Taustalla tapahtunutta

Hei sori, on ollut viime aikoina vähän hiljaista. Tässä alla listattuna viimeaikaisia juttuja, joista en ole kirjoitellut:

• Kyllästyin viimein kuiviin ja seitsenhaaraisiin hiustenlatvoihin. Viivi pätkäs maanantaina hiukset poikki ja nyt mulla on polkka. En ole vielä ihan sinut oman peilikuvani kanssa, joka yhtäkkiä näyttää pirtsakammalta, pyylevämmältä ja samaan aikaan 12v-tytöltä sekä mun Eeva-mummolta.
• Kuukausi sitten mun "kämppis" muutti pois ja sen jälkeen mulla on ollut paljon enemmän aikaa olla itsekseni. Olen kuluttanut tuntikausia katselleen Game of Thronesin ekoja kausia, sekä Gilmoren tyttöjä. Sellainen yksinäinen sohva-aika tulee toisinaan tarpeeseen.
• Jonkin aikaa sitten tuli täyteen vuosi nykyisessä työpaikassani. Meidän määräaikainen sopimuksemme tuli täyteen ja solmittiin jatkosopimus tammikuun loppuun. Elämää määrittää nyt hyvin paljon uuden suunnitelman luominen; missä tahtoisin ensi vuonna työskennellä, missä tahtoisin asua ja niin edelleen.
• Työpaikka-pohdinnan rinnalle on myös noussut vanhat haaveet yrittämisestä. Olen kaivanut pöytälaatikosta vanhoja suunnitelmia ja ihan jo vain niiden hypistelystä tulee paljon uutta energiaa ja valtava inspiraatio jatkaa siitä mihin on jäänyt. Pian siis saattaa olla aika kaivaa esiin ompelukone, ladata läppärille se Word ja alkaa naputtamaan, sekä pohtia vähän sovellushommia yhden nätin nörtin kanssa.
• Ostin viime viikolla kirpparilta mainion kirjan. Sen nimi on Iso. Se kertoo reippaasti ylipainoisesta tamperelaisesta naisesta ja hänen kamppailustaan oman painonsa, yhteiskunnan kauneusihanteiden ja läheisten ihmisten odotusten keskellä. Kirja on todella hyvä ja silmiä avaava. Olen myös alkanut pohtia suhdettani omaan painooni kirjan avulla ihan uudella tapaa. Ehkä munkin pitäisi moukaroida vaakani tohjoksi vessanpöntön kulmalla. Parhaat sijoittamani 0,50€ ehdottomasti.
• Olen suorittanut syyssiivousta ja tyhjensin viikonloppuna 75% mun vaatekaapista. Jos olet aina unelmoinut palasta mun vaatekaapin sisältöä, niin nyt on sun tilaisuus. Pöytä numero 186 Riihimäen Femmatorilla tämän viikon on place to be.
• Syksyn tullen teeveestäkin tulee taas paljon kaikkea katsottavaa. Maajussille morsian, Ensitreffit alttarilla ja Pitääkö olla huolissaan täyttävät mun alkuviikon illat.
• Ihan parhaat uutiset kuulin viime viikolla kun hyvä ystäväni ilmoitti pikku-pojunsa syntyneen <3 Ihan hassua olla niin innoissaan pienestä ihmisestä jota ei ole vielä tavannutkaan.

Tämän parin viikon taukoni aikana olen myös paljon miettinyt mun bloggaamistani ja nyt erityisesti tätä alustaa. Tiedän että siirryin Lilyyn vasta vuosi sitten ja olen ollut tähän saakka todella tyytyväinen. Noin kuukausi sitten Lily kuitenkin lisäsi tähän postauksien keskelle mainospaikan, joka ainakin minun silmääni häiritsee. Häiritseekö se teitä? Olen pohtinut että ehkä se entinen blogipohja oli kuitenkin parempi sillä se ei sisältänyt mainontaa ollenkaan. Mitä te olette mieltä? Lukisitteko blogiani mielummin ilman mainoksia? Pieni palaute olisi jees, se varmasti helpottaisi päätöksentekoa.

Ihanaa torstaita!

Pelot ottavat aikansa

Muistatko kun muksuna pelkäsit ja ahdistuit mitä hassuimmista jutuista? Jep, niin minäkin. Mun hassuimpia pelkoja oli mökin kellari, katujen likavesikaivot (niihinhän voi vaikka pudota, jos kansi tippuu!!), puistojen pultsarit ja ihan kaikken hassuin kauhu oli se Jyrki, joka oli teeveessä Neposen kanssa. Joitakin vuosia myöhemmin peloista tuli hieman järkevämpiä; saattoi pelätä joidenkin esineiden rikkomista, yksin kotona yöpymistä tai pitää kenkiä, takkia ja ikkuna-avainta huoneessaan tulipalon pelossa. Ja sitten oli tietysti kaikki ne elokuvista tulleet, jokseenkin todellisuudesta irralliset pelot, niinkuin se että tappajahai ui huoneen ikkunasta sisään tai Mustat Ratsastajat iskevät miekan lävitseni nukkuessani.

Kaikkia noita pelkoja ja jännityksen aiheita yhdistää yksi juttu. Niitä pelkäsi ennen kuoleman vakavissaan, mutta tänä päivänä ne tuntuvat mitättömän pieniltä murheilta. Tämän päivän tiedoilla, taidoilla ja elämän kokemuksella tiedämme, että niissä peloissa ei ole järkeä ja/tai että niiden kohtaamisesta selviää hengissä. Olemme kasvaneet niiden ohi. 

Samalla kuin me kasvamme, meidän pelot kasvavat siinä vieressä. Meidän pelkomme eivät ehkä seuraa meitä, mutta meidän pelkojemme vakavuus kasvaa siinä missä otamme aikuisena asiat vakavammin. Tämän päivän pelon aiheet ovat aivan toista luokkaa. Pahimpia pelkojani on se, että minä tai läheiseni sairastuu, menetän työni tai että maailma ryhtyy kolmannen kerran joukolla sotimaan. Olen tähän ikään mennessä päässyt yli Jyrkin pelostani, oppinut että astioita voi aina ostaa uusia, nykyään nukun yksin joka yö, enkä pelkää enää haitsikaloja tai Mustia Ratsastajia. Tulipaloa toki pelkään edelleen.

Vuosien kuluessa nämä nykyisetkin murheet jäävät pieneksi. Jotkin niistä tulee matkan varrella kohdattua, niistä toivottavasti selvitään ja päästään ylitse. Joidenkin kohdalla aika ajaa ohitse ja tajuan ettei niissä järkeä ollutkaan. Mutta vaikka nyt omat huolet, pelot ja murheet tuntuvat todella suurilta, riskit todella pelottavilta ja keinoja voittaa niitä ei näy, jonain päivänä olemme viisaampia. Siitä millaisia murheita sitten tilalle tuleekaan ei tietenkään voi vielä sanoa mitään, mutta se on sitten sen ajan murhe. Juuri tänään haluan muistuttaa sua siitä että aikanaan nykyisetkin murheesi ovat hassun hauskoja.

Huoletonta torstaita!

KUVAT: VV, Nukarin koski

Sulje silmät ja anna mennä

Meidät ihmiset on vakiovarusteltu sisäisellä suojeluvaistolla. Meillä on lähtökohtaisesti hyvin selkeää se, mikä on meille hyvästä, mikä on viisasta ja vielä selkeämpää on se mikä on meille pahasta. Joskus kun kohtaamme sellaisen asian joka ei ole meille hyväksi, mielikuvissamme pään päälle syttyy semmoinen punainen hälytysvalo ja sireeni alkaa soida "wääm wääm wääm" eli "vaara, vaara, vaara". Vaarasignaali voi perustua aiempiin huonoihin kokemuksiimme, jonkun tuttavamme tarinaan tai ihan vain intuitioon. 

Vaarasignaalin jälkeen voimme joko vaistonvaraisesti noudattaa sitä, tai keskittyä paremmin pohtimaan sitä. Mistä vaarasignaali aiheutuu, mitkä ovat todelliset riskit ja mitä se meille tarkoittaa? Aiemmat kokemuksemme ovat saattaneet olla aika- tai tilanneriippuvaisia eivätkä siksi ole sovellettavissa toiseen aikaan tai tilanteeseen. Toisten ihmisten kauhutarinat taas ovat hyvin kaukana omasta itsestä ja harvoin sovellettavissa eri tilanteeseen (paitsi jos joukko tuttaviasi on tullut kirvesmurhatuksi tietyssä kaupunginosassa, kehottaisin noudattamaan itsesuojeluvaistoa). Mikä on se pahin juttu, joka voi seurata signaalin ignoraamisesta? Joskus tulee paisuteltua riskejä ihan äärettömyyksiin asti; kaikesta tuskin voi seurata maailmanloppu.

Suojeluvaiston peliin puuttuessa on kysyttävä, onko se riski ottamisen arvoinen. Nähdä niiden riskien tasapaino siellä toisella puolella, koska näissäkin asioissa on aina tasapaino. Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Ainahan homma voi sujua niinkuin unelma ja kirjautua tilille voitoksi. Voi myös olla niin, että tappio tulee mutta ottelusta jää muuten hyvä jälkifiilis. Henkilökohtaisesti perustelen näitä itselleni niin, että mun mitta-asteikolla 1 ilo on 10 surun arvoinen. Mun mitta-asteikko siis antaa mulle valtuudet melkeinpä mihin vaan, jos siitä tulee hetkenkin oikeasti onnelliseksi. Kas, joskus vaan on pakko pistää silmät kiinni ja mennä vaan.

Tsemppiä sulle tähän tiistaihin! Älä murehdi liikaa.

KUVAT: VV, Nukarin koski

Minä haluan...

Toisinaan elämässä tuntee olevansa hukassa, tuntuu ettei tahdo mitään, eikä elämällä ole selkeää suuntaa. Välillä iskee turhautuminen. Ne tunteet tuppaavat ainakin itselläni korostumaan silloin kun tiedostaa miten nopsaa ja tehokkaasti muu maailma ympärillä etenee. Kun huomaa muiden saavuttavan tavoitteitaa ja aloittavan uusia vaiheita elämässään, alkaa päässä pyöriä kysymys "miksen minä etene?".

Ne ovat niitä hetkiä kun alkaa kyseenalaistaa oma elämää. Kun varsinaista muutoksen tarvetta ei missään ole mutta silti jotain tuntuu puuttuvan, saa se miettimään onko sitä ihan oikealla polulla. Päässä pyörii kysymyksiä siitä mitä minä haluaisin, miten tästä eteenpäin ja mitkä ne minun tavoitteeni olisivat. 

Niissä hetkissä ahdistun siitä, että tunnun haluavan kaikkea ja toisaalta en mitään. Tunnen silloin tällöin suurta ahdistusta siitä etten osaa päättää elämälleni sellaista suurta linjaa, jotain selkeämpää tavoitetta niin kuin vaikka "mennä naimisiin", "kiivetä Mount Everestille" tai jotakin muuta todella konkreettista. Oma toimintamallini niissä tilanteissa on väärä; alan miettiä asiaa liikaa.

Sen todistaa se, että olen iltojen tylsinä hetkinä selaillut paljon Weheartit-sivustoa ja koonnut sieltä valokuvakollaasia nimeltä Elämä. Jotenkin kun sitä ei niin ahdistuksissaan ja vakavissaan pohdi, tulee siihen elämän ostoskärryyn heiteltyä paljon kaikenlaisia tavoitteita "tota mä haluaisin kokeilla, ton mä haluaisin oppia kokkaamaan ja vitsit kun osaisi soittaa ukuleleä". Eikä aikaakaan kun suunnitelmani tuijotti mua ruudulta vastaan.

Kaikilla suunnitelmat ei ole samanlaisia. Mun suunnitelmat vaikuttaa muiden suunnitelmiin verrattuna pieniltä ja ehkä vähän lapsellisilta. Mun suunnitelmat ei ole kirjattavissa kalenteriin merkkipäiviksi, mun unelmat on elämyksiä, se tunne jostain ja se että oppii jotain uutta.

Tämä on nyt kirjattuna tänne, lähinnä siksi että muistan tämän seuraavan kerran kun alan tuntea häpeää siitä ettei mulla ole "aikuisen ihmisen elämänsuunnitelmaa" ja vertaistueksi muille jotka kamppailee saman kanssa.

Mukavaa torstaita sulle! Pidä jalat lämpimänä, flunssakausi on päällä!

KUVAT: WeHeartIt

Itsensä syyttelystä

Joskus jokin asia tuo mieleen hyvinkin elävästi jonkin menneen ajanjakson elämässä. Vaikka elämä on joukko päiviä peräjälkeen, on se myös erilaisia ajanjaksoja; opiskeluaika, se aika kun asui jossain tietyssä kaupungissa, se kesä kun oli ihastunut siihen poikaan, silloin kun harrasti pesäpalloa tai ne kesät kun oli muksu. Toisinaan jokin muistuttaa menneestä niin vahvasti, että tuntuu ihan kuin olisi palannut siihen aikaan. Sitä aikaa saattaa tulla niin kipeästi ikävä, että toivoisi voivansa palata siihen.

Samalla kun ikävöi mennyttä aikaa, ikävöi myös mennyttä minää. Minä kulkee ja kasvaa vuosien mukana, joten on hyvin loogista että tämän päivän minä on ihan eri minä kuin esimerkiksi vaikka opiskeluaikainen minä. Vaikka nykyinen minä on menneiden minujen summa, ne menneet minät ovat kuitenkin menetettyjä. Sitä tyyppiä ei enää ole. Siitä on tullut jotain uutta. 

Samoin välillä mieleen nousee epämielyttäviä muistoja, niitä hetkiä kun ei ollut onnellinen tai tyytyväinen elämäänsä tai itseensä. Nekin muistot tuntuvat usein todella todellisilta ja on epäreilua, että jotakin tekoaan voi vielä vuosienkin jälkeen hävetä ja katua niin paljon. Epäilemättä meillä jokaisella on joskus ollut elämässä sellainen hetki, ettemme ole voineet olla itsestämme ylpeitä. Juuri niillä hetkillä on hyvä pitää mielessä juuri se, ettei sitä ihmistä enää ole. Se ihminen on kasvanut ja muuttunut paremmaksi.

Juuri siksi ketään; ei itseään, eikä muita saisi tuomita sen perusteella mitä joskus on ollut. Viisaat ihmiset ovat sanoneet että mennyt on jo ohitse, eikä tulevaisuus ole vielä täällä, joten ainoa todellinen asia on tämä hetki. Siihen perustuen väitän että itseään ei pidä soimata menneistä. Itseään moittiessa kannattaa tarkistaa onko vielä tässä hetkessä idiootti, ja jos onkin niin tajuta jatkaa pohdintaa siihen miten idiotismista voisi parantua sen itsensä syyttelyn sijaan.

Aurinkoista tiistaita!

KUVAT: VV