24.10.2017

Masentaako onnellisuus?



Oletko koskaan kadehtinut kaverin täydellistä Instagram-kuvaa? Ajatteletko toisinaan että kaikkien muiden elämä on täydellistä? Kuinka monta kertaa olet tuntenut alemmuuden tunnetta Facebook-seinäsi täydellisten viikonloppujulkaisujen virtaa seuratessa? Onko sun koskaan tehnyt mieli paiskata luurisi seinään kun kaikki muut ovat niin samperin onnellisia koko ajan? Tunnetko olevasi epäonnistunut tai epänormaali kun olet surullinen tai pettynyt?

Ei hätää, sillä emme ole näiden tuntemusten kanssa yksin. Sunnuntain Helsingin Sanomissa oli aiheesta erinomainen kirjoitus. Venla Pystysen kirjoituksen mukaan lisääntynyt onnellisuuden palvominen ja jatkuvan auvoisuuden tavoittelun kulttuuri voisi olla syynä myös lisääntyneelle masennukselle. Surusta ja pettymyksestä on vahingossa tehty prosessin sivutuotteina tunteita, joista syntyy mielikuva epäonnistumisesta. Onnellinen ja tasapainoinen ihminen ei muka voi välillä olla onneton.

Luettuani tekstin aloin ajatella asiaa oman napani tietämillä. Huomaan että minun on nykyään vaikeampi kirjoittaa mihinkään negatiivisista asioista tai vastoinkäymisistä. Jo pelkästään tässä blogissa se tiivistyy hyvin. Harvoin kehtaan kirjoittaa niistä päivistä kun heräsin ja aloin heti tuntea lamaannuttavaa masennusta töiden vuoksi, siitä päivästä kun tajusin vältelleeni postilaattikkoa uusien laskujen pelossa jo toista viikkoa, tai kaikista niistä illoista kun makaan sohvalla toivoen että seuranani olisi muutkin kuin Gilmoren tytöt. Vaikka näihin varmasti moni teistä osaisi todella hyvin samaistua.

Jotenkin ei-niin-täydellisistä hetkistä kirjoittaminen tai julkaiseminen on kielletyn oloista. Tiedän että monet lukevat blogeja piristääkseen päiväänsä ja silloin kaivataan kepeää ja iloista sisältöä. Sen huomaa siitäkin, että kommentteja ja sivulatauksia tulee aina eniten niihin teksteihin, joissa ilmoitetaan jostakin positiviisesta uutisesta. Niiden onnettomien päivityksien kirjoittamista häiritsee myös ajatus siitä, että tulkitaanko se nyt sitten säälin tai huomion kalasteluksi, vaikka faktahan on että kaikilla teksteillä "kerjään" teidän huomiotanne ja jokainenhan meistä joskus kaipaa osakseen myötätuntoa. Se on ihan inhimillistä.

Ironista on myös se, että se oikea onni ei ole siellä Instagramissa, Snäpissä tai Facebookissa. Useimiten ne parhaat onnen hetket ovat niitä jotka eivät ylitä somen uutiskynnystä. Missä ovat kaikki ne päivitykset siitä kun syventyy hyvään kirjaan junassa, kuvat kaverin kanssa kahvikupin äärellä käydyistä keskusteluista, kun viimein saa katsottua sen dokkarin joka on kuukausia lojunut omalla listalla tai kuva siitä kun on kerrankin saanut työpöydän tyhjäksi keskeneräisistä projekteista. Ne todellisen onnen hetken ovat usein merkityksellisiä vain pienelle yleisölle.

Tunnen nyt itsekin syyllisyyttä siitä että olen ilmaissut itseäni hyvin yksipuoleisesti ja omalta osaltani lietsonut tätä onnellisuuden pakkoa. Totuus kun on, ettei kukaan voi olla aina onnellinen, aina ei voi onnistua ja pettymyksen tunteet aina välillä ovat ihan luonnollisia. Ne tasapainoittavat elämää, eikä niitä pitäisi hävetä. Joskus kun vituttaa kuin pientä oravaa eikä sitä tarvitse aina piilottaa.


KUVAT: Instagram @sanevaliheikki ja alempi tekstikatkelma uusimmasta Trendi-lehdestä.
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

19.10.2017

Missä on Riihimäki?



Aina silloin tällöin tapaa niitä ihmisiä jotka kysyvät kysymyksiä kuten "onko Riihimäki Hyvinkään etelä- vai pohjoispuolella?" tai "Käytkö Kouvolasta usein matkalla Venäjällä, kun sehän on niin lähellä sitä rajaa?". Niitä ihmisiä tuijottaa hetken aikaa ja siinä samalla pohtii onko tuo tyyppi ihan tosissaan.

Meidän perheessä on pidetty hyvää huolta siitä ettemme ole Suomen kartan suhteen tynnyrissä kasvaneita. Kun olimme ihan muksuja, meillä oli tapana kesällä tehdä pitkiäkin matkoja asuntovaunun tai -auton kanssa. Vanhempieni perheet ja suvut ovat myös hyvin eri puolilta Suomea, joten sukulaisia on löytynyt Kittilästä ja Helsingistä, Porista ja Savonlinnasta.

Myös nyttemmin aikuisiällä matkailen kotimaassa suhteellisen paljon. Kaveripiirini on levittäytynyt laajalle ja tuttavia löytyy aina Joensuusta Turkuun saakka. Puhtaan trivian lisäksi tästä Suomen tuntemuksesta on ollut iloa myös siten, että minulle on helppoa suunnistaa Suomessa ja ihan vaivattomasti löydän autolla perille oikeaan paikkaan.

Kun sitten viime viikolla kävin Helsingissä tapaamassa nuorta miestä, joka kysyi minulta missä Riihimäki sijaitsee, pidin häntä ensin ihan sivistymättömänä tollona. Sitten aloin ajattelemaan asiaa tarkemmin ja ymmärsin miksi Helsingissä ikänsä asunut ihminen ei ehkä tunne tarvetta poistua kehien ulkopuolelle. Aloin sääliä häntä. Hänen silmissään olen ehkä maalaistollo, pikkuisen landepaukku, mutta epäilen ettei hän ole koskaan silittänyt lehmää, vaeltanut tunturin huipulla, meinannut hukkua suohon tai tutkaillut peltoa vieraslajikkeita etsien.

Vaikka olenkin kotoisin Hyvinkäältä ja hieman maalaisempien ystävieni puheissa olen kaupunkilaistyttö, olen silti hyvin iloinen siitä että en ole kehari (tässä yhteydessä tarkoittaen henkilöitä, jotka ovat syntyneet ja asuneet koko ikänsä Kehä 1 ja 2 eteläpuolella ja jotka vain harvoin/tai ei ollenkaan vieraile muualla Suomessa). Olen hyvin kiitollinen vanhemmilleni ja ystävilleni siitä että he ovat pistäneet minut matkustamaan, sillä on aivan totta että matkailu avartaa.

Mukavaa torstaita!

KUVAT: VV 
FACEBOOK BLOGLOVIN BLOGIT.FI

17.10.2017

On cool olla Saana



Muksuna mua ärsytti olla Saana. Nimeni kuultiin aina väärin, kukaan mun kaveri ei ollut saman niminen ja sitten ala-astella joku luokan poika meni vielä löytämään sen biisin Haltin Häät, jossa Saana on poika ja mieli naimisiin Malla-neidon kanssa. Piru vie. Ala-asteella mun nimeni oli yksi väline mun kiusaamiseeni, se sanottiin aina niinkuin siinä nimessäkin olisi jo jotain vikaa. Sillä tavalla hyljeksien. Voinette kuvitella 8-v pojat "Hyi, sä joudut Saanan pariksi, ällöö". Sitä jatkui vuosia ja ylä-asteelle vaihtaessani harkitsin vakavasi alleviivavaani kutsumanimekseni toisen nimeni; Marjan. Onneksi en kuitenkaan tehnyt niin.

Kun sitten myöhemmin löysin joukon ystäviä, joiden puheissa Saana oli se mukava, sydämellinen tyttö jonka mielellään kutsui viikonloppuna yökylään tai jolle mielellään kertoi salaisuuksiaan, aloin taas tulla sinuiksi oman nimeni kanssa. Silloin olin erittäin helpottunut etten ollut luopunut nimestäni. Nykyään en vaihtaisi nimeäni mistään hinnasta. Musta on coolia olla Saana ja se sopii mielestäni mulle täydellisesti.

Usein nimeni yhdistetään siihen tunturiin tuolla Kilpisjärven rannalla ja monesti olen kuullut sanottavan "sä näytätkin ihan semmoiselta lapintytöltä". Joudun oikaisemaan useinkin että oikeastaan en ole saanut nimeäni sen tunturin mukaan, vaan vuoden -92 maitotytön mukaan (lol) ja että vaikka isäni ja joukko sukulaisia on kotoisin pohjoisesta, minä en voi kutsua itseäni lapintytöksi. Se olisi loukkaus niitä kohtaan jotka sitä oikeasti ovat, vaikka kuinka rakastankin lappia ja olen ylpeä siitä että jaan tunturin nimen.

Mun nimi on myös mulle lukuisten (surkeiden) vitsien aihe. Kaverini ovat jo kyllästymiseen asti kuulleet niitä ja alkavat facepalmata ne kuullessaan. Onhan coolia, että nimi on vain kahden merkin päässä saatanasta. Säästän teidät muilta vitseiltäni.

Etunimi on varmasti merkittävä osa meidän jokaisen imagoa ja minä kuvaa. Olen usein miettinyt olisinko aivan toisenlainen jos nimeni olisikin joku muu ja mitä enemmän asiaa olen ajatellut, olen tullut siihen tulokseen, että varmasti olisin. Saanana oleminen on iso juttu, meitä kun on vielä aika harvassa ja vielä coolimpaa on olla Suomen ainoa Saana Väliheikki.

Hyvää Saanan päivää kaikille, napatkaa siitä tekosyy syödä tänään korvapuusti!


KUVAT: VV
Seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa

12.10.2017

Ajatuksia kuolemasta


Niin kauan kuin muistan, olen ajatellut tulevani kuolemaan nuorena. Siihen ei liity masennusta, ei itsetuhoisuutta, enkä koe sen vaikuttavan merkittävästi arkeeni. En ole koskaan toivonut kuolemaa tai elänyt vain odotellen sitä, mutta se jonkinlainen "tieto" on ollut kaiken taustalla ihan pienestä alkaen. Toisinaan se ajatus pyörii mielessä enemmän, varsinkin nyt kun alan olla mielestäni "en enää nuori". Se ajatus nousee mieleen myös aina silloin kun on todella vaikeaa. Toisinaan epäilen menneeni jo sen oletuksen ohitse. Tämä oletukseni ei ole estänyt mua tekemästä mitään tai suunnittelemasta tulevaisuuttani. Ja kun googlasin tämän, niin huomasin etten ole ainoa ounastelija.

Tämä vahva tunne siitä että tulen saamaan lipun aikaisemmalle lennolle on epäilemättä yksi syy siihen etten oikeastaan pelkää kuolemaa. Ennemmin keskitän pelkäämiseni niihin asioihin jotka voin kuvitella ja joiden tiedän olevan oikeasti pelkäämisen arvoisia; kuten sairaudet, surut tai onnettomuudet. Koen olevani verrattain sinut sen seikan kanssa että joskus, ennemmin tai myöhemmin, tästä hotellista on kirjauduttava ulos. Toisinaan jopa koen lähes sietämätöntä uteliaisuutta siitä mitä tämän jälkeen meille on varattuna.

Se uteliaisuus nousee esiin varsinkin silloin kun muistelen täältä jo lähteneitä läheisiä. En voi olla miettimättä minne he ovat päätyneet, miten he voivat ja voivatko he. Tässä kohdin olisi tarjolla runsaasti erilaisia uskontokuntia omine selityksineen, mutta en osaa oikein niihin lupauksiin luottaa. En tunne tarvetta saada selitystä, nautin vain tuon tuntemattoman pohtimisesta. Mielikuvissani mummoni, vaarini ja ystäväni Vili ovat päätyneet Mikä-mikä-maahan ja kamppailevat siellä tällä hetkellä Kapteeni Koukkua vastaan. Olisipa se totta.

Kuolemaan liittyen ainoa pelkoni on pelko menettää läheisiäni, sillä se ihmisen ikävä todella sattuu. Ikävä jää kuitenkin, se kaipuu ystävän seuraan. Ikävä ei helpotu uskomuksista, ikävä ei helpotu kokemuksesta, mutta onneksi tapoja ikävöidä on monia. Joskus ikävä on itkemistä ja kipeää kaipuuta, toisinaan ikävä on suloista muistelua ja muistolle nauramista, ja joskus ikävä on jälleennäkemisen odotusta. Pelkoani lievittää ajatus siitä, että minulla ja läheisilläni on paljon hyviä yhteisiä muistoja jo luotuna ja niitä toivottavasti ehtii vielä tulla lisää. 


Tämän kirjoituksen kirjoittaminen pälkähti päähäni katsoessani Meidän Tarina-ohjelmaa maikkarilta sunnuntaina. Kyseisessä ohjelmassa julkisuuden henkilöt maskeerataan vanhoiksi ja he käyvät keskustelua vanhuudesta ja kuolemisesta. Olen ohjelmaa katsoessani tuuminut, että oikeasti aiheesta puhutaan julkisuudessa ja yksityisissä keskusteluissa aivan liian vähän. Onhan kyseessä kuitenkin mysteeri, joka yhdistää meitä kaikkia. Pidetään tätä keskustelun avauksena.


10.10.2017

Cosmopoliitti pulliainen




Pari vuotta sitten kun olin lukiossa (pliis älkää oikaisko ja kertoko oikeeta vuosien määrää) ajattelin että kun oon 25, mulla olisi hieno työ, olisin cosmpoliitti, omistaisin Audin, mulla olisi cool poikaystävä ja ehkä pieni koira. Ajattelin olevani todella menestynyt ja nätti. Suunnitelmissani asuin Tampereella, Berliinissä tai Parisiissa. Saatoin selailla Chanelin nettisivuja ja haaveilla siitä päivästä kun mulla olisi varaa ostaa jotain niinkin typerää kuin Chanelin koripallo. Halusin olla silloin omanlainen versioni Carrie Bradshawsta tai jostakusta elokuvan päähenkilöstä.

Tämän päivän Saana on kovin erilainen. Saana on sellainen tavallinen pulliainen. Asuu Riihimäellä rivitalon päädyssä, tekee töitä pienessä firmassa, töitä jotka on pääasiassa rutiinihommia eikä mitenkään erikoisia, ajaa vaarin vanhaa Suzukia ja on innoissaan kirpparilta tekemistään löydöistä. Nykyinen tavallinen pulliainen Saana haaveilee oppivansa kokkaamaan, löytävänsä vierelleen luotettavan miehen ja kirjoittavansa vielä joskus sen kirjan.

Nyt kun mietin omaa tulevaisuuttani, mun mielessä painii kysymys siitä pitäisikö mun edelleen haluta niitä samoja juttuja. Pitäisikö mun tavoitella niitä asioita koska nehän nyt olisi juuri niitä asioita joita "olen aina halunnut". Toki ne haaveet kuulostavat edelleen siisteiltä. Edelleen olisi mahtavaa perustaa oma firma, ommella ja asua ulkomailla. Mutta en enää tiedä haluanko sitä. 

Viihdyn todella hyvin tavallisena pulliaisena. En vain voi olla välistä pohtimatta onko se jotain mihin olen vain tyytynyt ja siksi oppinut pitämään. Onhan luonnollista hieman tinkiä omista nuoruuden haaveista, mutta voiko ne hylätä ihan kokonaan? Jos tänä päivänä tahtoisikin jotain ihan muuta, mitä ei silloin uskaltanut ajatellakaan. Voiko ihminen olla historia-minälleen velkaa jotain?

Onko teillä koskaan tällaisia ajatuksia ja mitä muuten tuumaatte?



KUVAT: S-J Lespi

Tykkää postauksesta blogin Facebook-sivulla.

5.10.2017

Oman onnesi nojassa



Meillä ihmisillä on monenlaisia käsityksiä onnellisuudesta. Jotkut uskovat että onnellisuus tulee tekemisestä, täydellisestä suorituksesta tai elämästä joka muistuttaa elokuvaa. Joillekin onnellisuus on jotain, minkä voi omistaa, jotain mitä hankitaan ja jotain joka ansaitaan. Useat ajattelevat, että onnellisuus on palkinto. Ensin on saavutettava jotain ja sitten vasta voi olla onnellinen. Näille ihmisille se onnellisuus odottaa maalisuoralla, eikä matkan varrella. Minä olen ollut jonkin aikaa yksi heistä.

Havahduin viimein ajatukseen siitä, kuka elämäni arvioi. Kuka tulee kertomaan minulle "nyt olet laiha, menestynyt ja rakastettu, nyt saat luvan olla onnellinen"? Ei kukaan. Tuon tyypin puuttumisen takia olen mitannut omaa onnistumistani erilaisin mittarein; pankkitilin saldolla, instagramin tykkäyksillä, blogin kommentoinnilla, palkan suuruudella, vaa'an lukemalla, viikonloppusuunnitelmilla, juhliin tulleiden ystävien määrällä, tai kulloisenkin ihastuksen kiinnostuksella. Ja näin olen saanut olla onnellinen aina välillä.

Kun tajusin, ettei kukaan tule kertomaan mulle milloin olen onnellisuuden arvoinen, päätin muuttaa tapojani. Muutin niitä kuitenkin tavallaan väärään suuntaan. Jatkoin alitajuntaisesti edelleen sen ajattelua, että "sitten kun saavutan ton, voin olla onnellinen". Päätin hakea yhtä työpaikkaa, jonka ajattelin tuovan mulle onnen. Vahingossa huomasin, että jo pelkkä hakukirjeen kirjoittaminen teki musta onnellisen. Pelkkä hakeminen sai olon päteväksi, tarkoitukselliseksi ja menestyväksi, vaikken tuota työpaikkaa saanutkaan. Ja siinä hetkessä muistin, että onnellisuutta voi avittaa.

Ehkä se on naurettavan yksinkertaista, mutta mulle se oli tähän hetkeen tosi iso muistutus. Muistin taas sen, että olen aikuinen ihminen joka on täysin oman onnensa nojassa. On mun velvollisuus ja oikeus olla onnellinen. Jollen ole onnellinen, se ei ole kenenkään muun vastuu tehdä musta onnellista. Jos elämässäni on asioita jotka haittaavat mun onnellisuuttani, on se yksinomaa mun velvollisuuteni ja oikeuteni muuttaa niitä asioita. Jos työpäivä on pyllystä, leipoa illalla pullaa. Jos lenkille meno kiukuttaa, soittaa kaverille. Sehän on todella simppeliä, kun malttaa vaan lopettaa sen masennuksessa vellomisen ja kiukuttelun.

Minä toivon että sinä siellä olet juuri nyt onnellinen. Toivon että sinäkin olet iloinen jokainen päivä jostain. Toivon että olet osannut olla viisaampi ja itsellesi armeliaampi, etkä ole langennut suorittamisen ketjuun. Sunkaan onnesi ei ole sun vaakasi lukeman nojassa tai Twitter-seuraajiesi lukumäärässä. Jos tämä päivä on ollut raskas niin keksithän illaksi jotain joka piristää sun mieltäsi. Ja jos olo sattuisikin olemaan onneton niin puhuthan siitä jollekulle, teethän sille jotain jotta voisit olla onnellinen mahdollisimman pian. Sinun onnesi on tärkeää. Parasta mahdollista torstai-iltaa sinulle <3 Tee niitä juttuja joista tulee hyvä olo.

3.10.2017

Takaisin kotiin


Moikka, ja tervetuloa takaisin. Viime viikolla kyselin teidän mielipiteitä Lily-blogiportaalin mainoksista ja siitä mitä tykkäätte sen käyttämisestä. Sain paljon palautetta siitä että sivut latautuvat hitaasti ja mainonta ärsyttää. No, sehän nyt ärsytti tietysti minuakin. Siispä palataan askel taaksepäin.

Nyt aloitellaan sitten jälleen uudella, mutta tutulla pohjalla ja blogi löytyy nyt näppärästi osoitteella lavliblogi.blogspot.fi. Tästä blogimuutosta viimeistään parin vuoden välein on selkeästi muodostunut mulle kaava. Mutta olkoon niin, parashan se on muutella aina silloin tällöin paremman perässä. On sitten meillä kaikilla mahdollisimman mukavaa. 

Tällä kertaa olen tuonut mukanani vanhat tekstini ja kenties vielä ajan kanssa lisään tänne koko historian aina sieltä vuodesta 2011 alkaen. Ellei ne tekstit ole liian noloja (mikä on erittäin todennäköistä). Blogin facebook-sivut tulevat edelleen pysymään ennallaan ja samoin kaikki muut kanavat, joista blogini löytyy.

Muutenkin jatkamme tuttuun kaavaan; kirjoitellen melkeinpä joka tiistai ja torstai, sekä ehkä lisäillen enemmän bonus-postauksia sinne väliin. Otan edelleen mielelläni vastaan aiheideoita ja haasteita, jos sellaisia mieleen putkahtaa.

Jollei muuta niin palataan torstaina!

Älä anna sateen masentaa.