En ole koskaan...

Käynyt

Aasiassa

Oopperassa

Festareilla

Vieraissa

Vankilassa

Italiassa (mutta pian..)

Lavatansseissa

Kokeillut

Yhden yön juttua

Elää vegenä

Golfata

Noudattaa dieettiä

Joogata

Juosta maratonia

Tehdä kärrynpyörää

Syönyt

Simpukoita

Etanoita

Rambutania

Hummeria

Khakia

Passionia

Kumkvattia

Kauneus

Värjäyttänyt hiuksia kampaamossa

Ottanut permanenttiä

Käynyt kasvo-, käsi- tai jalkahoidossa

Haaveillut täyteaineista

Käyttänyt ei-mustaa mascaraa

Valkaissut hampaita

Ottanut suihkurusketusta

Terveys

Ottanut selvää rasvaprosentistani

Syönyt vitamiineja purkista

Käyttänyt nenäkannua

Pitänyt detox-kuuria

Ollut täysin tyytyväinen kehooni

Joutunut ambulanssin kyytiin

Ollut vakavasti sairas

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Aikuisetkin loukkaantuvat

Muksuna tuli nälvittyä ja nälvityksi suhteellisen usein. Oli sitten kyse veljestä tai kaverista, jos se sattui ottamaan päähän niin sille saattoi kimpaantuneena sanoa "sä olet ihan tyhmä". Toki siitä saattoi saada nuhtelut äidiltä tai opettajalta jälkeenpäin ja joutui sitten pyytämään anteeksi. Loukkaaminen ja loukatuksi tuleminen oli arkisempaa, sitä sattui silloin tällöin. Ja vaikka silloin tuntui vaikealta pyytää anteeksi, tuli se anteeksipyyntö silti lopulta esitettyä ja elämä jatkui.

Silloin loukkaantumisen aiheita oli se kun joku haukkui, kun jäi porukasta ulkopuolelle tai vaikka se kun ei saanut kutsua yökyläilyyn. Silloin nämä kaikki olivat ihan normaaleja ja hyväksyttäviä mielipahan syitä. Sitä saattoi kertoa äidille että nyt tuo sanoi ikävästi tai en päässyt niitten leikkeihin mukaan, äiti lohdutti ja saattoi kertoa tapahtuneesta sen toisen tyypin äidille tai opettajalle. Asialle joka tapauksessa tehtiin jotain.

Muksuna ja teininä oli ihan normaalia olla loukkaantunut jollekulle. Teininä varsinkin sitähän oli joka päivä dramaattisesti loukkaantunut jostakin asiasta. Missä vaiheessa saavutettiin se piste ettei muka ole enää inhimillistä olla loukkaantunut?

Aikuisena ei enää tunnu luvalliselta ottaa nokkiinsa. Aikuisena pitäisi jaksaa ymmärtää toisen motiivit ja ymmärtää ettei tässä nyt varmaan ole kyse henkilökohtaisesta hyökkäyksestä juuri sinua kohtaan. Mutta ei siihen kaikki kykene. Minä ainakin olen edelleen lähes yhtä helposti loukkaantuva kuin lapsena. Onneksi kuitenkin niitä loukkaantumisen paikkoja tulee nykyään harvemmin. Vai onko se sittenkään onneksi?

Kun nykyään yritämme olla loukkaamatta ketään, olla sanomatta suoraan jos jokin pännii ja olla mahdollisimman kypsiä ja aikuisia, aiheutammeko oikeastaan sen että meihin sattuu enemmän ne harvat kerrat kun tulemme loukatuiksi. Esimerkiksi työpaikalla sitä negatiivista palautetta tulee aina silloin tällöin. Itse otan tällaiset tilanteet aina hyvin dramaattisesti, alan vollottamaan ja olen ihan varma että nyt saan potkut ja olen ihan surkea työkaveri. Mielessä kiertää ajatus että olen muille vain taakka, ihan hyödytön, mietin pitäisikö irtisanoutua ja niin edelleen. Kunnes sitten rauhotun ja tajuan että eihän se nyt ihan niin menekkään.

Aikuisina meillä ei myöskään ole äitejä kertomassa meille milloin olemme loukanneet toista. Joku toiselle ihan arkipäiväinen kommentti saattaa toiselle olla todella iso loukkaus. Voi olla että jokin kommentti saa ajattelemaan ikävästi toisesta henkilöstä pitkiäkin aikoja vaikkei toinen olisi sitä edes tarkoittanut. Anteeksipyyntöä ei välttämättä kukaan ole vaatimassa. Ajatellaan että on helpompi painaa asia unholaan tai ottaa siitä niin paljon nokkiinsa että tulee välirikko.

Mitä jos olisikin ihan normaalia puhua suunsa puhtaaksi, mutta aikuismaiseen tapaan? Esittää rauhallisesti oma näkemyksensä, perustelunsa ja kuunnella toista. Pyytää anteeksi jos on pahoittanut toisen mielen. Kysyä suoraan ne asiat mitkä on jääneet vaivaamaan ja saada selvyys ikuisen vatvomisen sijaan. Sehän kuulostaisi mielestäni paljon järkevämmältä.

Olisitko sinä valmis tulemaan loukkaantuneeksi useammin jos se samalla tarkoittaisi että saisimme avoimemman kulttuurin? Olisitko sinä aikuisenakin valmis pyytämään anteeksi ja ymmärtämään toisen näkökulman? Ja vielä ihan ilman äidin patistelua?


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

9 vuotta sitten...

Vuonna 2010 vietimme ystäväni Sinin kanssa talvilomaa mökillä. Julkaisimme facebookissa sarjan supernoloja mutta super hellyyttäviä muistiinpanoja. Olkaa hyvät!

Tämä siis jonkinlainen blogin esimuoto 9 vuoden takaa. Minä kirjoitin joka toisen päivän ja Sini hoiti sitten sen toisen puolen sanailut. Luojan kiitos vähän on sen jälkeen kirjoittaminen (ja pari muutakin seikkaa) kehittynyt. Näin vuosien jälkeen jäi häiritsemään että tarina on päättymätön. Onneksi voimme kuitenkin olla varmoja siitä että molemmat tytöt selvisivät reissusta hengissä; kumpikaan ei lentänyt avantoon eikä kumpikaan kirjaimellisesti pitänyt leipäveistä toisen kurkulla. Tarina jatkukoon.

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Haiku

Yllä olevissa kuvissa olen 19-vuotias. Oltiin lukiokavereiden kanssa porukalla viikonloppureissussa Tampereella ja tässä laittauduttiin baariin lähtöä varten. Meikattiin porukalla, tanssittiin olohuoneessa ja naurettiin kaikille silloin hauskoille jutuille. Vietettiin tyttöjen iltaa mutta silti jälkeenpäin yöllä laskettiin että kuinka monta poikaa ympärillä kävi pyörimässä. Käytiin sunnuntaina krapulasafkalla mäkkärissä ja otettiin pirusti valokuvia.

Tuntuu siltä kuin tämäkin kuva olisi otettu ihan äskettäin. Eihän siitä voi olla kahdeksaa vuotta aikaa. Viimepäivien kuvatulva penkkareista ja vanhojen tansseista on aiheuttanut sen että olen ihan nostalgiahaikuinen. Yhtäkkiä tuli kauhea ikävä sitä mikä silloin oli ja mitä silloin teki. Sitä ei silloin itse osannut tarpeeksi arvostaa.

Lukioaika oli niin helppoa. Silloin asui vielä vanhemmilla ja ainoa rahahuoli oli se oliko varaa lähteä viikonloppuna baariin. Koulussa hengasi aina kavereiden kanssa, eikä koulupäivien jälkeen ollut liian väsynyt näkemään kavereita tai käymään harrastuksissa. Koulu ei aiheuttanut mulle oikeastaan stressiä, en juuri koskaan päntännyt kokeisiin, stressannut läksyistä ja olin kaveriporukan tunnetuin lintsari, jonka Wilma oli täynnä viikottaisia "hammaslääkärireissuja". Koko lukioaikana en myöskään paljoa murehtinut sitä miksi tulisin isona. Siitä stressaaminen alkoi vasta lukion päätyttyä.

Yhdensäntoista vuotias Saana ressasi vain siitä josko se tietty poika olisi sittenkin häneen ihastunut tai miten sen mahdollisesti voisi saada ihastumaan.

Tuohon aikaan olin todella itsevarma ja sosiaalinen. Kiersin paljon kirpputoreja ja kokeilin erilaisia tyylejä. Harrastin monenlaista; pesäpalloa, suunnistusta, maalaamista, lätkimme kaverini kanssa lentopalloa ja kirjoittelin noloja novelleja. Mutta tunsin olevani cool ja luulin olevani jo ihan aikuinen.

---

Nyt käy niin paljon kateeksi sitä vapautta ja energiaa. Nykyään kun ei enää ehdi eikä jaksa tehdä juuri mitään. Jatkuvasti tuntuu siltä että olisi loman tarpeessa. Kävimme viikonloppuna Hangossa yhden yön minilomalla. Yövyimme hotellissa, kävimme kylpylässä, saimme valmiin aamupalan, söimme illallista hienossa ravintolassa ja rentouduimme päiväkävelyllä merenrannassa. Sunnuntaina oli aurinkoinen päivä ja tunsin pitkästä aikaa itseni kunnolla levänneeksi. Mutta nyt on vasta tiistai ja tänään olo on ihan toisenlainen.

Pidän työstäni, enkä koe että normaalina päivänä stressaisin siitä paljoakaan. Käyn jälleen 2-3 iltana viikossa harrastamassa ja parina iltana viikossa tapaan kaveria. Elämän aikataulu on samanlainen, tosin poislukien viikonlopun baarireissut (niitä ei tapahdu enää about ikinä). Nyt vertaillessani tuntuu kuitenkin että silloin kaikkea oli enemmän. Tapasi enemmän kavereita, juhli enemmän, otti useampia valokuvia, oli enemmän yhteisiä juttuja ja haaveili enemmän.

Nykyinen elämä olisi 19-vuotiaan Saanan silmiin niin tylsää ja rauhallista. Tuotakaan Tampereen reissun kaveriporukkaa en ole ehtinyt nähdä kuin kesällä häissä, nykyään kun kaikkien kalentereita ei millään saa sopimaan yhteen. Jos joskus ehtiikin nähdä, käydään läpi toistemme kuulumiset ja sitten vaan muistellaan menneitä. Enää ei oteta joukkoa valokuvia poseerauksineen, keksitä uusia insidevitsejä tai valita uusia "meidän biisejä", kerrataan vain sitä vanhaa.

Haikeinta kai on se ettei sitä kaikkea enää kaipaakaan muuten kuin tällalailla muistutettaessa. Sitä elämää mitä joskus oli, sitä tyyppiä joka joskus itse oli.


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Sinulle

Siis ihan mielettömän ihanaa ystävänpäivää sinulle Rakas Lukija! (yritä olla pistämättä mua roskapostifiltteriin tuon tittelin vuoksi)

Tulin näin ystävänpäivänä tuumineeksi ymmärräthän sinä miten tärkeä olet minulle? Kyllä juuri sinä siellä. Se että olet löytänyt tiesi tänne ja vielä luetkin tätä tekstiä on minulle todella suuri merkitys. Luultavasti ilman sinua en edes kirjoittaisi tätä blogia. Kirjoittaisin johonkin pöytälaatikkoon noloja novelleja ja runoja, miettien jatkuvasti sitä voisiko niitä ikinä näyttää kellekään. 

Olen kirjoittanut tätä blogia nyt seitsemän vuoden ajan. Blogi on vaihtanut kerran nimeä, muutaman kerran osoitetta ja välillä olen ottanut pidempiä taukoja kirjoittamisessani. Jokaisen tauon jälkeen olen kumminkin tuntenut tarvetta palata takaisin palstani pariin, sillä olen tuntenut jonkun sitä kaipaavan. Kenties sinun. Taatusti minun.

Mun blogini ei koskaan ole ollut megasuosittu, eikä se ole mun tavoitteenikaan. Mun lukijat ovat mulle läheisiä, tavalla tai toisella, useimmat sellaisia joiden kanssa käyn kahvilla. Jos sinä et ole koskaan käynyt kanssani kahvilla, ilmoita toki olemassa olostasi niin järjestetään jotain. Musta on ihan parasta että siellä ruudun takana on tuttuja ihmisiä ja oikeita ystäviä.

Olen suunnattoman kiitollinen siitä että saan postaus ideoita sieltä ruudun toiselta puolelta ja että tekstieni lukemisen lisäksi saatat vielä tykätä mun teksteistä FB:ssä ja satunnaisesti jättää kommentejakin. Olet ihan paras. En voi kiittää sinua tarpeeksi.

Mulle ystävänpäivä on aina ollut iso juttu. Oon sellanen hömppäilijä. Tahdon muistaa kaikkia ystäviäni ja pukea jotain ystävänpäiväisää (tänään mulla on rinnassa pieni, välkkyvä, punainen muovisydän vaikka muuten vaatteet onkin mustat). Useimmiten ystävänpäivän iltaan kuuluu romanttinen elokuva (missä muuten on romantiikkaelokuvat elokuvateattereista tänä vuonna??? Ei uutta 50 Shades of greytä meinaa sitä ettei tarjotakaan yhtään mitään?! WHAT), herkuttelua ja sohvalla köllöttelyä. Suunnittelin myös pienesti työpaikalle semmosia halisydämiä kuin kouluissa oli, mutta se jäi suunnitelman tasolle. Heitin vaan infonäyttöön kasan sydämiä ja ystävänpäivän toivotukset. 

Mä toivon että sulla siellä on kiva ystävänpäivä. Joidenkin mielestä se on ihan turha ystävänpäivä. Jos sä olet niitä, niin toivon että huomaisit että kaikki jutut jotka nostaa päivän arjen yläpuolelle on oikeastaan juhlan arvoisia. Jos sua masentaa ystävänpäivän lällyys, niin toivon että löydät sentään purkillisen jäätelöä alennusmyynnistä. Ja jos olet näitä meikäläisiä niin toivottavasti sun ystävänpäivä on yhtä vaaleanpunainen kuin unelmissasi.

Iso hali täältä sinulle rakas! Toivottavasti ollaan BFF.

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Sijoittamalla jännitystä

Sijoitussuunnitelmani on ostaa vähän, sillä mikä on oikeasti ylimääräistä (ainakin näin alkuun) ja pitää kiinni siitä mitä olen ostanut. Toisin sanottuna varmasti yksi kuuluisimmista sijoitusstrategioista "osta ja unohda". Se on sopiva taktiikka tällaiselle laiskalle, tyhmälle ja aloittelevalle sijoittajalle. Tämä tarkoittaa sitä ettei mun tarvitse jatkuvasti vahdata osakekursseja, murehtia osakkeideni myymisestä tai oikeastaan pahemmin muistaa koko osakkeiden olemassa oloa.

Mutta minä teen niin kuitenkin. Tsekkaan kännykkäsovelluksestani osakkeideni "voinnin" päivittäin, paitsi tietenkin viikonloppuna jolloin pörssi on kiinni ja muutoksia ei tapahdu. Monina päivinä tarkistan tilanteen useampaan kertaan päivän aikana; aamulla kympin aikaan kun pörssi on auennut ja illalla seitsemän jälkeen kun päivä taas on pulkassa. Minun ei tarvitse, mutta minä haluan.

Osakekurssit on yllättävän jännittäviä ja vaikka aikeenani ei ole toimia vaikka tilanne olisi mikä, on silti kiva nähdä kuinka se oma saldo liikkuu ylös ja alas. Kaikkein kivointahan on nähdä kuinka se nousee. Pörssipäivä on myös meillä kotona miltei päivittäinen puheenaihe. Poikaystäväni, joka opetti minut sijoittamaan, kysyy usein että oliko tänään plussa vai miinus päivä ja minä kerron, vaikka usein hän vakoilee minun omistamieni osakkeiden tilaa tsekkaillessaan omaa salkkuaan.

Alussa suunnitelmanani oli sijoittaa vain turvallisesti rahastoihin, mutta aika pian arvo-osuustilin luomisen jälkeen aloin haaveilla ihan vain parista osakkeesta. En voisi olla tyytyväisempi siihen ratkaisuuni että ostan ihan vain pienesti osakkeita jotta näkisin miten niiden kanssa toimitaan. Omistan tänä päivänä kahden yhtiön osakkeita: Marimekon ja Rovion. Molemmat yhtiöt ovat täysin tunneperäisiä valintoja, molempia ihailen, molempien tuotteita käytän ja siksi halusin omistaa oman pikku palan näitä yhtiöitä.

Olen sijoittanut näihin osakkeisiin noin 150 euroa ja tällä hetkellä sijoitusteni arvo on noin 200 euroa. Tuo 50 euroa on tullut pitkälti Marimekon pitkän  nousun myötä. Tänään kuitenkin on erityisen jännittävä päivä, sillä Marimekon kurssi on tipahtanut jyrkästi. Syynä on se, että sijoittajia neuvova yhteisö Inderes on kehottanut sijoittajia myymään osuuksiaan sillä he eivät usko Marimekon kykyyn jatkaa kasvuaan tähän "täyden kympin" tahtiin. Niillä joilla on Marimekon osakkeissa kiinni isoja rahoja on todella jännittävä päivä ja monien päissä käydään varmaan taistoa siitä myydäänkö vai pidetäänkö.

Sijoitussuunnitelma on juuri näitä hetkiä varten. Se kertoo mitä pitää tehdä. Itse en aio osakkeitani myydä, vaikka paljon kiinnostaisi kokeilla miten sekin homma toimii. Minun suunnitelmani mukaan pidän pään kylmänä ja odottelen mihin tilanne kehittyy. Sitten kun olen 70 ja haluan lähteä Bahamalle, tarkistan onko siellä salkussa mitään nostettavaa. Onneksi tämän päätöksen pitäminen ei ole minulle pikkurahojeni vuoksi vaikeaa, mutta kylläpä on mielenkiintoista mitä nyt käy.

Ps. Kuvana kuvakaappaus salkkuni puolen vuoden menestyksestä parin viikon takaa, ennen syöksyä. Näytti hyvältä.


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Pitääkö aina pettää?

Viikonloppuna kuulin lauseen "kyllä jokaisessa suhteessa joku pettää jotenkin joskus" ja tällä hetkellä todella vaaleanpunaisten lasien takaa maailmaa tollottavana romantikkona tuhahdin mielessäni kriittisesti. Eihän se voi pitää paikkaansa. Jäin miettimään asiaa ja voisiko se todellakin olla totta?

Pettämistä on niin monenlaista ja jokaiselle se pettämisen raja on erilainen. Jollekin pettämistä voi olla se että jätetään kertomatta tahallaan jotakin sellaista mistä toisen mielestä olisi ollut oikeus kuulla. Aika monille ensimmäinen ajatus pettämisestä on se, että harrastetaan seksiä jonkin muun kuin oman kumppanin kanssa. Joillekin pelkkä toiseen ihastuminen on pettämistä. Ja tänään kuuntelin podcastia jossa puhuttiin taloudellisesta pettämisestä jossa toiselta pimitetään raha-asioita.

Toisaalta joku voisi ajatella että pettämistä on kaikki sellainen toiminta joka aiheuttaa toiselle osapuolelle pettymisen tunteen. Kuten se että unohtaa sovitut treffit tai rikkoo jonkin tehdyn lupauksen. "Sinä petit minut, olen sinuun pettynyt ja niin edelleen".

Onko siis täysin naiivia uskoa olevansa parisuhteessa jossa kumpikaan ei petä? Tai että jos suhteesta pitää tarpeeksi hyvää huolta, ei tulekaan tarvetta pettää?

Nopea googlaus selvittää että joka kolmas ihminen pettää kumppaniaan, ja tämäkin luku on vain niiden määrä jotka ovat harrastaneet seksiä parisuhteen ulkopuolella. Ja kun mietin omaa tuttavapiiriäni, en voi väittää etteikö pettämistä tapahtuisi. Vieläpä aika paljon. Erään entisen työpaikkani pikkujouluissa se oli miltei enemmän sääntö eikä poikkeus. Silloin olin vielä nuori ja ajattelin että ne eivät olleet hyviä tyyppejä. Hyvät tyypit eivät petä. Jokin aika sitten sekin väittämä kumoutui. Myös ne tyypit joista et ikinä olisi uskonut, voivat pettää.

Pettämiselle on monia syitä. Pettämällä etsitään jotain mitä omasta suhteesta ei löydy. Toisille se on  seksi, toiselle läheisyys, joskus vain se tunne siitä että on kiinnostava vie mukanaan. Joillekin se on elämäntapa.

Se kerta kun edellisen parisuhteeni aikana suutelin toista miestä johtui siitä että en kokenut että poikaystäväni olisi piitannut minusta tarpeeksi, olin huumaantunut siitä että jonkun muun mielestä olin kaunis ja kiinnostava. Olin myös humalassa, mutta tiesin humalasta huolimatta täysin mitä olin tekemässä. Seuraavana päivänä kaduin ja kerroin poikaystävälleni heti. Kävi ilmi että tekoni aiheutti minulle enemmän mielipahaa kuin hänelle, mikä oli myöhemmin yksi eromme syistä. Nyt olen parisuhteessa jossa olemme tehneet rajat selväksi ja tällä hetkellä on vaikea kuvitella että niitä olisi syytä lähteä rikkomaan.

Mutta voiko mitenkään varmistaa sitä ettei tulisi petetyksi?

Olen pohtinut asiaa paljon, varsinkin kun löysin ihanan miehen vuosi sitten ja toivon että meillä sujuisi asiat aina niin hyvin kuin ne ovat nyt sujuneet. Olemme myös puhuneet asiasta paljon ja meidän taktiikkamme ydin onkin juuri se että puhumme kaikesta mahdollisimman avoimesti. Puhumme ja analysoimme myös pienempiä asioita, kuten jo aiemmin mainittu kaalikäärylekriisi johti noin tunnin mittaiseen keskusteluun siitä miksi kumpikin reagoi siten miten reagoi. Me myös vietämme paljon aikaa yhdessä, yritämme muistaa joustaa toisen toiveiden mukaan aina välillä ja meillä on myös sopimus ettei mennä koskaan vihaisina nukkumaan.

Olisko muita vinkkejä tai mitä tuntemuksia kirjoitukseni herätti?


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Muuta kuin suru-uutisia

Heippa, ja tervetuloa lukemaan jostain muusta kuin Matti Nykäsestä.

Surujuttujen sijaan halusin tulla purkamaan tänään ajatuksiani ajatuksen virta -taktiikalla (lue rivienvälistä; tänään mulla ei ollut mitään "hyviä" aiheita mielessä, mutta uskon että yleinen höpinä aina toisinaan virkistää). Toivottavasti se ei haittaa.

Musta tuntuu että tämä vuosi 2019 on lähtenyt liikkeelle ihan ylinopeutta. Tammikuu meni ohi ihan sujauksessa ja oli jaoteltavissa kahteen ajan jaksoon; aika Saksan reissuun valmistautumiseen ja aika Saksan reissusta toipumiseen. Itse työmatka oli kyllä mukava, vaikkakin uuvuttava. Sain käyttää saksankieltä ja pääsin pitkästä aikaa seikkailumoodiin sählätessäni Saksalaisen junaliikenteen kanssa (matkustin myös vahingossa pummilla). Työmatkan jälkeisellä viikolla olin saikulla mystisen alavatsakivun takia, johon ei ikävä kyllä löytynyt selitystä ja se minut miltein pyörryttänyt verikoe meni siltä osin hukkaan.

Jo tammikuussa osasin ounastella että helmikuuni tulee olemaan yhtä hektinen, vaikka varsinaisia kalenterimerkintöjä oli rustattuna vain muutamia. Viime viikonloppu kului poikaystävän autourheiluharrastuksen parissa, ensi viikonloppu Salpausselän kisoissa ja sitten onkin juhlaviikonloppu. Meille on Janin kanssa ystävänpäivänä myös vuosipäivä ja juhlimme sitä viikonloppureissulla Hankoon.

Mutta se kalenterista. Sitten kaikkea muuta. Musta on tullut kunnon itkupilli ja tuntuu että nykyään pienimmätkin asiat saa kyynelkanavat aukeamaan (syytän tästä ehkäisypillereitä), kuten esimerkiksi eilen vollottelin kun meillä oli käynnissä kaalikäärylekriisi. Luit oikein. Toinen teoriani on että olen nykyään niin onnellinen, että kroppa/mieli yrittää hakea tasapainoa siihen ryhtymällä matkimaan vesiputousta seikasta jos toisesta.

Olen niin innoissani tulevasta Salpurin kisareissusta, Hangon viikonlopusta sekä alle parin kuukauden päässä olevasta Rooman matkasta. Vuoden vaihteessa aloitetut harrastukset, salilla käynti ja paritanssikurssi, nostattavat mielialaa kummasti. Molemmissa huomaa niin selkeästi oman kehittymisen ja siitä jos mistä tulee hyvä mieli. JA mikä parasta sunnuntaina löysin uudet, täydellisesti istuvat rintaliivit Lindexin alesta kuudella eurolla! Harva asia on niin tyydyttävää kuin löytää sellaiset juuri kun sellaisia tarvitsee (ja vielä nätit!).

Tällä hetkellä mua mietityttää pitäisikö värjätä hiukset takaisin tyylikkään tumman ruskeiksi (katso yllä oleva kuva). Nykyinen ombre-homma ei oikein jotenkin mielytä, mutta pohdin onko tylsää olla vain ruskea, eikä siinä mietinnässä auta yhtään katsella parin kesän takaisia blondeja kuvia. Mutta ruskea olisi takuuvarma. Olen myös paljon miettinyt viime aikoina mustasukkaisuutta; sitä mistä se tulee ja onko siinä mitään järkeä. Siitä lisää ehkä omassa postauksessa. Olen myös pohtinut että pettäisinkö kaikki naiset jos kirjoittaisin miehille sellaisen lyhyehkön oppaan meidän ajatteluumme (esim. kun sanomme että ei sinun pakko ole, olisi kuitenkin suotavaa että yrittäisit tai ainakin osoittaisit haluavasi), olisikohan semmoinen ookoo? Voisi helpottaa aika monen kotioloja...

Mutta nyt haluaisin nauttia jaksollisen the Crownia ennen kuin mies tulee kotiin, joten pistän tälle pisteen.


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI