Yllä olevissa kuvissa olen 19-vuotias. Oltiin lukiokavereiden kanssa porukalla viikonloppureissussa Tampereella ja tässä laittauduttiin baariin lähtöä varten. Meikattiin porukalla, tanssittiin olohuoneessa ja naurettiin kaikille silloin hauskoille jutuille. Vietettiin tyttöjen iltaa mutta silti jälkeenpäin yöllä laskettiin että kuinka monta poikaa ympärillä kävi pyörimässä. Käytiin sunnuntaina krapulasafkalla mäkkärissä ja otettiin pirusti valokuvia.
Tuntuu siltä kuin tämäkin kuva olisi otettu ihan äskettäin. Eihän siitä voi olla kahdeksaa vuotta aikaa. Viimepäivien kuvatulva penkkareista ja vanhojen tansseista on aiheuttanut sen että olen ihan nostalgiahaikuinen. Yhtäkkiä tuli kauhea ikävä sitä mikä silloin oli ja mitä silloin teki. Sitä ei silloin itse osannut tarpeeksi arvostaa.
Lukioaika oli niin helppoa. Silloin asui vielä vanhemmilla ja ainoa rahahuoli oli se oliko varaa lähteä viikonloppuna baariin. Koulussa hengasi aina kavereiden kanssa, eikä koulupäivien jälkeen ollut liian väsynyt näkemään kavereita tai käymään harrastuksissa. Koulu ei aiheuttanut mulle oikeastaan stressiä, en juuri koskaan päntännyt kokeisiin, stressannut läksyistä ja olin kaveriporukan tunnetuin lintsari, jonka Wilma oli täynnä viikottaisia "hammaslääkärireissuja". Koko lukioaikana en myöskään paljoa murehtinut sitä miksi tulisin isona. Siitä stressaaminen alkoi vasta lukion päätyttyä.
Yhdensäntoista vuotias Saana ressasi vain siitä josko se tietty poika olisi sittenkin häneen ihastunut tai miten sen mahdollisesti voisi saada ihastumaan.
Tuohon aikaan olin todella itsevarma ja sosiaalinen. Kiersin paljon kirpputoreja ja kokeilin erilaisia tyylejä. Harrastin monenlaista; pesäpalloa, suunnistusta, maalaamista, lätkimme kaverini kanssa lentopalloa ja kirjoittelin noloja novelleja. Mutta tunsin olevani cool ja luulin olevani jo ihan aikuinen.
---
Nyt käy niin paljon kateeksi sitä vapautta ja energiaa. Nykyään kun ei enää ehdi eikä jaksa tehdä juuri mitään. Jatkuvasti tuntuu siltä että olisi loman tarpeessa. Kävimme viikonloppuna Hangossa yhden yön minilomalla. Yövyimme hotellissa, kävimme kylpylässä, saimme valmiin aamupalan, söimme illallista hienossa ravintolassa ja rentouduimme päiväkävelyllä merenrannassa. Sunnuntaina oli aurinkoinen päivä ja tunsin pitkästä aikaa itseni kunnolla levänneeksi. Mutta nyt on vasta tiistai ja tänään olo on ihan toisenlainen.
Pidän työstäni, enkä koe että normaalina päivänä stressaisin siitä paljoakaan. Käyn jälleen 2-3 iltana viikossa harrastamassa ja parina iltana viikossa tapaan kaveria. Elämän aikataulu on samanlainen, tosin poislukien viikonlopun baarireissut (niitä ei tapahdu enää about ikinä). Nyt vertaillessani tuntuu kuitenkin että silloin kaikkea oli enemmän. Tapasi enemmän kavereita, juhli enemmän, otti useampia valokuvia, oli enemmän yhteisiä juttuja ja haaveili enemmän.
Nykyinen elämä olisi 19-vuotiaan Saanan silmiin niin tylsää ja rauhallista. Tuotakaan Tampereen reissun kaveriporukkaa en ole ehtinyt nähdä kuin kesällä häissä, nykyään kun kaikkien kalentereita ei millään saa sopimaan yhteen. Jos joskus ehtiikin nähdä, käydään läpi toistemme kuulumiset ja sitten vaan muistellaan menneitä. Enää ei oteta joukkoa valokuvia poseerauksineen, keksitä uusia insidevitsejä tai valita uusia "meidän biisejä", kerrataan vain sitä vanhaa.
Haikeinta kai on se ettei sitä kaikkea enää kaipaakaan muuten kuin tällalailla muistutettaessa. Sitä elämää mitä joskus oli, sitä tyyppiä joka joskus itse oli.
FACEBOOK / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI