Sattumaa ei ole

En ole kovinkaan uskovainen, mutta yksi asia johon ehdottomasti olen oppinut 25 (melkein) ikävuoteni aikana luottamaan, on se että kaikella on jokin tarkoitus. Vaikka välillä työttömänä kotona maatessaan pohtii, että mikä pointti tässä hommassa ja koko elämässä oikein on, jälkeenpäin hyvien hetkien tullen hiffaa että silläkin heikommalla hetkellä oli tarkoituksensa.

Saman voi ilmaista sanoen, että sattumaa ei ole. Voit luulla tapaavasi jonkun ihmisen aivan sattumalta, mutta useiden vuosien jälkeen saatat ymmärtää että silläkin on ollut elämääsi todella merkittävä vaikutus, eli tarkoitus. Minun elämässäni on paljon tapahtunut vähän kuin sattumalta ja ne sattumat on tuoneet muhun tähän päivään mitä elän. Kaikella on ollut tarkoitus.

Se on lohduttava ajatus silloin kun jokin asia ei suju niin kuin elokuvissa ja elämä tuntuu vaikealta. Tämän vaikean ajan on määrä valmistaa mut hyvää päivää varten, jotta osaan nauttia siitä silloin täysillä. Toisinaan asioiden on tarkoitus tapahtua myöhemmin tai mennä toisella tapaa kuin itse oli haaveillut. 

Haaveilen jo siitä että mummona pääsen istumaan kiikkustuolissa ja käymään lävitse elämääni jossitellen "Jos en olisi tavannut häntä silloin, en olisi ollut siellä tuolloin". Jo nyt se on todella silmiä avaavaa käydä läpi omaa polkuaan ja ihmisiä, vastoinkäymisiä, voittoja ja sattumia siinä. 

Olisi oikeastaan varmasti jokaiselle hyvä pohtia näitä juttuja, jotta osaisi olla kiitollinen omasta matkasta ja ihmisistä siinä mukana. Liian usein unohdamme, että kaikki ihmiset joiden kanssa olemme tekemisissä vaikuttavat jotenkin elämäämme ja jokaisella kohtaamisella on tarkoitus. Toiset ovat isommassa roolissa ja toiset pienemmässä. Mutta yhtäkaikki he ovat ihmisiä sinun elämässäsi, tekemässä sinun elämääsi.

Tämä teksti on uusinta vuoden takaa ja edelleen ajankohtainen. Jälleen kiitän teitä kaikkia rakkaita siitä että olette osa elämääni.

Puspus,

Sane

#Rakkauspuhetta

Heti ensiksi haluan kiittää kaikkia siitä huomiosta, minkä annoitte mun edelliselle kirjoitukselle. Olen todella otettu kaikista niistä tykkäyksistä erityisesti blogini facebook-sivuilla. Monelle muulle bloggaajalle kymmenisen tykkääjää ei ole paljoakaan, mutta mulle se vielä on todella paljon. Sain myös paljon positiivista palautetta kirjoituksestani livenä tuttaviltani. 

Kehujen kuuleminen on nykyisin harvinaisempaa herkkua. Kouluaikoina se oli melkein jokapäiväistä. Voi olla että tällä on jotain tekemistä sen kanssa, että työskentelen viiden miehen kanssa. Meillä harvemmin kehuskellaan kilpaa toisten kampauksia tai manikyyrejä. Se voisi olla vähän outoa. Naisten keskuudessa kehuminen on ehkä hyväksyttävämpää sosiaalista toimintaa. Vaikka kyllä tänään kehaisin työkaverini J:n pallokuvioisia sukkia :) 

Kehumisen väheneminen on sääli, sillä kehuhan on aina kiva. Oli sitten kuinka itseriittoinen ihminen tahansa, on silti kiva kuulla ettei rakasta itseään yksin. Toisinaan on päiviä kun sitä kehua tarvitsisi todella kipeästi, toisinaan yksi positiivinen sana voi pelastaa koko päivän. Lisäksi kehuminen lähentää ihmisiä ja yleensä kehuun kuuluu sanattoman sopimuksen mukaan vastata sanomalla jotakin positiivista kehujasta, joten siitä saa itsellekin jotain.

Vihapuhetta on koko ajan esillä somessa ja mediassa yleensä. Nettikiusaajia on hirvittävän paljon, eikä se ole yhtään sen hyväksyttävämpää kuin esimerkiksi koulukiusaaminen. Aina haukku tekee haavan. Aina negatiivinen kommentti satuttaa. Lilyssä on jonkun aikaa kiertänyt #rakkauspuhetta-kamppanja, joka liputtaa rakastavamman nettikäyttäytymisen puolesta. Tällaiset tempaukset ovat ihania ja on ollut todella mukava lueskella muiden bloggaajien saamia positiivisia kommentteja. Sen sijaan että seuraisin haastetta pilkuntarkasti, olen päättänyt julkaista ihanimmat saamani kehut ylipäänsä ja sen miksi ne juuri ovat ne ihanimmat.

• Kuudennella luokalla koulumme suosituin tyttö pyysi mua tarkistamaan onhan hänen jakauksensa suorassa ja kiittäessään tokaisi "Ihanat korvakorut". Se oli koulukiusatulle ja hyljeksitylle tytölle iso kommentti ja muistan sen tuoman ilon vielä tänäkin päivänä.
• "Sä olet aina ollut mun kaveri, silloinkin kun kukaan muu ei ollut" sanoi minulle yksi parhaista ystävistäni humalaisena baari-iltana ja olin todella otettu, sillä tiesin tismalleen millaista on olla yksinäinen ja ymmärsin myös miten tärkeä olen ystävälleni.
• "Minäkin rakastan sinua" oli ystäväni Nunun vastaus, kun ensimmäisen kerran sanoin jollekin ystävälleni suoraan rakastavani häntä (sitä pitäisi tehdä enemmän)
• "Sä olet vahva ihminen. Sä et tunnu murtuvan mistään. Sitä olen aina sussa ihaillut" sanoi ex-poikaystäväni erotessaan musta.
• "Sulla on niin paljon sydäntä etten tajua miten se mahtuu sun rintaas. Sä olet aina auttamassa ja kuuntelemassa" 

Kehu siis kun on jotakin kehuttavaa ja välillä vaikkei olisikaan. Yksi kehu voi muuttaa toisen päivän ja jäädä mieleen vaikka koko loppuelämän ajaksi. Sitä kun ei ikinä tiedä mikä toista koskettaa.

Olette ihania ja on ilo kirjoitella teille!

Puspus,

Sane

Koulukiusattu

Olin koulukiusattu ala-asteella. En muista miksi se alunperin ala-asteen kolmannella luokalla alkoi. Mun koulukiusaaminen ei ollut fyysistä väkivaltaa. Mua ei ikinä potkittu tai hakattu. Tavallaan jälkikäteen toivon että olisi, sillä silloin asia oltaisi otettu tosissaan ja mut olisi aiemmin saatu siirrettyä toiseen kouluun. Henkinen väkivalta on varmasti vaikeampi havaita ja käsitellä. 

Mun kiusaaminen oli sitä, että joukko luokan poikia alkoi karttamaan mua ja sai muut mukaansa. Ei mennyt kauaa kun koko luokka jätti mut ulkopuolelle. Aina välillä joku yritti olla mun kaveri, mutta on rankkaa olla sen kiusatun kaveri. Siinä saa osansa siitä epäsuosiosta. Istuin välitunnit yksin ja luin jotain kirjaa. Iltaisin jotkin luokkani tytöistä tulivat käymään luonani tai näimme partiossa. Silloin kun kukaan ei nähnyt, saatoimme olla kavereita.

En osaa vieläkään sanoa syytä siihen, miksi juuri minua kiusattiin. En tiedä oliko heillä edes mitään oikeaa syytä siihen. Kenties se vain alkoi vahingossa ja koki lumipalloefektin. Muistan vain ettei kukaan luokan pojista halunnut olla mun lähellä ja tytötkin jättivät mut porukoittensa ulkopuolelle silloin kun heitä ei pakotettu ottamaan mua mukaan.

Kolmen vuoden ajan jatkunut kiusaaminen ja hylkääminen on jättänyt jälkensä, jotka näkyvät tänäkin päivänä. Vielä vuosien jälkeen pelkään että jään yksin ulkopuolelle. Vielä vuosien jälkeen pelkään itse näkeväni itseni ihmeellisempänä kuin olenkaan ja että jonain päivänä kaikki muut huomaavat sen. 

Selvisin koulukiusaamisestani koulumme terveydenhoitajan avulla. Kävin juttelemassa vuosia hänelle välituntisin siitä kuinka huono olo mulla on. Terveydenhoitaja huolehti, että pääsin muualle yläasteelle ja pois kiusaajieni joukosta. Päästyäni toiseen kouluun ja uusien ihmisten pariin aloin ymmärtää että minä olen ihan yhtä hyvä kuin muutkin. En enää ollut pyrkyri ja hämmästyin suuresti kun ihmiset pitivätkin minusta. Meni kuitenkin pitkään ennen kuin opin luottamaan siihen että ystäväni pysyivät vierelläni.

Suhtaudun koulukiusaamiseen kaksijakoisesti; olen ehdottomasti sitä mieltä että se on väärin ja se pitäisi saada loppumaan, mutta olen myös syvästi kiitollinen noista vuosista sillä ne ovat muokanneet musta tällaisen kuin olen. Kaiken ikävän kääntöpuolena on se, että olen joutunut oppimaan itsevarmaksi, sisukkaaksi ja vahvaksi. Olen oppinut arvostamaan ystävyyttä ja luottamusta.

Joitakin vuosia sitten osallistuin Veikkauksen kirjoituskilpailuun ja voitin. Tarinani kertoi siitä kuinka pesäpalloharrastukseni auttoi minua kestämään koulukiusaaamisen. Veikkaus teetti minusta myös mainosfilmin, joka pyöri jonkun aikaa lottoarvontojen mainostauolla. Kiusaajistani jotkut näkivät sen ja kaksi pahinta kiusaajaani pyysivät minulta sen jälkeen anteeksi. Kaikkien niiden kostohaaveiden värittämien barbie-leikkien jälkeen anteeksianto tuntui hassulta.

Anteeksi antaminen oli kuitenkin ainoa oikea ratkaisu, eikä mielestäni vika ollut niinkään minua kiusanneissa lapsissa, vaan aikuisissa jotka eivät osanneet auttaa. Koulukiusaaminen on varmasti opettajalle vaikea asia käsitellä, mutta en tiedä voinko ikinä antaa anteeksi opettajalle joka piti minua syypäänä omaan kiusaamiseeni. Sitä vastoin olen loputtoman kiitollinen sille ihanalle terveydenhoitajalle joka ymmärsi, kuunteli ja järjesti minun asiani parhain päin.

Auta kun voit.

Rakkaudella,

Sane

KUVAT: VV, Käpylä, Tampere, helmikuu 2017

Haaveet eivät toteudu ajallaan

Facebookissa on viime päivinä useammankin ystäväni seinällä pyörinyt Mel Robbinsin haastatteluvideo. Videolla Mel selittää, kuinka motivaatio on roskaa. Hänen teoriansa mukaan se, että jäämme odottamaan sitä hetkeä kun jokin päätös tuntuu oikealta tai sitä että aika viimein on jollekin asialle oikea, on itsepetosta. Jokainen haaveemme on meille iso juttu ja se saa aikaan pelon epäonnistumisesta. Ihmisen biologia toimii niin, että ihminen pyrkii välttämään asioita jotka pelottavat, joten lykkäämme jännittäviä asioita "siihen oikeaan aikaan". Oikeaa aikaa ei kuitenkaan tule kuin vasta silloin kun itse päätämme tehdä asiat peloistamme huolimatta. 

En voisi olla enempää samaa mieltä Mel Robbinsin kanssa tässä asiassa, vaikka tiedostan lykkääväni jännittäviä asioita juurikin sitä oikeaa hetkeä odotellessa. Asiat eivät tapahdu kuitenkaan itsestään. Jossain vaiheessa sitä on päätettävä että nyt saa pelkääminen riittää ja tarttua toimeen. Tämähän oli yksi uuden vuoden lupauksistani, etten enää lykkäisi asioita tai sanomisia, vaan olisin mahdollisimman suora ja rehellinen sekä itselleni että muille mahdollisimman välittömästi. Omien haaveiden toteuttaminen on jännittävää ja tietysti se riski siitä, etteivät asiat mene toivotulla tavalla pelottaa. Pettyminen on kuitenkin pieni paha loputtoman odottamisen rinnalla.

Valitettavan usein olen lykännyt elämässänni jotain isoa päätöstä tai jotain tekoa ihan vain siksi, että olen pelännyt mitä siitä seuraa. Pahimmillaan olen elänyt vuosia epätietoisuudessa ja piinavassa juupas-eipäs-eikö-jooko-mielentilassa miettien pitäisikö ryhtyä tuumasta toimeen. Muutamia viikkoja sitten päätin pistää stopin viimeisimmälle juupas-eipäs-jutulleni ja vaikka lopputulos ei vastannutkaan haaveitani, olen sitä mieltä että asioiden nopeampi kohtaaminen on helpompaa. Mitä pidemmän aikaa ehtii maalailla itselleen asioista haave- ja kauhukuvia, sitä hankalammaksi toimeen tarttuminen muuttuu. 

Usein sitä myöhemmin katuu, ettei tehnyt jotain aiemmin. Ja kun sitä oikein miettii niin katuuko koskaan aiemmin, ettei jotain asiaa tehnyt myöhemmin? Ainakin huomattavasti harvemmin. Miksi siis joku toinen aika olisi parempi omien haaveiden toteuttamiseen kuin tämä hetki? Vain siksi että juuri nyt pelottaa liikaa. Kaikki muu on loppujen lopuksi huijausta, sillä loppujen lopuksi asiat kuitenkin järjestyvät. Vaikka aika ei olisi jollekin täydellinen, voi se muuttua sellaiseksi sillä erilaisia ratkaisuja löytyy aina. Ne eivät ehkä ole niitä ratkaisuja joihin olisi "oikeassa ajassa" turvautunut, mutta mahdollistavat silti elämisen tässä ajassa. Väärästä ajasta voi siis tehdä oikean ajan.

Se, että haaveista tulee totta vaatii toimintaa, eikä oikeaa aikaa. Haaveet pitää toteuttaa itse. En tietenkään tarkoita, että haaveisiinsa pitäisi hypätä ihan suin päin. Suunnittelu kyllä sallitaan ja järkeä pitää käyttää. Suunnittelukin on jo toimintaa. Pääasia on tehdä se päätös toimia, eikä vain jäädä odottelemaan josko joskus uskaltaisi. 

Oikein mukavaa torstaita ja viikonloppua!

Moikkamoi,

Sane

Ole ystäväsi

Viime viikolla pomoni pyysi mut luokseen ja pyysi mua istumaan alas. Hän otti puheeksi sen, että en kestä kovinkaan hyvin kritiikkiä. Hän oli oikeassa. Tämäkin kritiikki siitä, etten kestä kritiikkiä sai mut itkemään. Kävimme pitkän keskustelun, jonka lopputuloksena ymmärsin olevani aivan liian ankara itselleni. Se ei ollut yllätys. Minä olen aina tiennyt vaativani itseltäni paljon. Vaikka minä olenkin hyvin sinut itseni kanssa, olen usein ylpeä itsestäni ja koen omaavani hyvän itseluottamuksen, on minulla itsetunnossa yhä jatkuvasti kehityttävää. Tämä piirre haluta olla täydellinen heti, on yksi monista huonommista piirteistäni joita olen katsonut läpi sormien. Mitä pahaa muka voi olla siinä että haluaa olla parempi?

Pomoni yritti selittää minulle, että olen menestynyt tähän mennessä todella hyvin, oppinut nopeasti paljon uusia asioita ja että he ovat olleet minuun hyvin tyytyväisiä. Asenteeni virheitäni kohtaan vain vaatii muutosta, sillä en voi rankaista itseäni jokaisesta pienestäkin virheestä ja siinä hän on oikeassa. Kun katson toimintaani ulkopuolelta, näen että olen itselleni todella epäreilu. Jos kyse olisi kenestä tahansa ystävästäni, olisin paljon armollisempi. Monessa muussakin asiassa suhtaudun itseeni eri tavoin kuin suhtaudun muihin. Silmieni avauduttua asialle, koko juttu tuntuu naurettavalta. Miten itselleen voi olla niin ankara?

Myös minun pitäisi pystyä olemaan paras ystävä itselleni. Minun pitäisi osata olla keskeneräinen. Minun pitäisi olla ottamatta liian henkilökohtaisesti se, etten voi oppia asioita taikaiskusta, vain harjoituksen ja epäonnistumisien kautta. Minun pitäisi omana bestiksenäni antaa itselleni hali ja sanoa että se kuuluu asiaan ja tsempata eteenpäin. Aina asiat ei ensimmäisellä kerralla onnistu, eivätkä välttämättä parilla seuraavallakaan, mutta sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä henkilökohtaisesti minun kanssani. Minun pitää lopettaa kaiken kääntäminen omaksi virheekseni.

Mun täytyy oppia olemaan parempia ystäviä tämän Saanan kanssa ja paikkailla meidän suhteessamme olevia haavoja. Olen ollut Saanalle vähän liian ilkeä. Saanan pitää saada tehdä välillä mokia, olla välillä vähän riittämätön ja välillä Saanan pitää saada kohauttaa olkiansa epäonnisille sattumuksille. Juuri nyt, hieman rikkinäisinä, me tarvitsemme toisiamme enemmän kuin koskaan enkä saisi jättää häntä ilman tukea. Meidän pitäisi olla parhaita ystäviä.

Hyvää ystävänpäiväää!

Moimoi,

Sane

25 syytä hyväntuulisuuteeni

1. Ulkona on ihana auringonpaiste
2. Käytiin eilen taas Tarun kanssa uimassa
3. Huomenna on bileet Tampereella
4. Kuuntelin tänään pitkästä aikaa Lauri Tähkän Polte-biisin
5. Ostin kolme sukulakua lounastauolla ja nyt ne on tuhottu
6. Näin juuri ikkunasta valkoisen lentokoneen lentelevän sinisellä taivaalla
7. Eilisen itkunpuuskan jälkeen tänään työnteko on ollut rennompaa
8. Ja tänään olen viihtynyt töissä
9. Pitkästä aikaa on myös sellainen olo että olen tehtävieni tasalla
10. Kotona neilikat ovat hyvässä kunnossa vielä viikon jälkeen
11. Olen onnistunut pitämään myös palmuni ja rahapuuni hengissä
12. Tapasin maanantaina pitkästä aikaa vanhaa ystävää
13. Laitoin hiukset eilen leteille ja tänään ne on pitkästä aikaa kikkurat
14. Pakkasen vuoksi kämppäni on kuin jääkaappi ja se saa mut nukkumaan hyvin
15. Työpäivän jälkeen saatan saada otettua pari kuvaa blogia varten
16.  Isä laittoi tänään sähköpostia mulle
17.  Viimepäivinä mulla on ollut laiha olo
18.  Meidän söpö postipoika kävi tänään ja vaihdettiin pari sanaa
19.  Elämässäni on taas sitä jotakin
20.  Olen taas alkanut suunnittelemaan omaa kirjaa
21.  Tämä viikko on mennyt todella nopeasti
22.  Ja tuleva viikonloppu on toivottavasti yhtä mahtava kuin mennytkin
23.  Hiusmurtuma jalkapohjassani on parantunut ja voin taas kävellä normaalisti
24.  Ja käyttää taas muitakin kenkiä kuin lenkkareita
25.  Dire Straits korvissani. Juuri nyt.

Mikä teidän päivää piristää? Oikein mukavaa viikonloppua kaikille :)

Heipsulihei,

Sane

9 asiaa, joissa olen huono

1. Olen huono häviäjä

Minä ja veljeni olimme muksuina (ja kai vieläkin) hyvin kilpailunhaluisia ja meidän yhteiset pelit menikin lähes aina loppua kohden tappeluksi siitä kuka huijasi ja ketä ja mitkä ne säännöt nyt taas olikaan. Olen edelleen hyvin kilpailuhenkinen ja varsinkin niissä asioissa, joissa koen olevani hyvä en halua jäädä tappiolle. Ystävieni keskuudessa onkin yleinen vitsi, että heittelen hävitessäni seinään lautasia. Vaikka niin ei ole tapahtunut oikeasti ikinä. 

2. Olen huono valehtelemaan

Olen jokseenkin tunnettu siitä, että mun naamasta näkee välittömästi mitä jostain asiasta ajattelen ja pian sen jälkeen sanon sen ääneen. En pidä valehtelusta ja olen siinä nykyään myöskin todella huono. Pokkani ei millään meinaa pitää ja alan useimmiten nauramaan tai näyttämään jotenkin syylliseltä.

3. Olen huono tunnustamaan ihastustani

Vaikka muuten olen kovin avoin ja puhun rohkeasti tunteistani, on ihastuksen/kiinnostukseni tunnustaminen ollut mulle todella vaikeaa. Historiassani on useampi kuin yksi kerta, jolloin olen lähtenyt tunnustamaan ajatuksiani unelmieni miehelle ja keskustelu on loppujen lopuksi ajautunutkin aivan toisille raitille. Esimerkiksi kerran ehdotin unelmieni miehelle drag queeniksi ryhtymistä :D 

4. Olen huono olemaan vihainen

Hyvin harva onnistuu suututtamaan mua niin paljon, että olisin pitkästi vihainen. Ylipäänsäkin mua on mielestäni vaikea saada oikeasti suuttumaan. Tähän luetaan tietysti pari poikkeusta; veljeni ja eräs kaverini omaavat kyllä sen taidon. Suuttuessanikin kuitenkin lepyn hyvin nopeaan (joskus jopa liian nopeaan) ja unohdan tyystin mistä edes oli kyse, tai käännän kaiken omaksi viakseni.

5. Olen toivoton matematiikassa

Ystäväni Viivi nauraa mulle yhtenään kun mokaan mitä yksinkertaisemmissakin laskutehtävissä. Ironista on, että koulussa pidin matematiikasta ja se kuului oikeasti lempiaineisiini. Kesällä mulla meni jopa yksi työpaikka sivusuun kun en osannut heittää lonkalta vastausta kysymykseen paljonko on seitsemän kertaa seitsemän. Mun päässä vain alkoi soida se Dannyn biisi.

6. Olen huono tanssimaan/jumppaamaan

En ikinä onnistu noudattamaan ennalta annettuna askelsarjoja tai liikesarjoja. Putoan rytmistä ja ahdistun koska olen niin kömpelö. Kerran jopa lähdin kesken ryhmäliikuntatunnin pukkariin itkemään kun tunsin itseni niin tyhmäksi, lihavaksi ja huonoksi. Ja silloin kun ex-poikaystäväni kanssa harjoittelimme vanhojen tansseja varten, ystävämme joutui antamaan meille iltaisin yksityisoppitunteja.

7. Olen huono olemaan aloittelija

Tahdon aina oppia uusia asioita ja pyrinkin jatkuvasti etsimään uusia juttuja, mutta mun luonteeni tahtoo olla mestari heti. Mulla menee hermot itseeni, jos en olekaan heti satumaisen hyvä. Odotan itseltäni liikaa. Vielä pahemmaksi tilanne menee jos voin verrata itseäni muihin ja todeta olevani hitaampi oppija kuin muut.

8. Olen huono tukemaan dieeteissä

Jos on laiharilla, ei todellakaan halua hengata minun kanssani. Haluaisin kaikin voimin tukea ystäviäni heidän tavoitteissaan, mutta dieettien suhteen minä olen piru. Minulta puuttuu se itsekuri jota säännölliseen dieettiin vaaditaan ja uskonkin mieluiten "kaikkea kohtuudella ja lisää liikuntaa"-laihdutukseen. Olen useamman kuin kerran kuiskannut laihduttavan ystäväni korvaan "pulla, pulla", "kalja, kalja" tai "QP, QP" ja saanut vastaukseksi äkäisen "Saana sinä piru! No mennään".

9. Olen huono keksimään sisällön postauksiini

Useinkin juuri tämän kaltaisissa postauksissa joudun kääntymään ystävieni puoleen ja pyytämään neuvoa. Satunnaisesti pidän myös ystävilleni pieniä gallupeja blogiini liittyen; "oletko mielestäsi seksikäs", "pystytkö puremaan omaa rintaasi" ja niin edelleen. Pahoittelut tästä ystävilleni, jotka ihailtavan kärsivällisesti jaksavat inspiroida ja tukea minua teksteissäni. Tässäkin postauksessa 3/9 kohtaa on tullut kavereilta. 

Mukavaa ja aurinkoista viikon alkua!

Heippahei,

Sane

KUVAT: VV Ylöjärvi, kesä 2016

Teletapit sanovat uudestaan

Mikä on sun elämässäsi se hetki johon haluaisit palata vain elääksesi sen hetken uudelleen? Kenen luo tahtoisit palata, minkä tunteet tuntea uudelleen, missä haluaisit käydä? Meillä kaikilla on takanamme jo joitakin vuosia elämää ja varmasti niitä hetkiä löytyy jokaisen varastosta useampiakin kuin vain se yksi tietty. Toivon todella paljon, että siellä ruudun toisella puolella on tällä hetkellä tosi paha valinnan vaikeus.

Mietin tätä juttua viime yönä ja löysin paljon hetkiä joihin tahtoisin palata. Huomasin, että oikeastaan haluaisin katsoa koko elämäni kuin elokuvan uudelleen alusta tähän hetkeen. Olisi varmasti todella mielenkiintoista katsoa menneitä nykyisin silmin. Ehkä siellä näkisi ihmisiä joita ei ole nähnyt ennen, ehkä mieleen palaisi sellaisia ihmisiä ja asioita jotka ovat jo päässeet unohtumaan, ehkä sieltä löytäisi paljon sellaisia asioita itsestään joita ei ole ennen huomannut.

Toisaalta varmasti tulisi sellainen olo, että tahtoisi puuttua peliin jotenkin. Istahtaa sen itkevän tytön viereen ala-asteen pihalla, kääriä kädet ympärille ja luvata että myöhemmin hänellä tulee olemaan mitä parhaimmat ystävät. Kertoa sille pikku-Saanalle, että sen pojan perässä juoksenteluun ei kannata käyttää seitsemää vuotta. Selittää, että tämä toinen tyyppi tulee olemaan todella tärkeä sulle ja haluaisit viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa. Tunkea hammasharjan sen idiootin käteen joka ikinen ilta ja aamu, sekä xylitoli-pastilleja niiden karkkien tilalle koululaukkuun. Seistä kaverin auton oven edessä lukioaikoina ja kääntää molemmat tytöt takaisin oppitunnille, edes kerran viikossa. Olisi niin vaikeaa pystyä vain katsomaan sivusta. Mitään ei kuitenkaan voisi muuttaa, sillä tämä todellisuus on niiden menneiden hetkien luoma kokonaisuus.

Olisi ihana nähdä uudelleen ne hyvät hetket. Veistellä kaarnaveneitä vaarin kanssa kesällä mökillä, jännittää pesäpalloleirin discossa viimeisiä hitaita, pelata pleikkarilla pikkuveljen kanssa lauantaiaamuisin, muistaa miltä tuntui ensi-ihastus ja kokea se kaikki uudestaan. Ensisuudelma, kaikki ne kahvittelut kavereiden kanssa teboililla ja kaikki se jahkaileminen siitä oliko se viikonloppuna baarista löytynyt säätö nyt Se Oikea. Miten jännittävää olisi saada tietää mitä on tapahtunut kaikkina niinä humalan huuruisina öinä, jotka ovat pyyhkiytyneet muistista jo ennen seuraavaa aamua? Olisi varmasti hauskaa nähdä asiat nyt kavereiden silmin, jotka alkoivat face-palmata jo siitä kun vain mainitsin yhden nimen. Nauraisin heidän kanssaan mun hölmöydelle. 

Sääli ettei sitä filminauhaa ole tarjolla, kuin huhujen mukaan sitten kun loppu tulee.

Siihen saakka meidän jokaisen haasteena on elää sellaista elämää, että siihen tahtoisi minä hetkenä hyvänsä hypätä takaisin. Toteuttaa niitä unelmia, olla onnellinen ja kirjoittaa siitä tarinasta mahdollisimman hyvä. Niin että voisi teletappien tapaan hihkaista "uudestaan!". Ja siltä varalta, että se lopun filminauha onkin vain tarua, nauttia tästä yhdestä kerrasta mahdollisimman paljon. Olla armollisempia itselle ja muille. Yrittää jo ensimmäisellä kerralla nähdä ihmiset, tajuta heidän arvonsa ja yrittää tulla paremmiksi ystäviksi itsemme kanssa. Olla oman elämänsä kirjailija, oman elämänsä J.K. Rowling, Nicholas Sparks tai kenen tyyliä nyt satutkaan ihailemaan.

Moimoi,

Sane

KUVAT : Pixabay