kotona, joten miksikä ei?

Pluspisteitä saat jos..

2. Tee aloite

Pienen kyselytutkimukseni mukaan noin 90% naisista pitää edelleen sopivampana ja toivottavampana sitä että mies tekee aloitteen.

3. "Sä oot erilainen"

Jostain syystä toimivimpia laineja tuntuu olevan se, että kehuu naisen ainutlaatuisuutta. Kokeile vaikka "sä oot erilainen ku muut naiset", "sun laistas ei ole kyllä toista" tai "en ole ikinä tuntenut ketään joka olisi noin ....".

4. Ole herrasmies

Pidä ovea, päästä nainen edelle. Simppeliä. Suurimman vaikutuksen muhun kerran teki mies joka oli niin huomaavainen että aina lautapelejä pelatessa ojensi mulle nopan heittovuoronsa jälkeen. 

5. Kuuntele ja kysy

Tuskin mikään on niin vaikuttavaa kuin kuunteleminen. Katso silmiin ja yritä ymmärtää. Kysy kuulumisia ja tarkentavia kysymyksiä, osoita selkeästi olevasi kiinnostunut toisen jutuista.

6. Kokkaa

Ei sitä kertakäyttögrilliä tarvitse mukana pitää, mutta sopivan tilaisuuden tullen ota kattilat ja paistinpannut esiin. Oli lopputulos mikä tahansa, kokkaava mies on seksikäs. Pluspisteitä saat jos muistat vielä ottaa huomioon mahdolliset erityisruokavaliot etukäteen ja tarjoat myös ihan oikean jälkiruuan. 

7. Kosketa

Enkä nyt tarkoita jatkuvaa hipelöintiä (sellainen on muuten todella ärsyttävää). Todella vaikuttavaa on koskettaa oikeaan aikaan. Halaus treffien päätteeksi, olkapäähän leikkisästi mottaaminen tai kädestä ottaminen tekee vaikutuksen. Pitkän päivän jälkeen pelkkä rauhoittava käden olkapäälle laskeminen voi pelastaa toisen päivän.

8. Kehu

Jokainen meistä pitää siitä, että meistä pidetään. Plussapisteitä saat jos osaat mainita jonkin yllättävämmän asian, jota ei ehkä itse osaa arvostaa tarpeeksi. Silmien kehuminen alkaa olla jo out.

9. Ole suora

Me naiset olemme useimmiten kovin monimutkaisia ja paisuttelemme asioita, siksi on erittäin tärkeää olla meitä kohtaan mahdollisimman suora ja selkeä, jottei meidän mielikuvitukselle jää liikaa pelivaraa. Mies, joka osaa ilmaista ajatuksensa ja tunteensa suoraan herättää myös kunnioitusta ja luottamusta.

10. Kunnioita naisen mielipidettä

Oli naisella mielipide sitten sinusta, maailmanpolitiikasta tai omasta tulevaisuudesta, kunnioita sitä. Jokaisella meillä on mielipiteitä ja useimmiten olemme niistä hyvin varmoja, joten jollemme taivu argumentteihisi älä ala jänkkäämään. (Jos saat pakit, ei ole hurmaavaa ahdistella toista vielä kuukausien jälkeen). Ja jos nainen tahtoo maksaa kahvikuppinsa itse, anna sen maksaa.

Odottelen kommenttivyöryänne :)

(ps. pahoittelen teksin sukupuolineutraaliuttomuutta)

pss. Myös kukat toimii melkein aina.

Puspus,

Sane

KUVAT: Pixabay

Kemian kysymyksiä

Jokaisen ihmisen seurassa sitä käyttäytyy eri tavalla. Jokaisen ihmisen kanssa se läsnäolo on erilaista. Jonkun kanssa tuntuu heti siltä että voi olla täysin oma itsensä, jonkun kanssa jännittää kauheasti, jonkun kanssa luistaa juttu ja toisen kanssa on tuppisuu. Yhden kanssa yhdistää jalkapallo ja toisen kanssa tulee puhuttua autoista. Jotakuta on luonnollista pyytää kotiinsa kahville ja toisen kanssa on aina tavattava kuppilassa. Jonkun ihmisen kanssa tuntuu siltä kuin ajatuksetkin voisi lukea ja toisen kanssa raastavinta on juuri se ettei sinne pään sisään pääse.

Jokaisen ihmisen kanssa itse on myös erilainen. Jokaisen mukaan personoi itsensä. Toisen kanssa sitä puhuu mieluiten ja toista voisi kuunnella vaikka päiväkausia. Toisen kanssa lähtee lenkille ja toisen kanssa leffaan. Yhden kanssa puhuu syvällisiä ja toisen kanssa rakastelee. Aina yrittää tuoda esille ne piirteet joiden luulee viehättävän toista, aina yrittää piilottaa ne puolet joita häpeää. Entä jos toiseen juuri toimisikin ne puolet mitä itse ei osaa arvostaa? Mistä voi tietää mikä vetoaa? 

Yksi tämän elämän suurimmista mysteereistä on ihmisten väliset kemiat. Se miten joku juttu toimii toisen kanssa ja toisen kanssa sitä ei voi edes ajatella. Mistä sydän tietää kenestä se tykkää ja kenestä ei? Miksi on niin että joku on ihan paras ystävä ja ihana, mutta romantiikkaa ei löydy? Miksi sydän toisinaan alkaa pamppailemaan sellaisen tyypin vuoksi josta ei olisi ikinä voinut kuvitella kiinnostuvansakaan? Miksei sydän ymmärrä sitä että toinen on saavuttamaton?

Ja mistä ne sielunkumppanit tulee? Tiedätkö; ne sellaiset tyypit joiden kanssa ensihetkestä alkaen tuntuu siltä, että ollaan aina oltu ystäviä. Ne ihmiset joiden seurassa ja lähellä olo tuntuu siltä kuin olisi yksi. Se fiilis että toinen osaisi jotenkin lukea ajatukset ja tietää tismalleen mitä tahdot. Mistä ne ihmiset tulevat ja mikä tekee sen eron niiden ja kaikkien muiden välille? Miksei se tunne ole saavutettavissa kenen tahansa kanssa? Mistä se tunne tulee?

Miten toisten välillä se kemia on ja toisten kanssa sitä ei ole lainkaan? 

En ymmärrä. Eikä varmaan kukaan muukaan. Vastauksia saa kertoa.

Puspus,

Sane

KUVAT: VV @ Riihimäen vankila

Luota tunteeseen

Olen nyt liian usein kuullut ystäväpiirissäni syytöksiä ja kyseenalaistamista tunteisiin liittyen. "Oletko varma että tunnet noin", "tunnetko noin vain siksi että olet yksinäinen", "onko mulla oikeus tehdä näin vaikken tiedä kuinka kauan musta tuntuu tältä", "etkö usko että toi tunne on ohimenevää" ja niin edelleen.

Jokaisella on oikeus tuntea se mitä tuntee. Piste. Se, mistä tunne aiheutuu tai onko se kestävää, on toissijaista sille että se tunne on olemassa. Jokainen tunne on etuoikeus, sillä jokainen tunne on meille suuntaviiva. Tunteillehan ihmiset pitkälti rakentavat itseään ja elämäänsä. Tunteisiin myös oleellisesti kuuluu se, ettei niiden kestosta voi tietää.

Kukaan ei voi tietää milloin tunne kääntyy. Sen vuoksi se, että jättäisi tarttumatta johonkin tilaisuuteen tai tutustumatta paremmin johonkuhun ihmiseen vain siksi että ei tiedä tunteensa kestosta, on hölmöä. Kukaan ei voi taata tuntevansa aina samoin. Pääasia on se, että siltä tuntuu juuri nyt. Pääasia on haluta luottaa siihen tunteeseen ja toimia sen mukaan.

Ja jos omiin tunteisiinsa ei voi luottaa, niin mihin sitten?

Itse olen taipuvainen ajattelemaan että tunteeni ovat minä ja minä olen tunteeni. Ilman tunteitani en ole mitään. Tunteeni ja niistä aiheutuva toiminta ovat tuoneet mut siihen missä olen nyt ja tunteet ovat ne mitkä ohjaavat mua tästä eteenpäin. Jos yhtäkkiä päättäisin lopettaa tunteideni kuuntelun, kyseenalaistamaan jatkuvasti niiden oikeellisuutta ja kapinoimaan niitä vastaan, mikä minua ajaisi eteenpäin? Pelko. Kuulostaako se paremmalta matkaoppaalta?

Mielestäni tunteidensa tukehduttaminen tai niiden käskyjen noudattamatta jättäminen vain siksi ettei niiden alkuperästä tai kestävyydestä voi olla varma, on yhtä hölmöä kuin lähtisi pimeässä kävelemään tien vartta ilman ainoatakaan heijastinta tai taskulamppua. Toki tunteitaan saa ja pitää tutkia ja kyseenalaistaa. Niistä pitää olla rehellinen itselleen ja muille. Ole rohkea ja kuuntele tunteitasi, toimi niiden mukaan ja ole aina rehellinen niistä muille; sen parempaa neuvoa en voi antaa.

Puspus,

Sane

Voiks olla?

Pienenä kavereita oli kahta sakkia; oli se porukka jota kutsuttiin kotiin leikkimään, yökylään ja synttäreille, ja se toinen porukka jota ei kutsuttu. Sittemmin tilanteesta on tullut monimutkaisempaa. Aikuisempana sitä on myös ymmärtänyt että jokaiselle meistä sanat "kaveri" tai "ystävä" merkitsevät eri juttuja eikä niille ole olemassa mitta-asteikkoja.

Mulla on perinteisesti ollut hyvin alhainen kynnys kutsua ihmisiä kavereikseni ja ystäväksikin pääsee suhteellisen helposti. Toisilla ihmisillä "ystävä" termiin vaaditaan enemmän urotekoja ja tunteiden todistelua. Mulle ystävä on ihminen, jonka voin kutsua kotiini, joka on mulle olkapäänä kun itkettää ja jonka kanssa on sanaton sopimus siitä että pysymme ystävinä loppu elämän ajan. 

"Kaveri" on määritelmänä vielä hankalampi ja siinä tuntuu olevan paljon enemmän variaatioita muillakin. "Kaverit" voidaan myös jaotella useaan eri joukkoon. On ryyppäyskaverit, somekaverit, työkaverit, kuntosalikaverit, blogikaverit, joukkuekaverit, koulukaverit, opiskelukaverit ja niin edelleen. Näiden joukkioiden nimestä voi päätellä sen pääasiallisen aktiviteetin joissa heitä tapaa ja siinäpä onkin kaveriuden kompastuskivi. Se, että ollaan niin kiinni siinä tietyssä kohtaamisen mallissa.

Aikuisempana on hankalampi löytää uusia kavereita ja siirtyä kaveruudesta nextille levelille. Ikävuosien kartuttua sitä olettaa kaikilla olevan vakiintuneet kaveripiirit ja ihan tarpeeksi ystäviä jo ennalta. Kuitenkin kotisohvilla makaa paljon porukkaa, jotka miettivät "mitäköhän sitä tekisi tänään" selaillen puhelimestaan onlinessä olevia kavereitaan uskaltamatta lopulta kuitenkaan vaivata ketään. Muksuna sitä saattoi kävellä useita kilsoja kaverin ovelle kysymään toista ulos. Nyt aikuisempana kaikki ihmiset ovat oletusarvoisesti kiireisiä tai väsyneitä. Ja sitten tietysti on vielä pikkuisen noloa kysyä ja tulla torjutuksi. 

Olen taas alkanut katselemaan iltaisin Sinkkuelämää-sarjaa, enkä voi olla kadehtimatta Amerikoissa vallalla olevaa deittailukulttuuria. Siellä ihmisen kohtaamiselle on paljon matalampi kynnys. Joku voi ruokakaupassa hetken mielijohteesta pyytää sua illaksi kahville, kuntosalilta joku voi ehdottaa iltalenkkiä tai kadulla kompastuttuasi joku nappaa sinut kiinni ja tarjoutuu saattamaan sut kotiin. Suomessa ruokakaupassa vältellään katsekontaktia, ellei tarkoitus ole säikäyttäää sitä idioottia joka meinaa ryöstää viimeisen ale-joulukinkun laarista. Meillä se kynnys tavata ihminen ja pyytää ulos on järkyttävän korkea.

Ehkä me suomalaiset keskitymme liikaa riskeihin, siihen jos meidät ymmärrettäisiin väärin tai jos saisimme pakit. Mutta onhan se aina kohteliaisuus, jos ilmaisee haluavansa tutustua toiseen paremmin ja viettää hänen kanssaan aikaa enemmän. Muutos ei vaatisi kuin muutaman rohkean, jotka rikkoisivat sääntöä ja saisivat aikaan ilmiön. Ehkä olisikin ihan ok myöntää olevansa välillä tylsistynyt, yksinäinen ja kaivata seuraa kävelylle, leffaan tai kotisohvalle. Ehkä voisikin avata sen Messengerin ja reippaasti kysyä "voiks olla?". Ja tuskin kukaan voi ripustaa kaulaansa kylttiä "mulla on liikaa kavereita, ei kiitos".

Puspus,

Sane

KUVAT: VV

Uusia alkuja

Uuden vuoden aatto on ollut mulle aina tärkeä juhla, yksi vuoden tärkeimmistä. Muhun, ikuiseen mokailijaan, on jo pitkään vedonnut uuden vuoden tuoma tilaisuus aloittaa puhtaalta pöydältä. Kun vuosiluku pyörähtää seuraavaan, on tilaisuus olla parempi ihminen, toteuttaa unelmiaan ja tarttua uusiin tilaisuuksiin. Ihmiset glitter-meikeissään ja korkokengissään skoolaavat tulevalle vuodelle, kaikki yhdessä toivoen sen olevan ihmeellisesti ihanempi kuin edellinen.

Uuden vuoden alku ja uuden elämän alku on kuitenkin harhaa. Miksi perustamme uuden alun tilaisuuden sille, että vaihdamme kalenterimme isommalle luvulle? Uuden alun tilaisuus on olemassa jokainen hetki. Milloin tahansa voi tehdä päätöksen olla onnellisempi. Sen ei pitäisi olla kiinni kalenterista tai kellosta. Olisi näet todella lamauttavaa ajatella, että jos onnistuu sössimään asiansa jo vuoden ensimmäisinä minuutteina, joutuu odottamaan kokonaisen vuoden aloittaakseen alusta puhtaalta pöydältä.

Toinen sudenkuoppa on uuden alun toivo. Vaikka Pinocciota onnisti ja hän toivottuaan tähdeltä sai visiitille kauniin haltiattaren toteuttamaan toiveensa, ei  se meinaa sitä että se toimisi kaikille muille kadun tallaajille. Ehei, suurimman osan meistä pitää tehdä kaikki työ itse. Kyllä minäkin silloin tällöin toivon tähdiltä, että voisin maagisesti laihtua 5 kiloa. Se ei kuitenkaan toimi. Jos tahdon laihtua, on jätettävä syömättä ne sangolliset suklaata ja lähdettävä sen sijaan lenkille.

Uuden vuoden taika toimii vain, jos itse teemme asioita uuden alun eteen. Moni onkin napannut tänäkin vuonna kiinni siitä tilaisuudesta ja jälleen facebook, kauppojen lehtihyllyt ja blogit ovat täynnä laihdutusvinkkejä. Se on todella hienoa. Se todistaa, ettei uuden vuoden uusi alku ole täyttä puppua, vaan ihmiset oikeasti käyvät toiveista tekoihin. Toivottavaa on, että se uuden into kestää ja saadaan aikaan pysyviä muutoksia. Jos kuitenkaan ei, voidaan muistaa se ettei uutta alkua tarvitse odottaa uuteen vuoteen.

Puspus,

Sane

KUVAT: VV

Eteenpäin

Kun yrittää päästä toisesta yli, vaikeinta (ainakin mun mielestä) on se hetki kun se viimein alkaa tapahtua. Se kun jossain kohti huomaa, ettei enää ajattele toista niin paljon ja elämä alkaa taas sujua ihan vain omalla painollaan. Kun alkaa huomata, että elämä jatkuu ja voi vielä olla onnellinen.

On raskasta huomata, ettei kukaan ole korvaamaton ja että samoja tunteita voi löytää itsestään myös jonkun muun seurassa. Joku toinen voi saada tuntemaan yhtä kauniilta ja mielenkiintoiselta. Joku muu voi tuntua samalla tavalla kotoisalta ja turvalliselta. Joku toinenkin voi saada esiin ne puolet joita harvempi näkee. Jossain vaiheessa joku tai jokin tulee valtaamaan sen paikan mielessä.

Luopuminen ja irti päästäminen on surullista. Enää sitä henkilöstä ei ole jäljellä sitä ikävää eikä kipuakaan. Hän ei enää ole jatkuvasti läsnä edes ajatuksissa. Mielen täyttää muut ajatukset; mitä jos mun ei kuuluisi tuntea näin vielä? Mitä jos hän oikeasti unohtuu kokonaan jos en koko ajan ajattele häntä? Mitä jos hänestä ei lopulta jää mitään? Onko unohtaminen ja eteenpäin jatkaminen merkki siitä etten välittänyt tarpeeksi?

Jatkaminen on kuitenkin välttämätöntä ja sillä milloin se tapahtuu ei ole merkitystä. Se tapahtuu kun siihen on valmis. Jokin toinen asia alkaa viedä mukanaan. Sitä ei silloin edes tajua. Jonain päivänä vain huomaa, että elämä kyllä kantaa.

Kun on jatkanut jonkun aikaa eteenpäin pääsee siihen parhaimpaan osaan. Siihen kun jäljellä on enää ne hyvät ja kauniit muistot, joihin voi palata silloin kun itse tahtoo. Kukaan ei koskaan katoa. Kaikkien elämästämme lähteneiden jälki on vielä olemassa meissä. Siinä mitä he ovat meille opettaneet, mitä heistä muistamme ja mitä me heidän vuokseen teemme.

Puspus,

Sane

Liian lyhyt elämä

Olen menneen vuoden aikana herännyt aivan uudella tapaa siihen, että elämä on lyhyt ja aika voi loppua kesken minä hetkenä hyvänsä. Olen myös paljon ajatellut sitä, olenko aikaansaamaani tyytyväinen kun kello pysähtyy. Bloggarikollegani Sofia kirjoitti blogissaan siitä, ettei muista milloin olisi ollut viimeksi onnellinen saavutuksistaan, sillä hän on hukkunut suorittamiseen ja tavoitteeseen toisen perään. Se on minullekin aivan liian tuttu juttu.

Ilo tavoitteen saavuttamisesta jää minullakin kovin lyhyeksi. Pian sitä seuraa jo uusi korkeampi tavoite. Muutenkin tuntuu, että on jo useita vuosia nähnyt elämänsä liian suorituskeskeisenä. Syytän siitä koko maailmaa; ihan kevyesti. Koko maailma on hyvin suorituskeskeinen. Miksi muuten trendit kuten kotoilu ja hyggeily olisivat ilmiö? Levon ja kotona köllimisen pitäisi olla itsestään selvyys, perheen ja rakastettujen kanssa vietetty aika, hyvin syöminen ja riittävä määrä unta. Olemme Suomessakin lipuneet Amerikan malliin, jossa paineet olla tehokas ja suorittaa aiheuttavat sen, että meille pitää kertoa että me ansaitaan välillä nauttia.

Jos sun kello pysähtyisi juuri nyt kumpi merkitsisi sulle enemmän? Se, että sait pitkään tavoittelemasi ylennyksen ja palkankorotuksen, vai se vietit aikaa rakkaidesi kanssa ja tunsit olosi arvostetuksi. Just asking. Toki kysymys on hyvin kärjistetty, mutta tajuatte pointin.

Kaikilla meillä on suunnitelmia tulevaisuudelle ja niin ehdottomasti tuleekin olla. Suunnitelmien ja tavoitteiden välillä on kuitenkin myös paljon aikaa ja tilaa olla onnellinen ja nauttia ajasta joka meille on annettu. Hetkessä elämisen ei täydy tarkoittaa sitä, että haaskaat asuntosäästösi Balin matkaan tai lopetat työsi ja lähdet reppureissaamaan. Hetkessä eläminen voi olla vaikkapa sitä, että suot itsellesi jo tänään jotain sellaista hyvää jota olit säästänyt myöhemmäksi. Ostat vaikka levyn suklaata, tapaat ystävää jota et ole nähnyt hetkeen tai vain lepäilet yhden illan sohvalla.

Samoin hetkessä eläminen voi merkitä sitä, että karsit elämästäsi pois niitä asioita jotka eivät tee sinua onnelliseksi nyt. Uskon että melkein kaikkien elämässä on niitä ihmisiä ja asioita, jotka ovat joskus olleet tärkeä osa elämää, tehneet onnelliseksi, mutta eivät oikein tee sitä enää. Elämä muuttuu ja on aivan normaalia että myös omat mieltymykset muuttuu. Voit siis aivan hyvin viskata ikkunasta ulos ne ihmiset jotka eivät tee sinua onnelliseksi, entiset tavoitteet joita et enää tahdo tavoitella, harrastuksen joka puuduttaa, tai minkä tahansa. Elämä on liian lyhyt asioille jotka eivät tee sinua onnelliseksi. Piste.

Vaikka (ja toivottavasti) kellosi ei pian pysähtyisikään, olisi se hienompi tapa vaihtaa tämä vuosi seuraavaan ajatellen, että tämä vuosi oli hyvä. Tai että voisi edes olla huokaamatta puolen yön aikaan "vihdoin se on ohi". Siinä on tavoitetta kerrakseen.

Puspus,

Sane