Kesän jatkot!

Oheisesta kuvapankista nyysimästäni otoksesta voikin varmaan päätellä että tästä on tulossa lomahehkutuspostaus, jos se on sinulle ongelma niin vaihda sivua nyt ja heti!        Noin, nyt kun empatian pakottamat varoitukset on annettu, voimme siirtyä aiheeseen "lomalle lomps" (joo, mäkin vihaan ilmaisua, mutta nyt tämän kaiken pimeyden, vesisateen ja masennuksen keskellä aion heittää peliin kaikki mahdolliset lomakliseet).

Olimme Janin kanssa kesällä taktisia ja päätimme säästää viikon verran kesää tänne vuoden paskimpaan aikaan, kun tekisi mieli vain hautautua vähintään kuukaudeksi peiton alle ja olla sänkyerakkona siihen saakka kunnes saa avata joulukalenterin ekan luukun tai kun lunta vihdoin sataa. "Erittäin viisas päätös" tuumin nyt ja sovittelen hellehattua päähän. En yleensä koe olevani kovin herkkä masentumaan marraskuun sateessa ja pimeydessä, mutta tänä vuonna huomaan olevani ihan loppu, puhki ja poikki. Siitäkin huolimatta että lumi on käynyt aika-ajoin piristämässä muutaman päivän verran.

Siellä mihin minä ja Jani suuntamme tänä kesänjatkeena, ei ole lunta kuunaan nähtykään. Reissukohde löytyi googlaamalla "missä on lämmintä marraskuussa?". Nyt siellä on luvassa 20 asteen lämpöä ja sääennuste tästä päivästä tiistaille näyttää pelkkää aurinkoa. Heitetään sukat sandaaleihin ja vyökaukku olalle.

Kuten jo jossain aiemmassa postauksessani mainitsin, matkaamme siis Marokkoon ja tarkemmin sanottuna Marrakechiin. Suunnitelmissa on pökertyä kulttuurishokista, tuhlailla tuhansia dirhameja, kierrellä kyllästymiseen asti värikkäitä puutarhoissa ja hengailla palmun alla. Ja vaikka pelkäänkin hevosia enkä ole kuunaan ratsastanut enempää kuin pari metriä ponilla, aiomme tietysti kokeilla kameleilla ratsastamista.

Tosiaan kulttuurishokki on varmasti luvassa. Tämä on meille molemmille ensimmäinen matka Euroopan ulkopuolelle ja olemme valmistautuneet todella huolella. En muista mitään muuta matkaani varten tehneeni näin paljoa ennakkoselvityksiä. Olemme valmistautuneet tinkimään paikallisilla toreilla, selvittäneet etukäteen suositellut ravintolat ja lähimpien mäkkäreiden sijainnit, olemme katsoneet ainakin tsiljoona videota youtubesta Marrakechin nähtävyyksistä ja olemme opetelleet hieman arabiaa (minä olen myös petrannut vähän ranskaani, sillä arabia ja ranska ovat maan kaksi puhutuinta kieltä).

Seuraavan viikon aikana ette siis tule saamaan kirjoituksia mutta lupaan että kun palaan, saatte todella paljon kahdedittavan aurinkoisia maisemakuvia postauksien oheen. Ja JOS saan vielä matkagarderoobini kasattua (mikä siinäkin on että se pitää jättää aina viimetinkaan) niin ehkä myös meikäläisen pölhönä turistina pönöttämään niihin kuviin. Yritän palata akut täynnä aurinkoenergiaa ja tuoda mukanani tukun hieman iloisempia postausaiheita.

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Huijari vai huijarisyndrooma

Kun opiskelin Johdon assistentiksi, olin meidän luokan suurin laiskuri. En kokenut että opintoni olisivat olleet kovinkaan haastavia ja siksi en vaivautunut pistämään tikkuakaan ristiin arvosanojeni eteen. Olin se ärsyttävä tyyppi joka laisti ryhmätöistä, pisti kaikki muut tekemään hommat puolestaan ja saapui aina myöhässä kaikkialle. Opiskelukaverini varmasti inhosivat minua opintojen loppuvaiheessa. Melkein kaikilla kursseilla pidin myös huolen siitä että olin paikalla vain tismalleen sen verran mitä oli pakko. Pääsin kursseista lävitse, sain ihan hyviä arvosanojakin mutta näin jälkeenpäin en koe ansainneeni niistä yhtään.

Sain opintojeni loppupuolella aivan mahtavan harjoittelupaikan, isäni työpaikalta. Olin harjoittelussa suuressa, kansainvälisessä teollisuuden alan yrityksessä markkinointiassistentin tehtävissä. Sain paljon vapautta ja  vastuuta työssäni ja koin olevani työssäni ihan hyvä. Sain harjoitteluni jälkeen vielä yrityksestä opinnäytetyöaiheen ja osalleni todella vastuullisen projektin, josta myös selviydyin hyvin. Silti mielessäni oli koko ajan se, etten ansainnut sitä harjoittelupaikkaa omilla ansioillani. Pääsin sinne koska mun isi oli siellä. Kuka tahansa tunneilla hereillä ollut opiskelukaverini olisi ansainnut sen paikan enemmän kuin minä. Minähän olin koulussa lusmu. Silti minulla oli parempi harjoittelupaikka kuin useimmilla opiskelukavereistani. Se oli epäreilua.

Tuo ajatus siitä että en ole ansainnut paikkaani on seurannut minua jokaiseen työhöni. Vaikka olen oppinut työtä tehdessä todella paljon, hallitsen aika monta eri asiaa ja muutamassa voin sanoa olevani todella taitava, silti tunnen tässäkin asiassa itseni riittämättömäksi.

Opiskeluajoista alkaen seurannutta huijarin tunnetta vain pahensi edellinen työpaikkani, jossa sain jatkuvasti negatiivista palautetta. En tuntenut olevani tippaakaan tilanteen tasalla tai osaamistani vastaavassa työpaikassa ja tunsin todella että huijaan vain muille osaavani ne asiat joita tein. Sain viime viikolla tilaisuuden jututtaa paria työkaveriani aiemmasta työpaikastani ja pääsin vihdoin puhumaan heille avoimesti lähtöni syistä. He eivät olleet huomanneet saamaani kohtelua ja ihmettelivät kovasti sillä asiat olivat kuulemma minun aikanani paljon paremmin. Oli todella lohduttavaa saada jälkeenpäin kuulla että olin heidän mielestään ollut pätevä.

Aloittaessani nykyisessä työssäni olin ammatti-itsetunnollisesti pohjamudissa enkä uskonut pystyväni mihinkään. Mutta täällä olen alkanut ymmärtää, etten ehkä olekaan huijari vaan huijarisyndrooman uhri. Kun vilkaisen ammattikorkeakoulun papereitani, huomaan että arvosanani ovat olleet hyviä ja useimmista kurssinimikkeistä tulee vielä mieleen jotain kurssin sisällöstä. Ehkä turhaksi parjaamani koulutus ei olekaan ollut niin turha. Älyän nykyään myös olla pistämättä liikaa arvoa pelkälle koulutukselle, sillä olen oppinut käytännön työssä niin paljon sellaista mitä ei koulussa voikaan oppia.

Kuva: Pixabay

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI