Parasta jälkeen

Usein tulee katsottua itsestään otettuja kuvia kauhean negatiivisesti. "Hirveät vatsamakkarat", "hyi että miten paksut käsivarret" tai "kylläpä tolla ilmeellä tulee kamala kaksoisleuka". Ne viat pomppaavat silmiin aivan liian helposti. Varsinkin nykyään kun tulee otettua paljon omakuvia juurikin tätä blogia varten, niin todella usein joukko ihan hyviä kuvia jää julkaisematta juuri siksi että niissä on joku tämmöinen vika.

Kun niitä kuvia sitten tulee katsottua jonkin ajan päästä, huomaa ettei niissä mitään vikaa ollutkaan. Yhtäkkiä et muistanutkaan näyttäneesi niissä niin kivalta ja kaikki allit, vatsamakkarat ja muut hirvitykset ovat tipotiessään. Mikä taika siinä on?

Nämäkin kaksi kuvaa ovat hyvä esimerkki siitä miten vuoden aikana mielipide omista kuvista muuttuu. Viime kesänä nämä jäivät julkaisematta, sillä käsivarteni olivat mielestäni liian paksut, hiukset liian lättänät ja ilmeet molemmissa kuvissa olivat mukamas typerät. Vuoden päivien kuluttua en enää kiinnitä huomiota niihin. Muistan vain miten ihanan lämmin kesäpäivä oli, miten joimme kahvia äidin ja Viivin kanssa mökin rannassa. Virheiden sijasta kiinnitän huomiota kuvien mahtavaan väriin ja siihen että Viivi on onnistunut kyllä nappaamaan kuviin todella aidot ilmeet.

Kun niitä omia kuvia ja itseään kohtaan osaisi olla armollinen heti eikä vasta vuoden päästä. Miksi niistä omista "virheistä" ei pääse aiemmin yli ja ympäri? Olisihan se kiva olla tyytyväinen omiin kuviinsa reaaliajassa ja olla sinut sen kanssa miltä näyttää, sen sijaan että joutuu odottamaan niiden kuvien "parasta jälkeen"-päivää jolloin aika on kullannut ne "virheet". Olisihan se. Ehkä sitä ihminen jonain päivänä viisastuu..

Onhan tällainen ilmiö tuttu teille muillekin?

KUVAT: VV heinäkuu 2016

Ei sovi mulle

Yksi mun pahimmista peloistani on menettää kaikki ystäväni. Olen ollut joskus todella yksinäinen ja tiedän miltä tuntuu kun ei tule hyväksytyksi sellaisena kuin on. Pelkään että jonain päivänä kaikki muut ihmiset kyllästyvät minuun. Pelkään että en tunne oikeasti itseäni ja jonain päivänä tajuan että itseluottamukseni on pelkkä kuori ja että oikeasti en ole läheskään niin ihmeellinen, kuin luulen olevani.

Mun pelkoni siitä, etten ole hyväksytty johtaa siihen että annan paljon painoarvoa sille mitä muut minusta ajattelevat. Mietin usein muiden mielipiteitä minusta ja annan niiden useinkin vaikuttaa päätöksiini. Liiankin usein. Hävettää ihan myöntää, mutta olen muutamaan kertaan jättänyt tarttumatta houkuttavaan tilaisuuteen vain sen takia, että joku muu on sanonut ettei se ole mulle sopivaa. Useammin kuin kerran olen jättänyt tekemättä jotain mitä olen halunnut tehdä vain siksi että joku muu oli sitä mieltä ettei mun pitäisi. 

Tämä pelko on ollut mulle lasikatto. Se on estänyt mua tekemästä monia asioita. Jonkin aikaa sitten jotkin tapahtumat elämässäni ovat aiheuttaneet sen, että tuo lasikatto on rikkoutunut ja mun on ollut pakko hyväksyä se riski etten ole muille mieliksi. Sittemmin olen tajunnut että se että olen antanut pelkoni rajoittaa mua niinkin paljon, on ollut todella huono juttu. Jos pelkään tehdä minusta oikeita ratkaisuja vain siksi että ihmiset pitäisivät minusta, voivatko ihmiset oikeasti pitää minusta? Eivät, koska en ole minä jos en uskalla olla toimia kuten minä haluan.

Onhan ihan tervettä välittää muista ihmisistä ja ottaa heidän mielipiteensä huomioon. Toisten huomioonottaminen on perusedellytys millekään ihmissuhteelle, mutta rajansa kaikella. Loppujen lopuksi kuitenkin oma napa on se, joka takuuvarmasti pysyy seurana koko iän. Ystävät tarjoavat usein hyviä näkökulmia asioihin ja toisinaan kullanarvoisia neuvoja, mutta tästä lähin yritän noudattaa enemmän sitä mitä minä elämältä haluan kuin sitä mikä olisi mulle sopivaa. 

Se tavoitehan oli jo aiemmin osana mun uuden vuoden lupauksia "Olla rehellisempi itselleni ja muille omista tunteistani ja ajatuksistani". Vielä minulla on puoli vuotta aikaa parantaa ennen uusia lupauksia.

Hyvää alkanutta viikkoa sinulle!

Tuumauspaikka

Mulla on pienestä asti ollut jokin semmoinen spotti, johon olen hakeutunut aina silloin kun päässä on pyörinyt liian paljon ajatuksia. Spotti on vaihdellut vuosien myötä ja niitä on ollut useita samaan aikaan, siksi että voi valita valikoimasta kulloisiinkin ajatuksiin sopivan mestan. Milloin se on ollut tikkaat kotitalon päädyssä, milloin naapuritalon katto, läheisen joen ylimenevä silta, mäkihyppytorni, kaukaisempi uimaranta ja usein se on ollut leikkipuisto. Omalle tuumauspaikalle ominaista on se, että se on aika yksityinen paikka. Sellainen ettei kukaan tule katkaisemaan ajatuksien virtaa, mutta jossa kuitenkin on jotain seurattavaa. Myös sellainen ettei tunnu typerältä vain seisoskella siellä joskus useitakin tunteja. Tuumauspaikassa on jotain maagista; jo sinne meneminen rauhoittaa, useimmiten ajatukset asettuvat järjestykseen ja jokin ajatus nousee voitolle.

Kun muutin Riihimäkeen, meni jonkun aikaa ennen kuin löysin sen oikean paikan täällä. Sitä kun ei vain voi päättää, että toi se paikka on. Se vain jotenkin muodostuu itsestään. Puolen vuoden harhailun jälkeen olen huomannut että aina kun ajatuksia on liikaa jalat lähtevät kuljettamaan sillalle, joka ylittää moottoritien. Siellä ohiajavia autoja katsellessa mieli rauhoittuu. On kai jotenkin lohduttavaa, että vaikka päässä kuinka asiat jylläisi ympyrää maailma ympärillä menee eteenpäin kuitenkin. Tuossa paikassa on myös yksi ihan mahtava bonus; se fiilis kun seisoo sillalla aivan alimenevän kaistan päällä, nojaa kaiteeseen, alitse ajaa pitkä rekka ja kun sen alitse menoa katsoo tuntuu kuin itse menisi mukana.

On huvittavaa ajatella että silloin ensimmäisillä kerroilla kun hakeuduin tuumauspaikkaani, murheeni ovat olleet ihan eri kokoluokkaa. Muistan murehtineeni talomme päädyn tikkailla sitä kun olin vahingossa hajottanut ruokalautasen ja äiti oli ollut siitä pahoillaan, enkä osannut kestää sitä häpeää ja harmia. Vaikka vuosien kuluessa tuumauspaikassa järjestettävät ongelmat ovatkin kasvaneet merkitystä, on se niiden käsittelytapa silti sama ja edelleen toimiva. Jollain tapaa se on myös todella siistiä. Onhan siinä selkeästi kyse jutusta joka on niin mun juttu, niin selkeä tapa jota en ole aiemmin kunnolla kait tajunnutkaan.

Onko sulla oma tuumauspaikka? 

KUVAT: VV @tuumauspaikka

Loman tilinpäätös

Moikka! Nyt on lomat lusittu ja ollaan jo toista päivää kiinni arjessa. Olen pahoillani, etten ehtinyt lomani aikana kirjoitella kuin yhden kirjoituksen, mutta ymmärtänette että halusin käyttää parin viikon lomani mahdollisimman kaukana tietokoneesta kun kerrankaan ei tarvinnut tuijottaa näyttöpäätettä kahdeksaa tuntia päivässä. 

Kun aloitin lomani, olin vähän "blaah"-mielentilassa sillä kaksi viikkoa oli musta todella lyhyt aika ja mieltä painoi myös se ettei mulla ollut tehtynä kummallisempia suunnitelmia. Tilikin oli opintotukien takaisinmaksun jäljiltä niin alamaissa, etten päässyt toteuttamaan haavettani mennä tapaamaan au pair-kamujani Britteihin. 

Kahdessa viikossa ehti kuitenkin yllättävänkin paljon kaikenlaista. Näin jälkeenpäin se tuntuu kestäneen vähintään kuukauden. Aloitin lomani juhannuksen vietosta, sitten mökkeilin viitisen päivää, kävin kaverin kanssa Särkänniemessä riehumassa ja jälkimmäisenä viikkona, jolle en ollut suunnitellut mitään, näin useita sellaisia kavereita joiden kanssa tapaamista on tullut lykättyä mitä naurettavimmista syistä. Ja voitin korkeanpaikankammoni Seikkailu Sveitsissä kiipeillen yhden päivän mäntyjen väleissä. Oikeastaan se, ettei ollut suunnitellut mitään kovin kummoisia jätti paljon tilaisuuksia tehdä spontaaneita ratkaisuja ja tehdä kulloinkin juuri sitä mitä sillä hetkellä huvitti. Se oli todella hyvä, sillä joskus pitää vain tehdä sitä mitä tahtoo.

Sunnuntaina olin hieman suruissani lomani loppumisesta ja päässäni kaikui vain Suurlähettiläiden biisin sanat "Kun lomat loppuu, kesä ohitse on". On todella vaikeaa tajuta että on jo heinäkuun puoliväli. Tuntuu kuin kesä ei olisi vielä alkanutkaan. Samalla sitä jo toisaalta on hyvin selvillä siitä ettei mene kuin pari viikkoa siihen, että on ralliviikonloppu joka perinteisesti on merkinnyt mulle kesän loppua. Toivon kuitenkin, että inkkarikesä yllättää ja vielä riittäisi pitkästi lämmintä. Töihin paluu kun ei kuitenkaan ole este mihinkään, kun joka päivä jo neljältä pääsee ja viikonloput ovat aina vapaita.

Ei luovuta toivosta vielä. Ihanaa kesätiistaita sulle!

KUVAT: Insta @sanevaliheikki