Haaveita ja hokkuspokkusta

Jokin aika sitten luin Lilystä tämän Kaisa Merelän blokirjoituksen. Teille jotka ette jaksa/halua klikata linkkiin ja jaksa/halua lukea kyseistä tekstiä seuraavaksi lyhennelmä kirjoituksesta; ihmisen mielellä on valtava voima. Niin valtava, että sillä pystyy kutsumaan luoksemme meidän suuria unelmiamme. Affirmointi tarkoittaa tuota omien unelmien yksityiskohtaista visualisointia ja sen haaveiden mukaisen todellisuuden luomista oman pään sisään. Tällä visualisoinnilla ihminen asettuu oikeaan energiatilaan ja voi lähettää unelmillaan värähtelyjä, joidan avulla se pään ulkopuolinen maailma alkaa vastata siihen kutsuun.

Luettuani tekstin, tuumin että johan oli hölynpölyä ja hokkuspokkusta kerrakseen. Sitten ystäväni Viivi. joka on taipuvainen toisinaan uskomaan jos jonkunlaiseen universumintahto/kohtalo/yksisarvis yms. hömpötykseen puuttui peliin. Hän selitti minulle asian niin ettei se enää kuulostanut siltä että tulisi hymistä hiljaa nurkassa lootusasennossa "omm, tule luo unelmani, tule ommmmm" (tiestysti kynttilänvalossa ja suitsukkeiden ympäröimänä).

Unelmien visualisoinnin ei tarvitse olla hokkuspokkusta. Oikeastaan kyse on rohkeiden ja positiivisten ihmisten kyvystä myöntää itselleen haaveensa, uskaltaa toivoa niitä ihan tosissaan ja sijoittaa niihin nauttimalla niistä haaveilemisesta. Sijoittaa sitä omaa kiintymystä, omaa rakkautta ja toivoa, vaikka riskinä olisi se ettei haave toteudu ja joutuisi pettymään. Tässä kohtaa selitystä aloin tuntemaan hieman häpeää, olenhan mielestäni ollut niitä rohkeita ja positiviisia ihmisiä. Joudun kuitenkin huomaamaan että olen merkittävästi kyynistynyt ja ryhtynyt jopa huomaamattani ihan pienesti pelkuriksi kuten edellisestä tekstistänikin huomaa.

Päätin siis ryhdistäytyä. Ensimmäisenä kaivoin esille vanhan "elämän ostoskärry"-listani johon joitakin kuukausia sitten listasin niitä pikkuisia juttuja joita tahtoisin elämääni. Kyllä niitä haaveita löytyy tämmöiseltä kyyniseltä kakaltakin. Sitten aloin pohtia mitenkä minä kyyninen hokkuspokkukseen uskomaton kakka, voisin lisätä näiden haaveiden osuutta arkipäivässäni ja ajatuksissani. Hetken pohdittuani, puhelimeeni tuli viesti hokkuspokkus-ystävältäni ja vastaus kysymykseeni tuli kuin taikaiskusta. Niinpä avasin Paintin ja heitin elämäni ostoskärrystä kamat tyhjälle sivulle taiteillen niistä puhelimeeni uudet taustakuvat. Näin ne pysyvät ainakin toistuvasti silmissäni. 

Ja se toimii. Jo päivän verran niitä tuijoteltuani, huomaan haluavani alkaa tehdä niiden eteen jotain. Lähteä illalla lenkille, pistää säästöpossuun rahaa omaa koiraa varten, selailla Hyvinkään asuntoja tai kehitellä päässä tuhansia iskureploja kevättä varten.

Pienikin juttu siis riittää. Kokeile sinäkin ja kerrohan mulle haaveistasi vaikkapa kommenteissa!

KUVAT: WeHeartIt kokoelmani 2018
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Arpalippu taskussa

Yhdessä lempielokuvistani, elokuvassa Eat, Pray, Love, päähenkilö kertoo yhdessä monologissaan miehestä joka rukoilee jumalaltaan lottovoittoa. Jumala vastaa tuolle pyytäjälle "osta lippu". Tuo pieni opetus pyörii usein mielessäni.

Minullakin, kuten meillä kaikilla, on monia unelmia joiden toteutumista toivon. Toisinaan turhaudun siihen, ettei unelmani tunnu käyvän toteen. Sitten jossain vaiheessa tajuan, etten ole itse toiminut unelmieni eteen. En ole ostanut sitä arpalippua.

Arpalipun ostaminen tekee asioista todellisia. Se voitto on niin lähellä että sen voi melkein uskoa todeksi; siinä alkaa jo suunnitella mitä voittorahoilla tekee, kuinka voi tehdä lahjoituksia hyväntekeväisyyteen, säästää eläkepäiviä varten ja mieli alkaa laukata mitä villimpien haavekuvien parissa.

Toisaalta arpalipun ostaminen on pelottavaa. Siinä hetkessä kun lippu on taskussa, on mahdollisuudet voittoon ja samalla mahdollisuudet on myös siihen ettei sitä voittoa tule. Ilman arpalippua ei ole pelkoa siitä että jokin menee mönkään. Yhtäkkiä se oma unelma alkaakin olla hieman hirvittävä ja pakokauhu iskee.

Tällä hetkellä tuo lottovoitto ja arpalippu symbolisoivat minulle uutta työpaikkaani. Odotan innolla sitä että pääsen aloittamaan uudessa paikassa vain noin viikon päästä. Pääsen tutustumaan työkavereihini, opettelemaan uusia asioita ja tekemään työtä josta olen unelmoinut. Mutta mitä jos asiat eivät menekään suunnitellusti? Entä jos en viihdykään uudessa paikassa, olen surkea työssäni tai tajuan ettei haaveeni olekaan ollut realistinen?

Tutun ja turvallisen hylkäämisessä on aina se jännitys siitä millaista se tuntematon on. Epävarmuus lienee siis täysin normaalia ja pieni jännityskin ihan vain suotavaa. Silti tuntuu kovin kummalliselta olla vähän hirvittynyt jostain sellaisesta josta on haaveillut jo pidemmän aikaa. Varsinkin kun oikeasti voin olla hyvin varma siitä että kaikki sujuu hyvin.

Haastattelun perusteella minua odottaa hauska työporukka, todella kiinnostava yritys ja työnkuvakin on pitkälti sellainen, josta minulla on kokemusta. Tuskinpa minua olisi tehtävään valittukaan jos he eivät uskoisi minun olevan heillä onnellinen. Eikä mikään ikinä ole peruuttamatonta ja jokainen asia vie eteenpäin jollakin tavalla.

Silti tällä hetkellä minulla on reippaasti perhosia vatsanpohjassa.

KUVAT: S-J Lespi
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Joukko pieniä lupauksia

Noniin, vuosi tuli vaihdettua uuteen. Minun uuden vuoden juhlintaani kuului paljon ystäviä, muutama uusi tuttava ja eräs huima avaruusseikkailu. Kokosimme noin viidentoista hengen porukan kaksiooni ja juhlimme uutta vuotta pitkälle aamuyöhön.

Perinteisestä uuden vuoden juhlinnasta poiketen, en tänä vuonna osannut tehdä uuden vuoden lupauksia. En yhtä ainuttakaan, vaikka viime vuoden lupauksessa olen mielestäni onnistunut verrattain hyvin. Vuosi sitten tulin luvanneeksi olla rehellisempi ja suorempi omissa tunteissani itselleni ja muille. Tietysti aion jatkaa tuolla linjalla myös tänä vuonna, mutta se ei enää kelvanne uuden vuoden lupaukseksi toista vuotta putkeen.

Keskustelimme tästä eilen ystäväni Viivin kanssa, jolle selkeitä uuden vuoden lupauksia kertyi kolme kappaletta + yksi lisätehtävä josta saa papukaijamerkin sen toteuduttua. Totesimme keskusteluissamme että mun tilanne on tällä hetkellä positiivinen ongelma lupausten suhteen; mulla on asiat niin hyvin omissa tavoitteissa että sellaista selkeää parannuskohdetta on vaikea nimetä. Minulla kun on plakkarissa tämän hetkinen unelmieni työ, unelmieni asunto ja voin muutenkin hyvin.

Keskustelumme jälkeen pohdintani jatkui pitkälle yöhön. Mitä seuraavaksi? Olen painiskellut tietynlaisen tavoitteettomuuden kanssa jo päälle vuoden, toki osaten useimmiten vain nauttia siitä tyynestä tunteesta kun on siellä missä pitää. Samalla minulla on kuitenkin pinnan alla ollut toive siitä että pääsisin töihin johonkin vähän isomman profiilin yritykseen ja vähän coolimpaan rooliin. Nyt sekin on kuitattu.

Pitkällisen pohdinnan tuloksena päädyin joukkoon pieniä lupauksia, jotka on helppo ja mukava täyttää. Ensimmäiseksi lupaan pistää talousasiani järjestykseen ja alkaa oikeasti pistämään rahaa syrjään se oma asunto mielessäni. Lisäksi hankkiudun eroon kaikesta turhasta tavarasta ja hankin vihdoin itselleni sohvan, jota en vihaa. Lupaan panostaa siihen että viettäisin vähemmän aikaa telkun edessä "turhaan", tarkoittaen sitä että silloin kun ei erityisesti halua katsoa telkkua voisi oikeasti keksiä muutakin tekemistä (kuten lenkkeillä, lukea tai ommella). Lupaan matkustaa ulkomaille.

Merkittävin lupaukseni on se, että tänä vuonna 2018 yritän tosissani olla vertailematta näitä lupauksiani tai elämääni muutenkaan niin paljoa toisten lupauksiin ja keskittyä vain siihen että vuonna 2019 voin taas katsoa mennyttä vuotta ylpeänä ja todeta että pitkälle on tultu vuoden ensimmäisestä päivästä.

Näiden lisäksi tietysti on se jo aiemmin julkistettu lupaus lukea kirja per kuukausi, johon haastan myös sinut siellä!

Hyvää tätä vuotta!

KUVAT: Instagram @sanevaliheikki
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI