2018: 3 huonointa ja 9 parasta

Kuten aina vuoden lopussa, niin tänäkin vuonna, on aika koota hieman kasaan mennyttä vuotta. Tänä vuonna tällainen koonti tuntuu paljon tarpeellisemmalta, sillä vietinhän suurimman osan vuotta hiljaiseloa täällä blogin puolella ja teiltä on ehkä mennyt muutamia juttuja ohitse. Lähdin setvimään vuottani kahden kuvakollaasin avulla joihin kokosin vuoden huonoimmat ja parhaat jutut. Onneksi parhaita oli paljon enemmän.

Vuoden ehdottomasti paskin juttu oli se kun aiheutimme poikaystäväni kanssa maastopalon enoni ja naapurimme mökkitonteille. Kehnosti viilennetyt tuhkat, kuuma kesä ja metsäpalovaroitus eivät olleet hyvä yhdistelmä, jonka seurauksena paloi 3000 neliömetriä mustikan varpuja, puiden juuria ja pienenpiä näreitä. Onni onnettomuudessa oli ettei rakennuksia tai ihmisiä vahingoittunut. Stressi vakuutusasioista ja naapurin korvauksista jatkui pitkälle syksyyn. Luonnon stressi jatkuu edelleen, eikä paikka tule koskaan entiselleen. Isoin virhe ikinä. / Loppukeväästä sanoimme hyvästit mummolleni, joka oli pitkään elänyt vakavan muistisairauden kanssa. / Kesällä muutin poikaystäväni luo ja jouduin luopumaan keltaisesta pöydästäni, sekä vanhasta kodistani jota kovasti rakastin. Pöytä onneksi löysi uuden kodin serkun kotoa ja minulle on mahdollisuus vierailla hänen luonaan usein (tämä murhe on toki aivan eri luokkaa kuin kaksi aiempaa)

Aloitin tämän vuoden uudessa työpaikassa, jota edelleen miltein vuoden kokemuksella voin kutsua unelmieni työksi. Olen päässyt hyvin mukaan jengiin ja työtehtävikseni on muodostunut kaikenlaista kivaa ja koen olevani työssäni hyvä. / Ystäväni Viivi sai siskoltaan VIP-liput Salpausselän kisoihin, Oli ihan mielettömän siisti kokemus päästä seuraamaan kisoja parhaalta paikalta ja päästä tuijottamaan parin metrin päästä kun Sami Jauhojärvi selosti kisoja Ylelle. / Huhtikuussa teimme poikaystäni kanssa ensimmäisen ulkomaan matkan ja kävimme moikkaamassa Oslossa siellä harjoittelussa ollutta ystävääni Siniä. / Oslossa poikaystäväni pyysi minua muuttamaan hänen luokseen asumaan ja elokuussa kilisteltiin valmista muuttoa takapihan terassilla. / Kaksi kappaletta lukioystäviäni meni naimisiin tänä kesänä ja molempien häissä oli hurjan hauskaa. Molempien juhlat olivat todella onnistuneet ja kauniit. / Häiden jälkeen lähdettiin poikaystävän kanssa kesälomamatkalle Wieniin. Saimme nauttia kolmenkymmenen asteen helteistä ja upeista näköaloista. Vierailimme kuvassakin näkyvällä Schönbrunnin palatsilla, söimme sacheria ja uimme Tonavassa. / Tänäkin kesänä pelasin pesäpalloa Lahden suunnilla, sekä tein somehommia Tahkon Leideille. Somehomma oli siistiä, mutta valitettavasti joudun jättämään hommat yhteen kesään kun ei yksi nainen kaikkea ehdi. / Luovuttuani vuokra-asunnostani huomasin tilille jäävän jopa rahaa kuukauden päätteeksi ja aloin tutkia mitä sillä voisi tehdä. Löysin ratkaisun sijoittamisesta ja innostuin tutkimaan aihetta oikein todenteolla. Sijoittaminen jatkuu edelleen, mutta uusia kirjoja ei ole tullut hetkeen luettuja. Olisiko kellään suositelle hyviä? / Vuosi huipentui jouluun, jota odotettin hartaasti. Kiireinen syksy sai todella kaipaamaan joulun rauhaa ja tunnelmaa. Rauha jäi haaveeksi kun tuli juostua sukulaisilla (omilla ja poikaystävän) mutta perinteiset Sims-lanit Sinin kanssa latasivat akkuja.

Uutta vuotta lähdemme juhlimaan Tallinnaan pienellä porukalla, joten palataan linjoille ensi vuonna jos siltä reissulta selvitään! Oikein mukavaa uuden vuoden juhlintaa itse kullekin!

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Aina 100%

Aiemmassa työpaikassani opin hienon sanan, jota olen sittemmin viljellyt paikassa jos toisessakin; kapasiteetti. Tuo englisismi tarkoittaa suurinta mahdollista tuotantokykyä. Sen maksimi on 100%, tällöin tehdas/tuotantolaitos tekee juuri niin paljon kuin sen resursseilla on mahdollista. Kapasiteettia voidaan erilaisin toimin joko laajentaa tai supistaa, esimerkiksi hankkimalla lisää toimitiloja tai vähentämällä henkilöstöä. Teollisuudessa ymmärretään että jollain tehtaalla, työvaiheella tai varastolla on tietty kapasiteetti, joka on sen oma maksimi, eli sitä ei voida ylittää.

Kapasiteettia voidaan soveltaa myös ihmiseen. Jokaisella meillä on käytössämme rajallinen määrä resursseja kuten energiaa, aikaa ja kiinnostusta. Ihmisellekin on siis myös olemassa se 100% maksimi, jonka näillä resursseilla saa aikaan. Tehdas voi ehkä rullata täydellä kapasiteetilla, ja yleensä se onkin tavoite, mutta me ihmiset emme. Me tarvitsemme aina silloin tällöin löysempää tahtia, lepoa ja lisää polttoainetta. Tiedän monia ihmisiä jotka yrittävät repiä itsestään 120% irti ja tiedän myös että moisesta ylituotannosta joutuu jossain vaiheessa jollain tapaa maksamaan.

Jos pystyisimme ajattelemaan itseämme kuin konetta, osaisimmeko huomioida paremmin ne polttoaineet/voimavarat joita meidän on kerättävä pysyäksemme toiminnassa? Muistaisimmeko huolehtia riittävästä levosta ja säännöllisestä huollosta?

Näin jouluvapaiden alla yksi jos toinen tiedostaa olevansa loman tarpeessa. Itsekin myönnän valittaneeni jo viikkoja sitä että tarvitsisin enemmän lepoa. Oikeastaan tarvitisisin enemmän niitä voimavaroja, en niinkään lepoa. Minun voimavarojani on viime aikoina syönyt hieman normaalia hektisempi työtahti, vaa'an lukeman jatkuva nousu, joululahja/joulustressi, sekä se että olen omasta jaksamisestani liiemmin välittämättä buukannut kalenterin täyteen jos jonkin moista menoa ja meininkiä.

Minun voimavarojani kartuttavat parhaimpien ystävieni seura, lautapeli-illat, lukeminen, elokuvien katselu, kävelylenkit, säästötilin täyttäminen, lomamatkojen suunnittelu, hyvä ruoka, kotona hengailu, siivoaminen ja uusien asioiden oppiminen. Kaikkea sitä aion pian alkavien jouluvapaiden aikana tehdä. Mitkä ovat sinun voimavarojasi? Millä sinä lataat akkuasi?

Toivon että tänä jouluna sinäkin laittaisit tehtaasi seisomaan ja keskittyisit kertyttämään resurssejasi. Toivottavasti sinäkin pidät joulun aikana mielessäsi sen, ettei kukaan voi odottaa sinulta enempää kuin sinulla on kapasiteettia. Jokainen meistä voi tehdä vain sen mihin pystyy, eikä ihan niinkään paljon ole hyvä tehdä koko aikaa.


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Ystävän itsemurhasta

Kun kuulin ystäväni itsemurhasta kaksi ja puoli vuotta sitten, menin shokkiin. Olin muutamaa päivää aiemmin nähnyt facebookissa katoamisilmoituksen ja olin osannut pelätä oikeata asiaa, silti se oli iso järkytys. Muistan tunteeni kun kasvoni valahtivat valkeiksi ja tuntui kuin kaikki raajat olisivat menettäneet voimansa. Sitä ei olisi millään tahtonut uskoa todeksi. Olisi tehnyt mieli väittää kertojaa valehtelijaksi ja kiistää koko asia, mutta totta se oli. Itkin tunteja, soitin lähimmät ystäväni lävitse etsien lohtua. Olin yksin kaukana toisessa maassa ja seuraavana päivänä kerroin host-äidilleni mitä oli tapahtunut.

Viikon ajan en voinut ajatella juuri muuta. Tuntui siltä kuin sydämen päällä olisi ollut painava kivi, eikä mikään oikein tuntunut miltään. Katselin päivittäin valokuvia ystävästäni ja yritin kertoa itselleni uudelleen ja uudelleen ettei häntä enää ole. Onnistuin kuitenkin tekemään työni ja käymään kävelyllä. Nukahtaminen oli vaikeaa ja tavaksi tuli kuunnella unihypnoosivideoita Youtubesta. Kuuntelin myös paljon meidän yhteisiä biisejä.

Surun rinnalle tuli hiljalleen uusi tunne; syyllisyys. Olin tiennyt pitkään ystäväni masennuksesta. Olin tiennyt että hänellä oli tapana viillellä itseään ja vielä viimeistä kertaa tavatessamme olin yrittänyt kysyä niistä. Olin ystävälleni hyvin tärkeä ja hän jopa pyysi etten lähtisi matkalleni, mutta lähdin silti. Ajatus siitä että oliko ihan sattumaa että tämä tapahtui kaksi viikkoa lähtöni jälkeen, vainosi/vainoaa minua.

Kun palasin takaisin meidän kotikaupunkiimme, en voinut välttyä ajattelemasta ystävääni joka kadunkulmassa. Kaikki tuntui muistuttavan hänestä. Toisinaan yritin vältellä paikkoja joissa olimme olleet yhdessä ja toisinaan yritin mennä niihin tavoittaakseni edes jonkin muiston hänestä. Yritin purkaa tunteitani kirjoittamalla, yritin tavata ystäviä joita en ollut tavannut aikoihin, yritin puhua vanhemmilleni ja soitin jopa auttavaan puhelimeen puhuakseni jollekulle.

Ystäväni hautajaiset olivat todella paha paikka. En tuntenut oikein ketään, eikä kukaan tiennyt minusta. Vaikka olimme olleet todella läheisiä, en tuntenut hänen perhettäään ja siksi oloni oli todella ulkopuolinen. Kuitenkin hautajaiset olivat toisaalta hyvästä. Sain sanottua hyvästit.

Hautajaisten jälkeen olo alkoi helpottua ja suru iski harvemmin, ja aaltoillen. Useimmin suru iski silloin kun oli yksin, tai silloin kun joku muistutti hänestä. Surun mukana tuli aina syyllisyys. Miksi en voinut tehdä jotain? Miksi en uskonut olevani oikeutettu auttamaan? Miksi en voinut ottaa hänen murhettaan tarpeeksi vakavasti?

Välillä koin myös vihan tunteita. Olin todella vihainen ystävälleni siitä että hän oli antanut periksi, vihainen häntä hoitaneille ihmisille siitä etteivät he olleet voineet auttaa tarpeeksi, vihainen häntä läheisemmille ystäville, vihainen jumalille, vihainen maailmalle ja vihainen itselleni. Se oli todella raskasta.

Kun sain työpaikan, sattui minulle työhöntulotarkastukseen hoitajaksi entinen mielenterveystyöntekijä. Kerroin hänelle että tällainen kokemus saattaa vielä olla henkisesti kuormittava tekijä ja hän sanoi jotain mikä auttoi minua hurjasti "Itsemurha ei ole valinta. Itsemurha on monen toisiaan vahvistavan, sietämätöntä tuskaa aiheuttavan tekijän lopputulos. Siihen ei ole yksittäinen ihminen syyllinen". Olen monesti miettinyt että olisiko suruprosessiani helpottanut se että olisin enemmän puhunut ammatti-ihmisille.

Uskon että läheisen itsemurhasta ei toivu ikinä, sen kanssa oppii elämään. Se koskettaa jatkuvasti uudelleen, siitä pitää puhua vielä vuosienkin jälkeen ja loppuikänsä sitä eri tavoin käy lävitse. Tärkeintä on ymmärtää ettei itsemurhasta johtuvan surun kanssa ole yksin. Meitä on täällä ihan pirun paljon, mutta meistä suurin osa on suruissaan hiljaa. Puhuttaisiin mekin enemmän, niinkuin olisimme toivoneet läheisemmekin puhuneen.

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Miten olla parempi työkaveri?

Edellisen työttömyysjaksoni aikana hain assistentin töitä erään välitysfirman kautta. Heillä oli hieman erilaisempi ote työnhakuun ja itse työntekoon. Työhaastattelujen oheen kuului motivaatiovalmennus, jonka osana oli joukko neuvoja siihen miten voi olla työssään tehokkaampi ja siksi myös pidetympi. Vaikka jouduin rekrytointiprosessin lopuksi pettymään tuohon välitysfirmaan, en ole silti heittänyt romukoppaan heidän antamiaan neuvoja, vaan päin vastoin monista niistä on tullut minulle suorastaan teesejä.

Kaikki nämä teesit kiteytyvät siihen, miten kunnioitetaan toisen aikaa.

En nykyään osaa lähettää yhtään sähköpostia ajattelematta asiaa vähintään kolmen kysymyksen kautta. Tarvitseeko työkaverini tätä tietoa? Voisinko vielä hoitaa asiaa vielä pidemmälle itse? Miten viestisin tämän sanoman mahdollisimman lyhyesti ja selkeästi? Kaikkein turhauttavintahan on saada työkaverilta sellainen sähköpostiviesti, josta näkee että hän itse olisi voinut hoitaa asian samalla vaivalla (kuten esimerkiksi työkaverin sähköpostiviesti jossa pyydetään perumaan alla oleva hotellivaraus. Jos työkaveri olisi vain vastannut suoraan hotellille että perutaan tämä niin homma olisi jo valmis).

Toinen tapa olla hukkaamatta muiden aikaa on kuunnella ohjeet ja tehtävät heti kerralla kunnolla. Kaikkein parasta on pyrkiä aina kirjoittamaan ohjeet lyhyesti muistiin. Kukaan ei voi tänä päivänä väittää että se olisi liian vaivalloista sillä kaikilla meillä on puhelimessa muistio. Oma muistioni on pullollaan erilaisia työlistoja, ostoslistoja ja tapahtumien muistilistoja. Myös ohjeen/tehtävän antajalle tulee luottavaisempi ja arvostetumpi olo siitä että näkee toisen tekevän muistiinpanoja jotta homma hoituisi kerralla.

Tärkein työvälineeni muistion ja sähköpostin lisäksi on kalenterini. Ja olen huomannut että arvostan ihan eri tavalla niitä työkavereita jotka hallitsevat myös kalenterin käytön. Omassa kalenterissani on muistutukset ihan viikottaisista asioista, kuten tukkutilauksesta ja koulutusten laskuttamisesta, niiden lisäksi erilaisia eräpäiviä milloin minkin tapahtuman valmistelu pitäisi aloittaa ja milloin minkäkin asian tulisi olla hoidettuna. Jos näihin liittyisi joku työkaverini jakaisin kalenterikutsun hänellekin, jotta päivämäärät ovat molemmilla tallessa.

"Hoituu" on erittäin hyvä ja pidetty vastaus, mutta se muuttuu nopeasti negatiiviseksi jos tulee epäilys siitä hoituuko asiat. Siksi on erittäin tärkeää pitää omista lupauksistaan kiinni ja priorisoida ne asiat jotka on jollekin luvannut oman listansa kärkipäähän. Sen minkä on luvattu hoituvan, täytyy hoitua.

Erittäin tärkeää on myös myöntää heti alkuunsa jos jokin asia ei hoidu esimerkiksi siksi ettei oma osaaminen tai tietämys riitä. Typerin tapa hukata omaa ja toisen työaikaa on pyöritellä peukaloita vain siksi ettei kehtaa kysyä neuvoa tai sanoa ettei tämä nyt oikeasti ole minun hommani. Suu auki siis niin aikaa säästyy.


Nämä kaikki vaikuttavat itsestään selvyyksiltä mutta valitettavan usein huomaan, etteivät ne ole. Varsinkin sähköpostin käyttö on monilla työpaikoilla ihan hirveää. En muistele lämmöllä aikaa jolloin sain kymmeniä sähköpostiviestejä päivässä otsikolla FYI ja osoitettuna koko firman henkilöstölle. Siinä vasta ajanhukkaa useimmille.

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI