20.12.2019

Joulurauha ajatuksille


Sunnuntaina kävimme Viivin kanssa laulamassa kauneimpia joululauluja kirkossa. Siinä penkissä istuessani ja muiden mukana hoilottaessani, tajusin että olen ollut viime aikoina ihan älyttömän stressaantunut. En äkkiseltään keksi edellistä suunnittelematonta viikonloppua, viikkoisinkin tuntuu olevan kiireitä ja viikon lomaa lukuunottamatta töissäkin on tuntunut paineiselta. Enkä missään kohtaa ole pistänyt homma poikki ja käskenyt itseäni rauhoittumaan.

Toki siis lähes kaikki syksyn ja alkutalven kiireen aiheuttajat ovat olleet niitä kivoja juttuja; matkan valmistelua, juhlien suunnittelua ja kavereiden luona kyläilyä. Ehkä juuri siksi en ole tajunnutkaan kuinka hyvässä putkessa tässä on menty. Minä nautin menemisestä ja tekemisestä, ihmisten tapaamisesta ja siitä että on puuhaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että aina voisi olla menossa. Kyllä ihminen tarvitsee aloillaan oloa.

Suurin virheeni on ollut se että olen antanut kaiken rullata täyttä vauhtia ja juosta asioiden perässä kiireessä ja stressissä. Varsinkin kun harvoin on ollut kyse siitä että oikeasti olisi ollut syytä kiirehtiä ja stressata.

Mun kiire on useimmiten vain päänsisäinen asetus. Sen olen huomannut nyt kun sunnuntaina päätin että tästä kirkonpenkistä lähtiessä alkaa joulurauha. En suostu ottamaan mistään stressiä, yritän suhtautua asioihin kevyemmin ja keskittyä parhaani mukaan olemaan rauhallinen ja onnellinen.

Näin muutaman päivän kokemuksella voin sanoa että ainakin minun kohdallani toimii. Tämä viikko on ollut aivan yhtä täyteen buukattu, ellei paremminkin, kuin normaalit viikkoni. On ollut joululahjashoppailuja, vähän muuttohommia, uintireissua, vanhempien yhteinen glögi-ilta ja yhden entisen työkaverin eläkejuhlat. Asenne kuitenkin ratkaisee. Onnistuin heti maanantai aamusta alkaen ottamaan sen oikean asenteen.

Mutta on ollut ikävää huomata kuinka usein siitä saa itseään muistuttaa. Kun päässä alkaa rullata ikävät kiireet, ehtii mennä minuutteja ennen kuin hoksaa katkaista kierteen ja vähän väliä suusta on pääsemässä jotain negatiivisia kommentteja aiheesta jos toisesta. Uuden vuoden lupauksille taitaa vielä olla hieman aikaista mutta jo nyt haluaisin luvata muuttaa ajatusmallejani pysyvästi taas vähän aurinkoisemmille ja kiirreettömämmille raiteille.

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

18.12.2019

Asioita joita häpeän


En enää kehtaa käydä Kotipizzassa sillä tiedän myyjien siellä muistavan meidät jo nimeltä tsiljoonien nettitilaustemme vuoksi.
Jonkin aikaa sitten en kehdannut käydä enää meidän lähikaupassa kun kävin siellä joka arkiaamu hakemassa eväitä ja joinakin päivinä vielä töidenkin jälkeen.

Häpeän edelleen sitä kun joskus pikkuisena selitin meillä kylässä olleelle kummitädilleni että isän mahassa asuu karhu kun se niin murisee. Isä oli siitä silloin tosi nolona ja mulle vihainen (eikä varmaan olisi tästäkään paljastuksesta riemuissaan, hups)

Joka kertaa kun itken (tai edes meinaan) muiden seurassa.

Noloilen yhä kun ystäväni hautajaisissa en uskaltanut mennä oikealla hetkellä laskemaan kukkiani arkulle. Mun olisi pitänyt mennä heti perheen perään ja ajattelin että kai sinne joku tärkeämpi vielä menee ensin. Menin sitten nolosti ihan viimeisenä kun kaikki muut olivat käyneet.

2009 heitin kesätyökaveriani (poikaa johon olin ihastunut) kiukustuneena vihkolla ja se osui hänen haaroväliinsä ilmeisen kipeästi.

Jonkin aikaa sen jälkeen kun olin aloittanut työpaikassani olin apuna valmistelemassa toimitusjohtajamme viinikerhon tapahtumaa yrityksemme tiloissa ja sain kutsun jäädä itse tapahtumaan. Hyväksyin kutsun mutta kun näin hienosti pukeutuneet vieraat ja bongasin heidän joukostaan muutaman julkkiksen, piilouduin keittiöön ja karkasin salaa kotiin.

Ne kaikki kerrat kun olen karannut kesken karaoke-biisin kun hoksaan että enhän mä todellakaan kuulosta yhtä hyvältä kuin Jonna Tervomaa, varsinkaan tusinan tuubassa kun on ihan rytmikin hukassa.

Sitä kun au pair -vuoteni kestikin vain pari kuukautta.

Yhteen aikaan häpesin todella paljon sitä että kiharran hiukseni nukkumalla hiukset leteillä suihkun jälkeen. Saatoin "käyttää totuutta säästeliäästi" ja väittää että mulla on vaan erikoisempi permis. Niinkuin olisi noloa ettei halua päänahkaansa enempää kemikaaleja.

Nämä ovat kaikki ihan naurettavia juttuja ja varmaan ulkopuolisen korvaan kuulostavat kaikki siltä että "entäs sitten". Mutta omassa päässä vielä pitkienkin aikojen jälkeen ne herättää semmosen tunteen että haluaisi vain piiloutua sänkyyn peiton alle ikuisiksi ajoiksi. Pohdin, mikä on häpeän ja nolostelun pointti, miksi tällainen systeemi on meihin rakennettu? Kai se on jonkinlainen jäänne niiltä ajoilta kun lapsena äiti ja isi vielä kertoi milloin on tehnyt väärin, mutta nyt aikuisena emme hahmota mittakaavoja ja kerromme itse itsellemme jonkin menneen väärin vain siksi että tilanne sai meidät tuntemaan olomme epämukavaksi.

Mun häpeän aiheeni ovat onneksi aika kevyitä ja näin jälkeenpäin niiden tuominen tähän kirjoitukseen esille ei tunnu minulle ylivoimaiselta. Joillakin asia on toisin, joillekin häpeän tunne on jokapäiväinen fiilis siitä että on kelpaamaton. Kun on jatkuvasti tunne siitä että toimii kuvittelemansa yleisön mielestä väärin tai on kelpaamaton on suuri riski masentua. Kun mietin miten ison tunteen mun pienet häpeäkokemukset nostaa sisälläni, en voi kuin ihmetellä kuinka jotkut jaksavat elää vielä suuremman häpeän kanssa päivästä toiseen.

Näin joulun alla useimmilla ihmisillä herää auttamisen ja hyväntekeväisyyden kaipuu. Niin minullakin. Olen jo kolmen joulun ajan tehnyt lahjoituksen Suomen Mielenterveys ry:lle, joka tarjoaa apua mielenterveyteen liittyvissä asioissa. Heillä on auttava puhelin, kattavat nettisivut täynnä tietoa ja lisäksi he järjestevät erilaisia koulutuksia. Heidän sivunsa ovat tulleet oman suruprosessin aikana hyvin tutuiksi ja lahjoitan heille pienen joululahjan jotta yhä harvemman tarvitsisi hakea heidän sivuiltaan lohtua.

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

10.12.2019

Aikuiset lapset


Noniin nyt on itsenäisyyspäivän juhlat juhlittu ja vihdoin saan kirjoittaa ilman sensuuria. Viime vuodesta alkaen olemme Janin kanssa haaveilleet itsenäisyyspäivän vastaanotosta Sale & Jenni -asuissa. Kun tänä vuonna itsenäisyyspäivä sattui perjantaille, tuumimme että nyt on sauma toteuttaa haave ja kutsuimme joukon ystäviämme bileisiin (valitettavasti aika rajummin rajatun joukon kuin orginellissä juhlassa sillä meidän asuntoomme ei paria tuhatta vierasta mahdu).

Kutsun välittämisen jälkeen lähes välittömästi alkoi suunnittelu. Mistä löytäisimme pressan käädyt? Miten saisimme kättelystä mahdollisimman autenttisen oloisen? Ystävämme Nunu sattui olemaan meillä kylässä kun saimme kaikkein parhaan idean; leikata kättelyyn oikeiden selostajien kommenttiraita ja soittaa se eteisessä usb-kaijuttimesta. Tuo idea jaloistui vielä yksittäisiin ääniklippeihin, joita varten Jani rakensi nettisivun painikkeineen niin että ääniklipin pystyi kohdentamaan tiettyyn henkilöön ja tapahtumaan. 

Onneksemme youtubesta löytyi aivan täydellinen lähetys linnan vastaanotolta vuodelta 2012. Siitä saimme kaikki tarvitsemamme klipit aina kättelyn aloituksesta, pukukommenttien kautta siihen kun Meksikon suurlähettiläs saapuu (paikalla oli siis myös ystäväni Meksikolainen aviomies, joka sai toimittaa illan verran suurlähettilään virkaa). 

Meidän kunniamerkkimme printattiin netistä löytyvien kuvien pohjalta ja paperit kiinnitettiin pukuihimme hakaneuloin. Yritimme kovasti Marokosta etsiä presidentin käädyiksi sopivia koruja mutta mistään ei löytynyt tarpeeksi mahtipontisia, mutta onneksi nuo paperiset olivat varsin kelvolliset. Satiininauhat, jotka onneksemme olivat juuri sopivan leveitä, löytyivät Hyvinkäältä Kangastukusta. 

Kertoessani työkavereilleni suunnitelmastamme sain vastaukseksi lähes poikkeuksetta "no johan, tehän panostatte" ja teki mieleni väittää vastaan että eihän me juuri mitään tämän eteen olla tehty. Parin viimeisen juhlaa edeltäneen illan jälkeen olin valmis vaihtamaan vastaustani. Kun pari iltaa meni töistä kotiin tulosta suoraan puolille öin mekon ompelun, koristeiden valmistelun tai voileipäkakun täyttämisen kanssa, aloin ymmärtää että jotain on tullut tehtyä. Mutta se kaikki oli täysin sen arvoista.

Olimme todella iloisia että vaikka emme voineet paljastaa täyttä suunnitelmaamme vieraillemme, he osasivat pukeutua juhlan vaatimalla tavalla ja kaikki olivat todella mukana tässä meidän hulluudessamme. Ihanaa kun on niin heittäytymiskykyisiä ystäviä.

Välillä aikuisenakin on kiva heittäytyä täysillä leikkiin, nähdä vaivaa ja saada aikaiseksi jotain ikimuistoista. Liian useina päivinä sitä on aikuinen ja vakava. Aion vastakin aina silloin tällöin heittäytyä leikkiin ja lähden mielelläni mukaan jos joku muu kutsuu.


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

5.12.2019

Palmuittakin paras!


Vaikka Marokossa olikin mahtavaa (lue edellinen postaus), täytyy kyllä sanoa että se avasi monin tavoin silmät myös sille miten mahtavaa on olla siellä vain käymässä turistina ja että onpa onnekas kun saa asua täällä Suomessa. Niistä palmuista huolimatta.

Ensinnäkin meillä on Suomessa niin puhdasta. Missään ei tarvitse miettiä uskaltaako vettä juoda, harvoissa paikoissa epäilyttää aterioida ja mäkkärin parkkista lukuunottamatta meillä myös kaupunkien kadut ovat todella siistejä. Marokossa tehdessämme päiväreissuja turistibussilla näimme aavikkoa joka oli täynnä roskaa. Sieltä täältä maan ja mullan seasta pilkotti jotakin muovijätettä. Se oli surullinen näky. Samoin kuin se mikä määrä roskaa meren rantaan huuhtoutuu aaltojen mukana.

Vaikka Suomessa olemmekin juroja emmekä liion höpise vieraiden kanssa, olemme me todella muita ihmisiä ajettelevaista sakkia. Jonotamme kaikkialle kiltisti, jotta jokainen saa vuoronsa oikeudenmukaisesti ja liikenteessäkin ajelemme pääosin sääntöjen mukaan emmekä tuuttaile. Matkallamme minulla meni useampaan kertaan hermot muihin turisteihin jotka eivät ymmärtäneet että voisi odottaa omaa vuoroaan päästä ottamaan jostain asiasta kuvaa vaan rynnivät päälle minkä ehtivät. Ja Marokkolainen liikennekulttuuri on sellaista etten kuunapäivänä tahtoisi ajaa siellä millään kulkuneuvolla metriäkään. No thanks.

Sitä paitsi se että vieraille ei puhuta tarkoittaa myös sitä ettei tarvitse tuntea oloaan ahdistelluksi. Suomalaisena nautin oman tilan ajatuksesta ja siitä että meille pahinta tyrkytystä mitä voimme kuvitella on ne "agressiiviset" sähkökauppiaat ostoskeskuksissa. Niille olisi hyvä oppitunti mennä käymään Marrakechin Medinassa ja opetella siellä kuinka asiakkaisiin otetaan kontaktia.

Kaikkein parasta Suomessa on turvallisuus ja tasa-arvo. Se ettei meillä tarvitse edes yksinäisenä nuorena naisena pelätä kävellä yksin kadulla, ei edes illalla. Tasa-arvo on kuulkaas aika mahtava asia. Marokossa huomasin ärsyyntyväni siitä Janilta kysyttiin aina kaikki; kun menimme syömään tarjoilijat halusivat Janilta tilauksen, kun menimme torille Janin kanssa haluttiin neuvotella hinnasta, eikä tätä tehty edes suureleisesti. Se vain oli heillä selkeästi tapana. Siksi se ehkä oli jopa ärsyttävämpää, kun he ehkä tiedostamattaan kohtelivat minua epätasa-arvoisesti.

Meillä on upea kotimaa.

Ja sitä taas juhlimme huomenna kättelemällä. Mikä ihana perinne. Tänä vuonna toteutamme Janin kanssa viimevuotisen haaveemme ja järjestämme oman pienen juhlavastaanoton meillä kotona kättelyineen kaikkineen. Toivottavasti sinäkin, siellä missä lienetkään muistat juhlistaa huomenna kunnolla tätä meidän mahtavaa maatamme.

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

3.12.2019

Fiiliksiä Marokon matkasta





No nyt on selvitty Marokon matkasta ja niistä matkan tuliaisistakin. Matka meni oikein mukavasti, enkä muista ikinä olleeni noin irrallani todellisuudesta ja arjesta kuin tällä matkalla olin. Kenties sen aiheutti se että fyysisestikin etäisyyttä oli enemmän kuin koskaan aiemmin. Kenties syynä oli se erilainen kulttuuri ja täysin erilaiset maisemat. Mutta todennäköisimmin syynä oli se, että käytin nettiä vain kerran päivässä ja muuten pysyin tavoittamattomissa.

Sekin voi olla yksi syy kunnolliselle irroittautumiselle, että olimme koko viikon, kokonaiset seitsemän päivää matkalla. Lukuunottamatta sitä parin kuukauden Brittien reissua en ole ollut matkoilla kuin viisi päivää kerrallaan ja luulin että seitsemän päivää olisi ollut liikaa. Se oli kuitenkin juuri sopiva.

Saavuimme Marrakechiin lauantaina illalla ja lauantaina ehdimme vain mennä hotellille, illallistella hotellin ravintolassa ja mennä unille. Sunnuntaina otimme tuntumaa kaupungin keskustaan ja ensimmäiset tuntumat soukiin (toriin). Maanantaina kävimme päivän mittaisella turistireissulla komealla vesiputouksella noin 150kilometrin päässä. Tiistaina heti aamusta lähdimme kameliratsastukselle. Kameleilla ratsastaminen ei ollut lainkaan vaikeaa ja kyydissä pysyi todella helposti. Viileässä aamuilmassa, täysin hiljaisella aavikolla hommassa oli lähes hiihtämistunnelma. Kamelireissun jälkeen kävimme Yves Saint Laurentin museossa ja puutarhassa Jardin Majorellessa.

Meillä matkojen suunnittelu menee pitkälti niin, että minä innostun ja ehdotan ja Jani hyväksyy. Yritin ennalta katsella aktiviteettejä siitä näkökulmasta että ne kiinnostaisivat molempia, mutta keskiviikon aktiviteetin valitsin puhtaan itsekkäästi. Keskiviikkona teimme jälleen koko päivän kestävän reissun noin 150kilometrin päähän. Tällä kertaa suuntana oli Atlantin aallot ja merenranta. Enkä voisi olla tyytyväisempi siihen että pidin siitä kiinni, enkä antanut itseni muuttaa mieltäni johonkin turistisempaan nähtävyyteen. Essaouiran rantakaupunki oli juuri se hengähdys jota turistivilskeestä kaipaa. Pääsin uittamaan jalkojani valtameren aalloissa, syömään hyvin ja tekemään ostoksia rauhassa.

Torstaina kiertelimme joukon kuuluisia raunioita ja palatseja, sekä kävimme varaamassa perjantaille hemmottelua. Jani myös tinki puolestani torilla joukon tuliaisia. Minun kanssani kauppiaat eivät millään suostuneet neuvottelemaan vaikka olisin käyttänyt heidän kieltään. Perjantaina kävimme tutustumassa aitoon hamamiin, jossa saunoimme, ihomme kuurattiin puhtaiksi ja kävimme parihieronnassa. Perjantaina juhlistimme myös Janin syntymäpäivää illallistamalla yhdessä kaupungin kehutuimmista ravintoloista Nomadissa.

Suosittelen Marrakechiä lämpimästi matkakohteena englantia puhuville ja eurooppaa jo nähneille. Marraskuu oli hyvää aikaa Marrakechissä, auringossa oli hellettä mutta aina auringon ulkopuolella oli syksyisen viileää. Kaupungista oli aivan liikaa pelottelua ja varottelua etukäteen. Meillä ei ollut mitään ongelmia, mutta naisena kannattaa miettiä mitä päälleen pukee ja sormus jommassa kummassa nimettömässä on aika hyvä juttu. 

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

14.11.2019

Kesän jatkot!


Oheisesta kuvapankista nyysimästäni otoksesta voikin varmaan päätellä että tästä on tulossa lomahehkutuspostaus, jos se on sinulle ongelma niin vaihda sivua nyt ja heti!        Noin, nyt kun empatian pakottamat varoitukset on annettu, voimme siirtyä aiheeseen "lomalle lomps" (joo, mäkin vihaan ilmaisua, mutta nyt tämän kaiken pimeyden, vesisateen ja masennuksen keskellä aion heittää peliin kaikki mahdolliset lomakliseet).

Olimme Janin kanssa kesällä taktisia ja päätimme säästää viikon verran kesää tänne vuoden paskimpaan aikaan, kun tekisi mieli vain hautautua vähintään kuukaudeksi peiton alle ja olla sänkyerakkona siihen saakka kunnes saa avata joulukalenterin ekan luukun tai kun lunta vihdoin sataa. "Erittäin viisas päätös" tuumin nyt ja sovittelen hellehattua päähän. En yleensä koe olevani kovin herkkä masentumaan marraskuun sateessa ja pimeydessä, mutta tänä vuonna huomaan olevani ihan loppu, puhki ja poikki. Siitäkin huolimatta että lumi on käynyt aika-ajoin piristämässä muutaman päivän verran.

Siellä mihin minä ja Jani suuntamme tänä kesänjatkeena, ei ole lunta kuunaan nähtykään. Reissukohde löytyi googlaamalla "missä on lämmintä marraskuussa?". Nyt siellä on luvassa 20 asteen lämpöä ja sääennuste tästä päivästä tiistaille näyttää pelkkää aurinkoa. Heitetään sukat sandaaleihin ja vyökaukku olalle.

Kuten jo jossain aiemmassa postauksessani mainitsin, matkaamme siis Marokkoon ja tarkemmin sanottuna Marrakechiin. Suunnitelmissa on pökertyä kulttuurishokista, tuhlailla tuhansia dirhameja, kierrellä kyllästymiseen asti värikkäitä puutarhoissa ja hengailla palmun alla. Ja vaikka pelkäänkin hevosia enkä ole kuunaan ratsastanut enempää kuin pari metriä ponilla, aiomme tietysti kokeilla kameleilla ratsastamista.

Tosiaan kulttuurishokki on varmasti luvassa. Tämä on meille molemmille ensimmäinen matka Euroopan ulkopuolelle ja olemme valmistautuneet todella huolella. En muista mitään muuta matkaani varten tehneeni näin paljoa ennakkoselvityksiä. Olemme valmistautuneet tinkimään paikallisilla toreilla, selvittäneet etukäteen suositellut ravintolat ja lähimpien mäkkäreiden sijainnit, olemme katsoneet ainakin tsiljoona videota youtubesta Marrakechin nähtävyyksistä ja olemme opetelleet hieman arabiaa (minä olen myös petrannut vähän ranskaani, sillä arabia ja ranska ovat maan kaksi puhutuinta kieltä).

Seuraavan viikon aikana ette siis tule saamaan kirjoituksia mutta lupaan että kun palaan, saatte todella paljon kahdedittavan aurinkoisia maisemakuvia postauksien oheen. Ja JOS saan vielä matkagarderoobini kasattua (mikä siinäkin on että se pitää jättää aina viimetinkaan) niin ehkä myös meikäläisen pölhönä turistina pönöttämään niihin kuviin. Yritän palata akut täynnä aurinkoenergiaa ja tuoda mukanani tukun hieman iloisempia postausaiheita.

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

12.11.2019

Huijari vai huijarisyndrooma


Kun opiskelin Johdon assistentiksi, olin meidän luokan suurin laiskuri. En kokenut että opintoni olisivat olleet kovinkaan haastavia ja siksi en vaivautunut pistämään tikkuakaan ristiin arvosanojeni eteen. Olin se ärsyttävä tyyppi joka laisti ryhmätöistä, pisti kaikki muut tekemään hommat puolestaan ja saapui aina myöhässä kaikkialle. Opiskelukaverini varmasti inhosivat minua opintojen loppuvaiheessa. Melkein kaikilla kursseilla pidin myös huolen siitä että olin paikalla vain tismalleen sen verran mitä oli pakko. Pääsin kursseista lävitse, sain ihan hyviä arvosanojakin mutta näin jälkeenpäin en koe ansainneeni niistä yhtään.

Sain opintojeni loppupuolella aivan mahtavan harjoittelupaikan, isäni työpaikalta. Olin harjoittelussa suuressa, kansainvälisessä teollisuuden alan yrityksessä markkinointiassistentin tehtävissä. Sain paljon vapautta ja  vastuuta työssäni ja koin olevani työssäni ihan hyvä. Sain harjoitteluni jälkeen vielä yrityksestä opinnäytetyöaiheen ja osalleni todella vastuullisen projektin, josta myös selviydyin hyvin. Silti mielessäni oli koko ajan se, etten ansainnut sitä harjoittelupaikkaa omilla ansioillani. Pääsin sinne koska mun isi oli siellä. Kuka tahansa tunneilla hereillä ollut opiskelukaverini olisi ansainnut sen paikan enemmän kuin minä. Minähän olin koulussa lusmu. Silti minulla oli parempi harjoittelupaikka kuin useimmilla opiskelukavereistani. Se oli epäreilua.

Tuo ajatus siitä että en ole ansainnut paikkaani on seurannut minua jokaiseen työhöni. Vaikka olen oppinut työtä tehdessä todella paljon, hallitsen aika monta eri asiaa ja muutamassa voin sanoa olevani todella taitava, silti tunnen tässäkin asiassa itseni riittämättömäksi.

Opiskeluajoista alkaen seurannutta huijarin tunnetta vain pahensi edellinen työpaikkani, jossa sain jatkuvasti negatiivista palautetta. En tuntenut olevani tippaakaan tilanteen tasalla tai osaamistani vastaavassa työpaikassa ja tunsin todella että huijaan vain muille osaavani ne asiat joita tein. Sain viime viikolla tilaisuuden jututtaa paria työkaveriani aiemmasta työpaikastani ja pääsin vihdoin puhumaan heille avoimesti lähtöni syistä. He eivät olleet huomanneet saamaani kohtelua ja ihmettelivät kovasti sillä asiat olivat kuulemma minun aikanani paljon paremmin. Oli todella lohduttavaa saada jälkeenpäin kuulla että olin heidän mielestään ollut pätevä.

Aloittaessani nykyisessä työssäni olin ammatti-itsetunnollisesti pohjamudissa enkä uskonut pystyväni mihinkään. Mutta täällä olen alkanut ymmärtää, etten ehkä olekaan huijari vaan huijarisyndrooman uhri. Kun vilkaisen ammattikorkeakoulun papereitani, huomaan että arvosanani ovat olleet hyviä ja useimmista kurssinimikkeistä tulee vielä mieleen jotain kurssin sisällöstä. Ehkä turhaksi parjaamani koulutus ei olekaan ollut niin turha. Älyän nykyään myös olla pistämättä liikaa arvoa pelkälle koulutukselle, sillä olen oppinut käytännön työssä niin paljon sellaista mitä ei koulussa voikaan oppia.

Kuva: Pixabay

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

31.10.2019

Taloihastus


Pari viikkoa sitten rakastuin. Omakotitaloon. Se oli matala, pulpettikattoinen ja osin tiiliverhottu soma omakotitalo. Se sijaitsi lähellä vanhempieni taloa ja silloin kun olimme ylä-asteella minulla oli tapana kävellä tuon talon ohitse mennessäni Sinille. Kävellessäni pimeinä iltoina minulla on paha tapa ohimennessäni katsoa sisään ikkunoista valaistuihin huoneisiin. Tuon talon päätyhuoneessa oli toisinaan valo ja siellä näkyi iso kirjahylly. Ajattelin silloin että tuolla on varmaan jonkun mummola ja tuo on jonkun vaarin kirjasto.

Kun näin talon myynti-ilmoituksen se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Rakastuin olohuoneeseen. Se oli iso, avara ja valoisa. Huoneen toinen seinä oli täynnä isoja ikkunoita joiden edessä oli paksu ikkunalauta, jolle olisi voinut laittaa isoja viherkasveja. Näin jo ihan suuren Peikonlehden ruukussaan. Olohuoneen keskellä oli kaunis, sinisin laatoin kaakeloitu takka. Minulle tuli sellainen olo että jos minä olisin huone, niin tuollainen minä olisin. Olohuoneesta oli puupaneloidun eteisen läpi suora näkymä talon toisella laidalla olevaan keittiönpöytään. Minun keltainen ruokapöytäni tuoleineen olisi sopinut siihen näkymään täydellisesti.

Olen aina ajatellut että haluaisin asua yksikerroksisessa talossa, varmaan johtuen siitä että lapsuudenkotini on sellainen, mutta tämän talon kellarikerros ei häirinnyt minua. Pidin talon layoutista todella paljon. Talo oli L-kirjaimen mallinen, matala ja siinä oli pulpettikatto. Piha oli sopivasti täynnä kasvia ja siellä oli myös pieni koristeallas. Ja Janille kahden auton talli. Remontoidahan talossa olisi pitänyt vaikka ja mitä. Keittiö oli aivan kauhea, olohuonetta lukuunottamatta lattiana oli muovimattoa ja kellarikerroksen puuseinät olisivat hyötyneet valkoisesta maalipinnasta. Rakensin talon näköisversion tietysti simsissä ja tein tarvittavat parannukset. Siitä tuli upea.

Näytin Janille talon ja hänkin piti siitä. Aloimme haaveilla siitä yhdessä ja suunnittelimme menevämme ensimmäiseen esittelyyn seuraavana sunnuntaina. Laskeskelimme todennäköisyyksiä sille että saisimme lainan järjestettyä ja vertailimme netissä eri lämmitysjärjestelmien vaihtamiskustannuksia. Minä opiskelin netistä kaiken mitä voi 60-luvun talojen vioista, jotta voisimme näytössä sitten kysellä kaikki oleelliset kysymykset. Onko tiiliverhoilussa ilma-aukkoja, missä salaojat menevät ja missä kunnossa talon katto on.

Sitten lauantaina aloin tarkistaa esittelyn ajankohtaa ja kauhukseni huomasin ettei ilmoitusta enää löydy. Selasin kaikki Hyvinkään omakotitalot läpi, eikä sitä todellakaan enää ollut niiden ilmoitusten joukossa. Joku oli ehtinyt ostaa sen pois. Kait. Olin ja olen ihan äärettömän pettynyt että emme päässeet edes katsomaan taloa. Ehkä se talo olisikin ollut sisältä aivan erilainen ja olisin muuttanut mieleni. Nyt minut vain tylysti erotettiin ihastuksestani.

Minä olen sellainen että innostun jostain asiasta ihan 110% ja pystyn kuvittelemaan kaikenlaista. Luon jonkin asian ympärille haavemaailman ja kiinnyn siihen. Sitten joudun pettymään kun asiat eivät syystä tai toisesta menekään ihan niinkuin haaveissa, kuten nyt. Yritän pitää mielessä että noin puoli vuotta sitten olin ihastunut yhteen domino-taloon joka oli myynnissä aivan meidän naapurissa ja olin aivan yhtä sydänsärkyneenä kun se myytiin. Uusia taloja tulee myyntiin ja on parempikin vielä vähän säästellä rahaa. On vain niin kiusaavaa olla vain muutaman askeleen päässä jostain sellaisesta mistä on haaveillut aina. Mutta ei tässä mikään kiire ole.

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

29.10.2019

Näe minut sellaisena kuin oon


Kun jokainen meistä on oma brändi, jonka mielikuvia kirkastellaan pitkin eri somekanavia tulin miettineeksi millaisen kuvan olen antanut itsestäni. Yleensähän se julkisuuskuva on todella pelkistetty ja ne julkaisut eivät kerro koko kuvaa. Tänään haluan hieman tutkailla mitä olen teille vuosien saatossa itsestäni tullut väittäneeksi eri sosiaalisen median alustoilla ja mikä on se totuus niiden väitteiden rinnalla.

#ahmatti
Rakastan ruokaa. Musta on kiva kuvailla omia hamppariannoksiani, aina tarjota kahvia ja jotain herkkuja kun joku tulee meille kylään. Olen kuuluisa suklaasyömäri ja esimerkiksi viikonloppureissulla kavereiden kanssa oon se tyyppi joka mutustaa aamupalalla suklaata, karkkia tai munkkia.
Tämä on totta, mutta totuus on se etten tahtoisi olla ahmatti ja kärsin todella pahoista painokriiseistä. Nytkin olen parin kuukauden ajan yrittänyt syödä fiksummin ja lenkkeillä enemmän, eli en aina ole ahmattina.

#uranainen
Miksei ole olemassa mairittelevaa sanaa ihmiselle joka tekee rakastamaansa (useimmiten) työtä, jossa on mielestään hyvä ja kokee olevansa menestynyt? Minulle on tärkeää että varsinkin työkaverini ajattelevat että osaan hommani ja että minulta voi pyytää apua tarpeen tullen. Ja tietysti olisi ihan cool että ainakin asiakkaillani olisi uskoa minuun yrittäjänä.
Vaikka joitakin vuosia sitten ajattelin että olen varmaan meidän kaveriporukasta se cool uranainen, jolla on katse aina kiinni seuraavassa ylennyksessä ja kalenterissa merkittynä aina seuraava työmatka. olen nyt todella iloinen etten sitä todellakaan ole. En voisi kuvitellakaan elämääni pyörimässä vain työn ympärillä ja oikeasti prioriteettini on perhe ja ystävät. 

#laiskiainen
Jostain syystä minulle on tässä crossfitin ja triathlonin täyttämässä ilmapiirissä tärkeää osoittaa maailmalle että sohvaperunanakin on ookoo olla. Ihmisenä voi olla riittävä vaikka kävisikin vain silloin tällöin kävelylenkillä.
Vaikka kamppailenkin oman kehoni hyväksymisen kanssa, minusta on silti tärkeää näyttää muille että on olemassa elämää ilman ylenpalttista urheilua. Vaikka totuus on että olen hurahtanut lenkkeilyyn tämän syksyn aikana. Ihan parasta on käydä ystävän kanssa etälenkillä puhelinten välityksellä.

#kansainvälinen
Aiemmin haaveilin muuttavani ulkomaille ja olevani sellainen cool tyyppi joka palaa kotimaahan aina vain juhlapyhiksi, muistaa ulkoa eri lentoyhtiöiden aikataulut reitillään ja pitää lentokonematkustamista samassa spesialiteettiluokassa kuin meikä bussimatkaa. Sellaista musta ei onneksi kuitenkaan tullut, mutta pröystäilen edelleen mielelläni kielitaidoillani ja reissailen mielelläni muutaman kerran vuodessa.

#rohkea
Aina toivon että voisin olla vielä vähän rohkeampi; puhua kipeistä asioista avoimemmin, uskaltaa sanoa mielipiteeni suoremmin tai vaikka pukeutua vähän räikeämmin.
Totuus on se että olen henkilökohtaisempien kirjoitusteni tai hieman epäimartelevampien kuvieni julkaisun jälkeen aivan paniikissa ja rauhoitun vasta kun ensimmäinen tykkäys ilmestyy. Esimerkiksi kaksi edellistä kirjoitustani on olleet todella pelottavia ja ensimmäisen FOMO-julkaisun meinasin jo perua.

#sydämellinen
Kaikkein tärkeintä mulle on viestiä sitä ominaisuuttani mikä minulle on kaikkein tärkein. Haluan että ystäväni ja läheiseni pitävät minua lämminhenkisenä ihmisenä, jonka apuun voi luottaa ja jonka tietää välittävän.
Mutta valitettavan usein olen liian kiireinen nähdäkseni ystäviäni niin usein kun haluaisin. En myöskään saa aikaiseksi soittaa papalleni kovin usein.

Jokaisella asialla on aina kaksi puolta, mutta vain toinen puoli päätyy someen. Juuri nyt haluaisin keksiä keinoja tuoda myös näitä toisia puolia esille blogissa, instagramissa ja muualla somessa, jotta se kuva minkä minusta saa olisi aidompi.


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

24.10.2019

FOMO - vauvat ja perhe JATKUU


Sain tiistaiseen kirjoitukseeni niin paljon hyviä kommentteja ja niiden myötä uusia näkökulmia että päätin kirjoittaa aiheesta lisää. Jännitin tiistain kirjoituksen julkaisemista todella paljon, sillä pelkäsin sen tulevan väärin tulkituksi. Jännityksen pitäisi jo oikeastaan olla ennusmerkki siitä että nyt olen kirjoittanut jotain hyvää, sillä aina ne tekstit jotka jännittävät tuntuvat olevan sellaisia jotka herättävät ajatuksia ja kommentteja.

Jälleen kerran totean että ihminen on naiivi ja oman näkövinkkelinsä vanki. Kirjoitin siitä kuinka ilman lapsia, taloja tai avioliittoa tuntee olevansa välillä ulkopuolella tai muista jäljessä. Ystäväni heitti todella hyvän kommentin blogini Facebook-sivulla siitä kuinka sama kaava toistuu myös toisinpäin. Kun hankkii kaveriporukassaan ensimmäisenä lapsen tai suunnittelee häitä, ei ole ketään joka kävisi läpi sitä samaa ja siinäkin tilanteessa voi kokea olevansa ulkopuolella. En ollut tajunnut ajatella asiaa niin.

Ja kun sitä mietin, aloin ymmärtää myös sitä miksi ne ystäväni jotka ovat astuneet avioon, hankkineet omakotitalon tai saaneet lapsia toivoisivat niin kovin että ystävätkin tekisivät niin. Myönnän että olen tuominnut toisinaan ne hyväntahtoiset toiveet hieman painostaviksi aivan suotta. Jos vaihtaisin paikkaa heidän kanssaan, toivoisin minäkin että voisin vertailla ystävieni kanssa talojemme lämmitysjärjestelmiä, naureskella toisten vauvajutuille ja jakaa myös ne ikävät jutut joista ei ehkä kehtaa napista jollekin sellaiselle joka ei ole samassa tilanteessa.

Vaikka elämäntilanteissa olisi eroa, yhteisiä asioita löytyy ystävyksiltä aina. Työ, parisuhde, harrastukset, kiinnostukset, tulevaisuuden suunnitelmat ja jollei muuta niin muistot. Ihmisillä on myöskin mielettömän hieno kyky empatiaan; siihen että osataan asettua toisen henkilön tilanteeseen ja ajatella että jos tuo olisin minä, mitä minä tuntisin ja ajattelisin. Olen huomannut että jätän välillä avautumatta joistain ongelmistani niille ystävilleni joiden en usko pystyvän tarpeeksi samaistumaan ongelmaan, mikä on oikeasti todella suuri virhe. Erilaiset näkökannat kun voisivat tuoda asiaan uusia kulmia. Kuten tästä kirjoituksesta huomaamme.

Eräs ystäväni laittoi minulle tekstistäni viestiä Instagramissa ja päädyimme pohtimaan sitä, mistä se paine avioitumiseen, perheen perustamiseen ja oman kodin rakentamiseen tulee. Onko se ulkoista painetta, siitä että muut odottavat meidän olevan jossain vai jos olemme ihan rehellisiä itsellemme onko kyse siitä että itse ajattelemme että meidän pitäisi jo olla jossain. Mutta miksi me rakennamme itse itsellemme paineita, emmekä vain haistata pitkiä muiden paineille? Kaverini totesi siihen mielestäni todella hyvin että ei ulkoisia paineita pitäisi ottaa koska jokaisella on oma elämä ja sitä on tärkeää elää itselleen rehellisesti tehden niitä asioita jotka on itselle merkityksellisiä. Me elämme itseämme varten ei muita.

Kaikista saamistani viesteistä voisin siis koostaa tähän loppuun kolmen neuvoa meille paineisille ulkopuolisille: 1) luota empatiaan, aina löytyy jotain yhteistä 2) tämä elämä on sinun, kukaan muu ei voi sanella mitä sinun tulisi olla ja millon 3) kun tunnemme olomme ulkopuoliseksi pitäisi meidän muistaa ettemme ole ulkopuolisia yksin, meitä on monia ja myös siellä vastapuolella voi tuntua yksinäiseltä. En voi kiittää teitä kylliksi lukuisista kommenteistanne! On ihana saada tietää kirjoittavansa jotain mikä on herättänyt ajatuksia.

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

22.10.2019

FOMO - vauvat ja perhe


Olen saavuttanut elämässäni sen pisteen, kun tuntuu että kaikki muut ovat menossa naimisiin, hankkimassa omakotitaloja ja tekemässä vauvoja. Olen aina iloinen ystävien hyvistä uutisista, mutta kaksi askelta sen ilon perässä tulee joukko muita tunteita. Niistä ääneen puhuminen tuntuu kauhealta, vaikka uskon etten ole yksin.

Ensinnäkin iskee sellainen pieni kateus. Ei niinkään siitä itse uutisesta, vaan enemmän siitä että jollakin on ollut käsitys mitä haluaa, yrittänyt tavoittaa sen ja onnistunutkin. Itse olen vielä kovin hukassa, vaikka monet palaset elämässäni onkin kohdillaan. Kun olin sinkku, ajattelin että sitten on hommat kasassa kun se poikaystävä löytyy. Hölmö ajatus, sillä oikeasti siitähän syntyy vain lisää kysymyksiä. Jokapuolelta kysytään koska mennään naimisiin, eikö jo hankita lapsia ja mitenkä siinä rivitalokaksiossa mahtuu asumaan. Olen kateellinen siitä että joku on onnistunut vaientamaan ne kysymykset. Vaikka kai olen hieman naiivi, enkä näe että avioitumisen ja äitiytymisenkin jälkeen niitä selvitettäviä kysymyksiä riittää.

Kateuden jälkeen tulee pelko. Pelkään että jään jotain paitsi ja jonkin jutun ulkopuolelle; the fear of missing out. Välillä tuntee että juoksee minkä pystyy muiden odotusten ja elämänvaiheiden perässä. Olen elänyt jo sellaisen vaiheen, jossa olin elämäntilanteellisesti kaveripiiriäni jäljessä ja tiedän että silloin tulee todella yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Se vaihe oli silloin kun lukion jälkeen kaikki parhaimmat kaverini pääsivät opiskelemaan, muuttivat toisille paikkakunnille ja itse pääsykokeissa epäonnistuneena menin motonetin kassalle. Silloin illanistujaisissa kaikki juttelivat opiskelujuttuja eikä minulla ollut lenkkiavaimen hintaa mielenkiintoisempaa kirjoitettavaa. Pelkään että se toistuu, kun en saa omista haaveistani selvää tarpeeksi nopeasti pysyäkseni muiden tahdissa.

Pelkään että lakkaan olemasta toivottua seuraa jos en jaa toisen elämäntilannetta. Juuri nyt pelkään että äitiytyneet ystäväni alkavat hengailla mielummin jonkun muun sellaisen kanssa jolla on hiekkalaatikon reunalla vahdittavaa. Mitä jos en koskaan haluakaan hankkia lapsia? Jäänkö silloin kaiken ulkopuolelle? Vaikka nykyaikaan yhä useampi ei koe vanhemmuutta omaksi jutukseen, silti se vanhemmuuden oletus on todella vahva. Ajatus siitä ettei kuuluisi joukkoon on pelottava.

Kateuden ja pelon jälkeen esiin puskee eräänlainen kärsimättömyys. On todella turhauttavaa olla siinä tilassa, ettei vielä tarkalleen tiedä mitä tahtoo eikä halua kiirehtiä mihinkään suuntaan. Näissä hetkissä kun pelkään jääväni muista jälkeen, minulle tulee hirveät paineet tietää. Niissä hetkissä muistaa aina sen että meillä naisilla on kello joka tikittää. Mies yrittää selittää että eletään hetkessä hei, kyllä ne asiat selviää mutta itse kuulee vain tiktaktiktak. Olisipa mies niin että ei olisi kiire päättää ja saisi olla raskausuteluiltakin rauhassa.

Kiirehtiminen ei auta ja oikeasti voin jäädä vaikka huomenna bussin alle. Asiat ei etene panikoimalla yhtään sen paremmin. Pitää vaan malttaa luottaa siihen että tosi ystävät pysyy lähellä myös eri elämäntilanteissa ja asiat selviää aikanaan.


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

17.10.2019

7 x iloni aiheita


1. I LOVE ME
Huomenna karataan työkaverin kanssa pikkuisen aiemmin viikonlopun viettoon ja lähdetään Helsinkiin käymään I love me -messuilla. Itse en ole käynyt aiemmin kuin Habitare ja MP -messuilla joten odotan näitä messuja innolla, jos näistä oikeasti tarttuisi jotain mukaankin. Varsinkin kun huomenna sattuu olemaan myös palkkapäivä.

2. ARABIAN KIELI
Aloin jonkin aikaa sitten opetella Duolingo-sovelluksella arabian kieltä. Nyt vihdoin ymmärrän mitä Eat, pray, love -elokuvan päähenkilö tarkoitti sillä kun hän sanoi jokaisen italiankielen sanan olevan kuin pieni suklaakonvehti. Olen ihan hirvittävän innoissani siitä että olen oppinut aakkoset ja osaan lukea noita koukeroita. Toistaiseksi olen oppinut vain todella hyödyllisiä sanapareja kuten "avokätinen aviomies", mutta onneksi minulla on vielä kuukausi aikaa ennen kuin...

3. MAROKKO
Jätimme kesälomastamme viikon piristykseksi alkutalveen ja marraskuun puolivälissä lähdemme Janin kanssa viikoksi Marokon Marrakechiin. Odotan matkaa innolla ja ihan snadilla kauhulla; onhan kyseessä eksoottisin maa jossa olen kuunaan käynyt. Luvassa pitäisi olla kulttuurishokki, paljon hajuja ja melua, paljon kauniita puutarhoja ja kameliratsastusta. Toivottavasti myös hyvää ruokaa, eikä hepatiittiä.

4. TALOT
Ainahan minä olen ahkeraan pitänyt silmällä Oikotietä ja Etuovea sen toivossa että löydän makeita taloja, joita rakentaa simssissä. Nyt asp-tilini pullistuessa olen alkanut katsoa omakotitaloja uusin silmin. Omakotitalo on aina ollut suurimpia haaveitani, tai ylipäätään jonkin asumuksen omistaminen niin että voisi maalata seinät sen värisiksi kuin tahtoo, hankkia kirkkaan keltaisen eteisen ja porata tauluille koukkuja vaikka koko seinän täyteen jos mielii. Todella innostavaa että se voi olla mahdollista jo ihan pian.

5. TELKKARI 
Tällä hetkellä telkussa on kaikkea niin mielenkiintoista. Seuraan aktiivisesti Ensitreffit alttarilla, Suomen suurin pudottaja ja Vain elämää. Vähän toisella silmällä tulee katsottua Janin seuraamaa Australian Masterchefiä ja tietysti sydäntä lämmittää myös Netflixiin ilmestynyt Archerin 10-kausi. Nämä siis joka-aamuisen Ylen aamutv:n lisäksi.

6. LAHJAT PLAKKARISSA
Mulla on tuossa marraskuussa semmonen kiva rypäs kuin isänpäivä, Viivin synttärit ja Janin synttärit ja nyt ekaa kertaa mulla on jo kaikille lahjat plakkarissa ajoissa lokakuun puolella. Olen myös hankkinut joitain joululahjoja jo valmiiksi. Tunnen oloni ihan supersuorittajaksi (hetkellisesti; pääosin olen edelleen riittämätön). 

7. SYKSY
Olen niin fiiliksissä syksystä. Viikonloppuna ollaan menossa mökille haravoimaan ja on niin ihana laittaa kotipihaan valoja puihin. Odotan lautapeli-iltoja ja kynttilöiden polttelua. On myös ihanaa päästä käyttämään neuleita ja kaulaliinoja. Plussaa on myös se ettei lenkillä hikoile niin helpolla.

15.10.2019

En millään riitä.


Pitäisi herätä aamulla ennen auringonnousua, pestä hampaat, käydä lenkillä tai salilla, käydä suihkussa, syödä edellisiltana tehdyt tuorepuurot ja kasa hedelmiä, pukeutua persoonallisesti, laittaa hiukset ja meikata, polkupyöräillä töihin, naputella tomerasti tietokoneella töitä, käydä upeilla lounastreffeillä ystävän kanssa, tavoitella palkankorotusta tai ylennystä, polkea kaupan kautta kotiin, tehdä terveellistä kotiruokaa, syödä ruokapöydän ääressä, käydä syvällistä keskustelua kumppanin kanssa, vietää iltaa harrastuksen parissa, pysyä kärryillä uudesta tv-sarjasta, tsekata päivän osakekurssit, lukea iltateen ohessa aikakausilehteä, tsekata kavereiden instagram-storyt, jakaa hehkeä kuva instaan, vähän pinnailla pinterestiä, harrastaa fantastista seksiä, käydä suihkussa, pestä hampaat ja mennä ajoissa nukkumaan.

Olenko ainoa joka joutuu myöntämään, että tuntee todella paljon ulkopuolelta tulevia paineita tällä hetkellä? Tai rehellisesti sanottuna jo vuosia?

Olen terve, minulla on hyvinvoiva parisuhde, siisti koti, työ josta pidän, raha-asiani ovat kunnossa, paljon kivoja ystäviä joita näen säännöllisesti, kiva auto, minulla on aloitteleva yritys, paljon vapaa-aikaa, aktiiviset sometilit ja ulkomaan lomamatka näköpiirissä. Silti tuntuu että pitäisi olla jotain enemmän. Pitäisi olla enemmän seuraajia somessa, pitäisi ehtiä useammin kahville kavereiden kanssa, pitäisi urheilla enemmän ja pitäisi olla pirun paljon enemmän rahaa.

Olen luullut olevani ihminen joka ei paljon ulkopuolisista paineista piittaa, silti huomaan nykyään usein ajattelevani että jotain pitäisi tehdä ja kun kysyn itseltäni että onko se jotain mitä minä haluan tehdä, saan selville että se ajatus tuleekin jostain muualta. Minulla on siis sisäisiä ulkoisia paineita.

Oudointa on että en ole seurannut somea tai muita blogeja enää niin aktiivisesti. Silti ne paineet tuntuvat vain kasvavan. Mistä ne paineet tulevat, kun lähimmät ystävänikin elävät kuitenkin samanlaista epättäydellistä elämää?

Vai onko niin että siinä missä teinimpänä tunnettiin epävarmuutta siitä kuka on, nykyään aikuisempana tunnetaan vaan riittämättömyyttä? Riittämättömyyttä työntekijänä, riittämättömyyttä puolisona, riittämättömyyttä vanhempana ja niin edelleen?

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

10.10.2019

Ainoa asia jota kadun


Ainoa asia jota kadun, on se että kerran jätin kertomatta rakastamalleni ihmiselle tunteistani koska en uskonut olevani hänelle tarpeeksi tärkeä. En uskonut olevani tarpeeksi ihmeellinen. Miten monen ihastuksen kanssa niin onkaan käynyt; ei pelkästään minulle?

Kaikki se draama ja epävarmuus oli niin turhaa. Kun silloin olisi jo ymmärtänyt sen että ei ole mikään häpeä olla kiinnostunut toisesta, eikä sekään ole häpeä jos se toinen ei ole kiinnostunut samalla tavalla sinusta. Iso pettymys se toki on, mutta se pettymys on edessä jokatapauksessa. Sai sen totuuden sitten selville kuukausien vuosien haaveilujen ja tyttöjen kanssa spekuloinnin jälkeen tai kysymällä rohkeasti suoraan.

Kun mietin omaa elämääni, keksin helposti kourallisenkin (takuulla aliarvioitu määrä) ihastuksia joiden fiilikset eivät koskaan selvinneet mulle, sillä en koskaan uskaltanut ottaa todella selvää. Sitten voisi miettiä olisiko joku ollut muhun ihastunut salaa joskus ja jättänyt samoin kertomatta asiasta. Miten paljon näitä on mennyt meiltä ohitse?

Onko teillä tapana kääntää Afrikan tähti-pelin jälkeen ympäri ne jäljelle jääneet pelinappulat ja katsoa minkä takana oisi ollutkin rosmo ja minkä takana timantteja? Meillä on ja todella toivoisin että sellainen hetki tulisi elämänkin suhteen. Sitten joskus kun tämä elämä on ohi ja se elämän filminauha on katsottu. Että vielä lopuksi käännettäisi nappulat ja katsottaisi että missä olisi ollut mitäkin.

Olisi hauska nähdä olisiko se poika silloin tykännytkin samaan aikaan, kuka oli salaa harmissaan kun näki että vatvoin sen toisen pojan perään ja mikä tilaisuus olisi milloinkin ollut auki. Loppujen lopuksi saada tietää kaikki, silloin kun ei enää tarvitse pelätä vastauksia.

Vielä tärkeämpää se on toisinpäin. Ei se että minä saan tietää kuka minua rakasti, vaan se että nekin rakkaat joille en koskaan ehtinyt kertoa tunteistani saisivat edes silloin viimeistään tietää että mun pelinappulan toisella puolella oli iso, ujo sydän.

Uskon että kaikki menneet asiat, sekä hyvät että pahat, ovat tuoneet minut tähän hetkeen ja olen onnellinen juuri tässä. Siksi haluaisin sanoa että en kadu mitään, mutta silti toivon että olisin vastaisuudessa rohkea ja voisin kertoa kaikille rakkailleni rakkaudestani ennen Afrikan tähden loppua.

Olet rakas. 

11.6.2019

Nostetaan maljaa!


Olen alkanut kiinnittää huomiota siihen että nykyään, oli saavutus mikä tahansa, se ei tunnu niin merkittävältä jollei siitä ole mainintaa somessa, jollei voi seurata niitä tykkäyksiä. Toisin sanoen; osaan nauttia saavutuksistani vain kun näen että muutkin pitävät niitä siisteinä. Mutta mistä lähtien?

Muistan vielä ajan kun ei tuntenut tarvetta hehkuttaa voitettua pesäpallopeliä sosiaalisessa mediassa, kun ei tarvinnyt pantata jotain uutista jotta voi myöhemmin mainita siitä instagramin kuvatekstissä, kun en jakanut iltalenkkini tietoja Stravaan jotta työkaverini voivat tykkäillä niistä ja kun keikoilla pystyi vielä käymään ilman pakollista facebook-päivitystä.

Toki olen aina ollut sen sortin ihminen joka haluaa tehdä uutisistaan spektaakkelin. Entisellä kämppikselläni Nunulla oli tapana naureskella sille kun tahdoin aina tehdä teatraalisen ilmoituksen kuohuviinimaljojen kera esimerkiksi uudesta työpaikastani. Minulle asiat alkavat tuntua todellisilta usein vasta sitten kun olen päässyt jakamaan ne jollekulle, hehkuttamaan ystävilleni tai nostamaan niille maljoja. Nykyään se sosiaalinen kontakti, kasvokkain kertominen on vaihtanut paikkaa someen.

Olen tullut pohtineeksi köyhdyttääkö sosiaaliseen mediaan jakamani tieto niitä livenä käytyjä keskusteluja ystävieni kanssa ja tullut siihen tulokseen että varmasti näin on. Liian usein sitä tuleekin torpanneeksi jonkun ystävänsä tarinan sanomalla "joo mä näinkin siitä kuvia sun Instassa" tai "joo mäkin luin sen facebook-päivityksen". Huolestuttavan usein tuntuu myös että jätän joitain asioita käsittelemättä kavereita tavatessani kun ajattelen että hehän ovat ehkä jo lukeneet siitä blogistani.

Jokin kuukausi sitten tein yhden uutiseni suhteen päätöksen, että kerron siitä ensin livenä kavereilleni ja sitten vasta mainitsen siitä somessa. Se oli muuten ehdottoman oikea ratkaisu. Oli paljon kivempaa vastailla kaverieni tsiljooniin kysymyksiin, kilistellä niitä maljoja ja päästä höpöttämään asiasta. Jos olisin ensinnä maininnut siitä täällä blogissa, olisin tullut viitanneeksi siihen ujosti vain sivulauseissa tai jos joku olisi tullut siitä kysyneeksi. Nimittäin siihen että perustin maaliskuussa toiminimen ja nyt teen oman työni ohella markkinoinnin projekteja pk-yrityksille. Mutta siitä lisää joskus toiste.

Sillä tämän postauksen pointti on se, että sosiaalinen media muokkaa käyttäytymistämme ihan huomaamatta ja tämä on hyvä esimerkki siitä. Jokin mikä on tarkoitettu rikastamaan elämäämme, tuomaan uusia mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen alkaakin itseasiassa köyhdyttää sitä. Minä ainakin pidän arvokkaampana aitoja keskusteluja kuin niitä sydämiä siellä Instassa ja se pitäisi pitää mielessä useammin.


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

6.6.2019

Parempia valintoja +kirjavinkki


Lempibloggarini Saranda julkaisi kuukausi sitten ensimmäisen kirjansa Tee maailmasta parempi paikka ja olen kateudesta vihreänä. Sarandan kirja on tietokirjan ja tee-se-itse-kirjan yhdistelmä, joka opastaa miten tehdä parempia valintoja ja pelastaa maailma. Kirja sisältää aika paljon jo monille tuttuja tapoja tukea kestävää kehitystä ja toimia vastuullisemmin, mutta tarjoaa siinä ohessa paljon käytännön vinkkejä toteuttamiseen.

Kirja sai minut havahtumaan kahteen asiaan: 1) siihen miten paljon ekologisemmin elänkään nykyään ja 2) siihen miten vielä olisi varaa parantaa valintojaan paremman maailman hyväksi.

Meillä lapsuuden kodissa ei oltu kovin vihreitä (kateudesta tai muutenkaan). Kun kauppaan mentiin, ostettiin aina se muovinen kauppakassi, vanhemmillani on aina ollut isot ja paljon kuluttavat autot joilla ajettiin aina joka paikkaan, eikä meillä kierrätetty sen kummemmin. Kyllä me sentään biojätteet lajiteltiin ja äidin kanssa ostimme usein vaatteita kirpparilta. Enkä edes tajunnut että jotenkin toisinkin voisi tehdä ennen kun huomasin että kaverini perheessä autoon ei koskettu kuin päälle 10 kilometrin matkoilla, kauppakassina oli aina kangaskassi ja kaikenmaailman voirasiat sun muut oli eväsrasioina.


Nykyään:

  1. Meidänkin kodissa jaotellaan biojäte, metallit ja lasi. 
  2. Ostan suurimman osan vaatteistani Emmystä. Emmy on käytettyjen merkkivaatteiden verkkokauppa, johon olen koukuttunut. On kiva käydä kirpparilla josta aina löytyy jotain ja voi jopa valita mitä merkkiä haluaa ostaa. Löysin Emmyn etsiessäni käytettyjä Marimekon vaatteita ja sen jälkeen olen tilannut sieltä muutaman kerran muitakin merkkejä. Hintataso on sama kuin normikirppiksillä, toimitusaika pikainen ja kaikki ostamani vaatteet ovat olleet todella hyväkuntoisia. Iso suositus tästä!
  3. Käytän miltei joka päivä paljettilaukkuani, joka on yllättävän tilava ja se toimii näppärästi kauppakassina. Vain harvoin ostan nykyään niitä muovikasseja.
  4. Me käydään ruokakaupassa aika usein, minkä vuoksi kaupasta tulee ostettua vain se tarpeellinen. Meidän kotona on todella vähän ruokahävikkiä. Illallisten jämät ovat yleensä mun seuraavan työpäivän eväät.


Seuraavaksi haluaisin kehittää:

  1. Haluaisin ajaa enemmän työmatkoja polkupyörällä.
  2. Olen harkinnut viikottaista kasvisruokapäivää.
  3. Liityin Facebookin Maata pitkin matkaavat-ryhmään ja olen erittäin kiinnostunut vaihtamaan lentäen matkustelun junailuun.
  4. Pitäisi jaksaa mielummin korjata rikkoontunut asia kuin ostaa heti uutta tilalle.
  5. Olisi siistiä alkaa sellaiseksi "lainaajaksi", joka osaisi lainailla niitä juttuja kavereilta joita ei ole aivan välttämätöntä ostaa itselle.
  6. Taloyhtiöömme on tulossa kesän aikana muovinkeräysastia ja kunhan se tulee niin alamme kierrättää myös muovin.

Oma innostukseni näihin vastuullisempiin valintoihin on syntynyt lähinnä raha- ja talousjuttujen ohessa. Se kun sattuu olemaan niin että usein ne valinnat jotka ovat parempia maailmalle, ovat myös parempia kukkarolle. 20 centin kauppakassi kolme kertaa viikossa on vuodessa jo 30euroa, jolla pystyisi ostamaan jo vaikkapa uuden mekon, tai jos sen summan pistää Emmyyn niin saa parikin mekkoa ja vaikkapa lisäksi joukon t-paitoja. Puhumattakaan pyöräilyn eduista autoiluun nähden.

Suosittelen muuten tuota kirjaa lämpimästi jokaiselle jota aihe kiinnostaa.


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

4.6.2019

7 x Mielen päällä


1. Kumpi on pahempi; tehdä takinkääntö ja vaihtaa mielipidettä täysin päinvastaiseen vai jumittua koko iäksi yhteen ajatusmalliin vain siksi että joskus tuli niin ajatelleeksi ja ääneen sanoneeksi?

2. Olisinpa vain mennyt hammaslääkäriin ajallaan, enkä vältellyt sitä vuosia. Olisi ollut paljon pienempi hintalappu (kulutin hammaslääkäriin vuoden aikana n. 800€).

3. Miksi uudet naistuttavuudet aina tiedustelevat avioliitosta sekä lasten määrästä ja sitten kun selviää että kumpaakaan ei ole, ei olekaan enää kysyttävää. Kysyisivät vaikka horoskooppimerkkiä, sellainen jokaisella sentään on. 

4. Jos säästäisi säästöpossuun euron joka ikinen päivä, olisi se vuoden päästä 365 euroa. Aika mieletöntä. 

5. Jos pitsa alkaa tökkii nii ota silloin kalaa, ota vaikka lohi ja laita se pataan. Laita se pataan, pistä se mahaan. Saataisko se ihana mainos uusiksi tänä kesänä? Ihan paras.

6. Miksei ikinä blondius haaveissaan muista sitä hiusten keltaista vaihetta joka kestää pari kuukautta ennen sitä oikeasti blondia väriä.

7. Mitä ihmettä sitä söisi tänään?



16.5.2019

Viisi sekuntia rohkeutta


Kaverillani on pelottavien juttujen varalle sanonta "se tarvitsee vain viisi sekuntia rohkeutta". Hän on napannut sen joltain hienolta ihmiseltä ja paljon on totuutta tuossa lauseessa. Lauseen idea on se, että kun jonkin asian saa aloitettua olemalla rohkeana sen viisi sekunttia on sitä sen jälkeen myöhäistä katua ja sitten se asia on laitettu alulle. Monissa asioissa se varmaan pitääkin paikkaansa. Voisin kuvitella että esimerkiksi benjihypyssä riittää se viiden sekunnin rohkeus että pudottautuu tyhjän päälle. Myös omaan neulakammooni se pätee, olla rohkeana sen aikaa että se eka pistos on tehty. 

Mutta sitten on monia juttuja jotka vaativat rohkeutta paljon pidempään kun sen viisi sekuntia. Joissa ei riitä että ylitetään vain se yksi este olemalla hetken rohkeita, vaan joissa sitä rohkeutta tarvitaan useampaan kertaan. Esimerkiksi työnhaussa ensin pitää olla rohkea ja lähettää hakemus, sitten ehkä pääsee työhaastatteluun jossa pitää myös olla rohkeana ja ensimmäinen työpäivä se vasta rohkeutta vaatiikin. Ja niitä juttuja on paljon; parisuhteet, uudet harrastukset, traumasta toipuminen ja niin edelleen. 

Sitä viiden sekunnin rohkeutta voi hokea onneksi itselleen useampaan kertaan. Muistuttaa itselleen että jokaisella pelon/jännityksen hetkellä pitää rohkaista mielensä vain viideksi sekuntiksi. Ummistaa silmänsä ja hypätä. Sen jälkeen se on ohitse. Se on aika lohdullinen ajatus.

Joskus mietin kuinka paljon vahinkoa olen aiheuttanut itselleni turhilla peloillani. Välttelin vuosia hammaslääkäriin menoa koska pelkään puudutuspiikkiä enkä suinkaan kestä yrittää ilman sitä. Erään pesäpallohaaverin jälkeen pelkäsin pallon iskua jonkin aikaa, enkä siksi pystynyt hetkeen harrastamaan tuota rakasta lajia. Aika usein olen jättänyt puhumatta jollekin tyypille koska olen pelännyt sanovani jotain typerää tai väärää. Ja sitten on tsiljoona asiaa joita olen jättänyt tekemättä koska pelkään etten osaa.

Jos sitä aina osaisikin olla rohkea tai rohkaista itseänsä uskomaan siihen viiteen sekuntiin, kuinka paljon enemmän sitä voisikaan tehdä?


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

9.5.2019

Oikeat asiat eivät ahdista


Kuulin vastaikään oletuksen jonka mukaan "niiden oikeiden juttujen ei kuulu ahdistaa" ja olen kuullut tuota suunnalta jos toiselta enemmänkin. "Kun löydät sen oikean tyypin, tiedät sen", "sun pitää etsiä sitä duunia jonka tunnet täysin omaksesi" tai muuta sellaista, näitähän kuulee tämän tästä. Miksi me aikuiset ihmiset uskottelemme toisillemme tällaista potaskaa?

Olen tällä hetkellä parisuhteessa jonka uskon olevan "se oikea" tai lähinnä sitä mitä nyt voi olla. Samoin tunnen olevani itselleni tällä hetkellä oikeassa työpaikassa ja muutenkin koen että elämäni on ihan mahtavaa juuri näin.

Se ei kuitenkaan ole lopettanut sitä että aika-ajoin kyseenalaistan kaikkea. Joskus mietin miten siistiä olisi jättää kaikki ja lähteä ulkomaille elelemään, kun vielä voin. Toisinaan mietin onko tämä työ oikeasti sitä mihin haluan sitoutua lopuksi työiäkseni, olisiko sittenkin olemassa jotain joka passaisi mulle paremmin, jotain missä pääsisin olemaan jonkin toisenlainen Saana, joku parempi Saana. Kenties sellainen Saana josta itse pitäisin enemmän tai sellainen jota muut ihailisivat (koska olen huomiotakaipaava bitch).

Joskus on niitä huonoja päiviä kun mikään ei tunnu sujuvan, niitä päiviä kun et ole yhtään magee tyyppi itsesi mielestä ja et tunne että kukaan mukaan pitää sua mageena. Ne on niitä hetkiä jolloin on kaikkein alttiimpana ahdistukselle ja sille pohdinnalle että onko tämä nyt sitä mitä pitää olla.

Olennaista on se, että kun sitten on taas hyvä päivä; ahdistaako sua silloin? Jos ei niin hyvä. Sitten mietit kumpia on enemmän, niitä hyviä vai huonoja. Jos niitä hyviä, ahdistamattomia päiviä on enemmän niin onneksi olkoon. Olet varmasti ihan normaali ihminen pienine epävarmuuden ja kyseenalaistamisen hetkineen. Jos taas näyttää siltä että ahdistuspäiviä on kalenterissasi enemmän, kannattaa ehkä perehtyä siihen mikä osa elämässä ahdistaa. Äläkä silti lannistu, joskus oikeatkin asiat ahdistavat ja pelottavat mutta se vain tarkoittaa että sen oman tunteen kanssa on työskenneltävä enemmän. Useimmat ihmiset osaavat nähdä mitkä asiat ovat ahdistumisen arvoisia hyviä asioita, joiden eteen kannattaa tehdä töitä ja etsiä uusia lähestymistapoja, ja samoin huomata mitkä asiat ovat yksinkertaisesti vääriä, täysin epämiellyttäviä tai jopa puistattavan pelottavia. Luota siihen tunteeseen mikä sinulla on.

Ja jos taas olet ihminen joka ei ole koskaan epäile tai ole ahdistunut mistään, tai koe koskaaan epävarmuutta elämäsi suunnasta niin go fuck yourself  (tai käy tapaamassa jotain kallotohtoria, ei tommonen voi olla normaalia).

Kyllä ne oikeatkin asiat voivat ajoittain ahdistaa (ja varsinkin silloin kun ne asiat ovat upouusia).

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

2.5.2019

Suurimmat pelkoni


Jos en sulje vaatekaapin ovea yöksi, pelkään että sieltä tulee mörkö. Pelkään että kala puree minua kun uin. Pelkään että takanani oleva auto ei pidä tarpeeksi turvaväliä. Pelkään neuloja. Pelkään nukkua yksin mökillä. Pelkään kun kuulen pamauksia.  Pelkään sitä että työpaikka lähtee. Pelkään tulipaloa. Pelkään sitä että ystävieni haaveet eivät toteudu. sitä että läheiseni sairastuvat vakavasti. Pelkään sotaa.

Mutta näitä kaikkia enemmän pelkään kolmea asiaa. Näitä asioita mietin öisin silloin kun en saa nukuttua ja mieli alkaa kiertää kehää kaikissa niissä asioissa jotka voivat mennä pieleen.

Pelkään synnytystä. Olen yrittänyt lueskella paljon aiheesta, jotta tieto vähentäisi tuskaa mutta itseasiassa käy vain päinvastoin. Joskus yläasteella meille näytettiin koulussa synnytysvideo ja minä pyörryin. En muista oliko se tarkalleen siitä hetkestä alkaen vai mistä, kun päätin että en tahdo lapsia. Nyt kun noita vauvoja on alkanut pyöriä ympärillä enemmän olen alkanut ymmärtää, että ehkä olenkin väärässä, ehkä olen vain uskotellut itselleni vääriä juttuja. Eihän minulla lapsia vastaan ole mitään, päin vastoin. Sain edellisellä ehkäisynuusinta-lääkärikäynnilläni puhelinnumeron neuvolapsykologille, jotta voisin alkaa purkamaan tätä pelkovyyhtiä.

Pelkään sitä että aikuisena uraudun ja hukkaan oman identiteettini. Pelkään että hukun siihen oravanpyörään jossa odotetaan aina vain seuraavaa viikonloppua tai lomaa, unohtaen nauttia tästä hetkestä. Olen nähnyt niitä vanhempia ja aikuisia joiden koko elämä pyörii työn ja lasten ympärillä. Minua pelottaa tulla joskus samanlaiseksi. Tällä hetkellä koen omat harrastukseni niin tärkeinä että uskon olevani ihan eri ihminen jos joutuisin niistä luopumaan. Lisäksi pelkään sitä että havahdun joskus viisikymppisenä siihen että olisinkin halunnut olla työkseni arkkitehti tai jokin muu ja olevani aivan liian myöhässä alanvaihdon suhteen. Pelkään että oma persoonani muuttuu iän myötä enkä enää välitä niistä asioista joista ennen. Mitä jos minusta tuleekin ihan vieras tyyppi?

Kaikkein eniten pelkään sitä että joku läheiseni päättäisi kuolla, tai siis sairastuisi niin että ei osaisi enää elää. Yhdestä jos toisesta asiasta sanotaan että "se on kaikkein suurin suru"ja yksi niistä on se että emme osaa auttaa kaikkia niin että kaikki haluaisivat elää kaikki ne päivät mitä meille annetaan. Vaikka surua enemmän tässä pelottaa se syyllisyys, yhdenkin ihmisen osalta se on mahdottoman suuri taakka niin en uskalla edes kuvitella miltä se tuntuisi jos niitä olisi kahden verran.

Mitä sinä pelkäät? Mikä saa sut valvomaan öitä?

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI