Joulurauha ajatuksille

Sunnuntaina kävimme Viivin kanssa laulamassa kauneimpia joululauluja kirkossa. Siinä penkissä istuessani ja muiden mukana hoilottaessani, tajusin että olen ollut viime aikoina ihan älyttömän stressaantunut. En äkkiseltään keksi edellistä suunnittelematonta viikonloppua, viikkoisinkin tuntuu olevan kiireitä ja viikon lomaa lukuunottamatta töissäkin on tuntunut paineiselta. Enkä missään kohtaa ole pistänyt homma poikki ja käskenyt itseäni rauhoittumaan.

Toki siis lähes kaikki syksyn ja alkutalven kiireen aiheuttajat ovat olleet niitä kivoja juttuja; matkan valmistelua, juhlien suunnittelua ja kavereiden luona kyläilyä. Ehkä juuri siksi en ole tajunnutkaan kuinka hyvässä putkessa tässä on menty. Minä nautin menemisestä ja tekemisestä, ihmisten tapaamisesta ja siitä että on puuhaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että aina voisi olla menossa. Kyllä ihminen tarvitsee aloillaan oloa.

Suurin virheeni on ollut se että olen antanut kaiken rullata täyttä vauhtia ja juosta asioiden perässä kiireessä ja stressissä. Varsinkin kun harvoin on ollut kyse siitä että oikeasti olisi ollut syytä kiirehtiä ja stressata.

Mun kiire on useimmiten vain päänsisäinen asetus. Sen olen huomannut nyt kun sunnuntaina päätin että tästä kirkonpenkistä lähtiessä alkaa joulurauha. En suostu ottamaan mistään stressiä, yritän suhtautua asioihin kevyemmin ja keskittyä parhaani mukaan olemaan rauhallinen ja onnellinen.

Näin muutaman päivän kokemuksella voin sanoa että ainakin minun kohdallani toimii. Tämä viikko on ollut aivan yhtä täyteen buukattu, ellei paremminkin, kuin normaalit viikkoni. On ollut joululahjashoppailuja, vähän muuttohommia, uintireissua, vanhempien yhteinen glögi-ilta ja yhden entisen työkaverin eläkejuhlat. Asenne kuitenkin ratkaisee. Onnistuin heti maanantai aamusta alkaen ottamaan sen oikean asenteen.

Mutta on ollut ikävää huomata kuinka usein siitä saa itseään muistuttaa. Kun päässä alkaa rullata ikävät kiireet, ehtii mennä minuutteja ennen kuin hoksaa katkaista kierteen ja vähän väliä suusta on pääsemässä jotain negatiivisia kommentteja aiheesta jos toisesta. Uuden vuoden lupauksille taitaa vielä olla hieman aikaista mutta jo nyt haluaisin luvata muuttaa ajatusmallejani pysyvästi taas vähän aurinkoisemmille ja kiirreettömämmille raiteille.

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Asioita joita häpeän

En enää kehtaa käydä Kotipizzassa sillä tiedän myyjien siellä muistavan meidät jo nimeltä tsiljoonien nettitilaustemme vuoksi.
Jonkin aikaa sitten en kehdannut käydä enää meidän lähikaupassa kun kävin siellä joka arkiaamu hakemassa eväitä ja joinakin päivinä vielä töidenkin jälkeen.

Häpeän edelleen sitä kun joskus pikkuisena selitin meillä kylässä olleelle kummitädilleni että isän mahassa asuu karhu kun se niin murisee. Isä oli siitä silloin tosi nolona ja mulle vihainen (eikä varmaan olisi tästäkään paljastuksesta riemuissaan, hups)

Joka kertaa kun itken (tai edes meinaan) muiden seurassa.

Noloilen yhä kun ystäväni hautajaisissa en uskaltanut mennä oikealla hetkellä laskemaan kukkiani arkulle. Mun olisi pitänyt mennä heti perheen perään ja ajattelin että kai sinne joku tärkeämpi vielä menee ensin. Menin sitten nolosti ihan viimeisenä kun kaikki muut olivat käyneet.

2009 heitin kesätyökaveriani (poikaa johon olin ihastunut) kiukustuneena vihkolla ja se osui hänen haaroväliinsä ilmeisen kipeästi.

Jonkin aikaa sen jälkeen kun olin aloittanut työpaikassani olin apuna valmistelemassa toimitusjohtajamme viinikerhon tapahtumaa yrityksemme tiloissa ja sain kutsun jäädä itse tapahtumaan. Hyväksyin kutsun mutta kun näin hienosti pukeutuneet vieraat ja bongasin heidän joukostaan muutaman julkkiksen, piilouduin keittiöön ja karkasin salaa kotiin.

Ne kaikki kerrat kun olen karannut kesken karaoke-biisin kun hoksaan että enhän mä todellakaan kuulosta yhtä hyvältä kuin Jonna Tervomaa, varsinkaan tusinan tuubassa kun on ihan rytmikin hukassa.

Sitä kun au pair -vuoteni kestikin vain pari kuukautta.

Yhteen aikaan häpesin todella paljon sitä että kiharran hiukseni nukkumalla hiukset leteillä suihkun jälkeen. Saatoin "käyttää totuutta säästeliäästi" ja väittää että mulla on vaan erikoisempi permis. Niinkuin olisi noloa ettei halua päänahkaansa enempää kemikaaleja.

Nämä ovat kaikki ihan naurettavia juttuja ja varmaan ulkopuolisen korvaan kuulostavat kaikki siltä että "entäs sitten". Mutta omassa päässä vielä pitkienkin aikojen jälkeen ne herättää semmosen tunteen että haluaisi vain piiloutua sänkyyn peiton alle ikuisiksi ajoiksi. Pohdin, mikä on häpeän ja nolostelun pointti, miksi tällainen systeemi on meihin rakennettu? Kai se on jonkinlainen jäänne niiltä ajoilta kun lapsena äiti ja isi vielä kertoi milloin on tehnyt väärin, mutta nyt aikuisena emme hahmota mittakaavoja ja kerromme itse itsellemme jonkin menneen väärin vain siksi että tilanne sai meidät tuntemaan olomme epämukavaksi.

Mun häpeän aiheeni ovat onneksi aika kevyitä ja näin jälkeenpäin niiden tuominen tähän kirjoitukseen esille ei tunnu minulle ylivoimaiselta. Joillakin asia on toisin, joillekin häpeän tunne on jokapäiväinen fiilis siitä että on kelpaamaton. Kun on jatkuvasti tunne siitä että toimii kuvittelemansa yleisön mielestä väärin tai on kelpaamaton on suuri riski masentua. Kun mietin miten ison tunteen mun pienet häpeäkokemukset nostaa sisälläni, en voi kuin ihmetellä kuinka jotkut jaksavat elää vielä suuremman häpeän kanssa päivästä toiseen.

Näin joulun alla useimmilla ihmisillä herää auttamisen ja hyväntekeväisyyden kaipuu. Niin minullakin. Olen jo kolmen joulun ajan tehnyt lahjoituksen Suomen Mielenterveys ry:lle, joka tarjoaa apua mielenterveyteen liittyvissä asioissa. Heillä on auttava puhelin, kattavat nettisivut täynnä tietoa ja lisäksi he järjestevät erilaisia koulutuksia. Heidän sivunsa ovat tulleet oman suruprosessin aikana hyvin tutuiksi ja lahjoitan heille pienen joululahjan jotta yhä harvemman tarvitsisi hakea heidän sivuiltaan lohtua.

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Aikuiset lapset

Noniin nyt on itsenäisyyspäivän juhlat juhlittu ja vihdoin saan kirjoittaa ilman sensuuria. Viime vuodesta alkaen olemme Janin kanssa haaveilleet itsenäisyyspäivän vastaanotosta Sale & Jenni -asuissa. Kun tänä vuonna itsenäisyyspäivä sattui perjantaille, tuumimme että nyt on sauma toteuttaa haave ja kutsuimme joukon ystäviämme bileisiin (valitettavasti aika rajummin rajatun joukon kuin orginellissä juhlassa sillä meidän asuntoomme ei paria tuhatta vierasta mahdu).

Kutsun välittämisen jälkeen lähes välittömästi alkoi suunnittelu. Mistä löytäisimme pressan käädyt? Miten saisimme kättelystä mahdollisimman autenttisen oloisen? Ystävämme Nunu sattui olemaan meillä kylässä kun saimme kaikkein parhaan idean; leikata kättelyyn oikeiden selostajien kommenttiraita ja soittaa se eteisessä usb-kaijuttimesta. Tuo idea jaloistui vielä yksittäisiin ääniklippeihin, joita varten Jani rakensi nettisivun painikkeineen niin että ääniklipin pystyi kohdentamaan tiettyyn henkilöön ja tapahtumaan. 

Onneksemme youtubesta löytyi aivan täydellinen lähetys linnan vastaanotolta vuodelta 2012. Siitä saimme kaikki tarvitsemamme klipit aina kättelyn aloituksesta, pukukommenttien kautta siihen kun Meksikon suurlähettiläs saapuu (paikalla oli siis myös ystäväni Meksikolainen aviomies, joka sai toimittaa illan verran suurlähettilään virkaa). 

Meidän kunniamerkkimme printattiin netistä löytyvien kuvien pohjalta ja paperit kiinnitettiin pukuihimme hakaneuloin. Yritimme kovasti Marokosta etsiä presidentin käädyiksi sopivia koruja mutta mistään ei löytynyt tarpeeksi mahtipontisia, mutta onneksi nuo paperiset olivat varsin kelvolliset. Satiininauhat, jotka onneksemme olivat juuri sopivan leveitä, löytyivät Hyvinkäältä Kangastukusta. 

Kertoessani työkavereilleni suunnitelmastamme sain vastaukseksi lähes poikkeuksetta "no johan, tehän panostatte" ja teki mieleni väittää vastaan että eihän me juuri mitään tämän eteen olla tehty. Parin viimeisen juhlaa edeltäneen illan jälkeen olin valmis vaihtamaan vastaustani. Kun pari iltaa meni töistä kotiin tulosta suoraan puolille öin mekon ompelun, koristeiden valmistelun tai voileipäkakun täyttämisen kanssa, aloin ymmärtää että jotain on tullut tehtyä. Mutta se kaikki oli täysin sen arvoista.

Olimme todella iloisia että vaikka emme voineet paljastaa täyttä suunnitelmaamme vieraillemme, he osasivat pukeutua juhlan vaatimalla tavalla ja kaikki olivat todella mukana tässä meidän hulluudessamme. Ihanaa kun on niin heittäytymiskykyisiä ystäviä.

Välillä aikuisenakin on kiva heittäytyä täysillä leikkiin, nähdä vaivaa ja saada aikaiseksi jotain ikimuistoista. Liian useina päivinä sitä on aikuinen ja vakava. Aion vastakin aina silloin tällöin heittäytyä leikkiin ja lähden mielelläni mukaan jos joku muu kutsuu.

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Palmuittakin paras!

Vaikka Marokossa olikin mahtavaa (lue edellinen postaus), täytyy kyllä sanoa että se avasi monin tavoin silmät myös sille miten mahtavaa on olla siellä vain käymässä turistina ja että onpa onnekas kun saa asua täällä Suomessa. Niistä palmuista huolimatta.

Ensinnäkin meillä on Suomessa niin puhdasta. Missään ei tarvitse miettiä uskaltaako vettä juoda, harvoissa paikoissa epäilyttää aterioida ja mäkkärin parkkista lukuunottamatta meillä myös kaupunkien kadut ovat todella siistejä. Marokossa tehdessämme päiväreissuja turistibussilla näimme aavikkoa joka oli täynnä roskaa. Sieltä täältä maan ja mullan seasta pilkotti jotakin muovijätettä. Se oli surullinen näky. Samoin kuin se mikä määrä roskaa meren rantaan huuhtoutuu aaltojen mukana.

Vaikka Suomessa olemmekin juroja emmekä liion höpise vieraiden kanssa, olemme me todella muita ihmisiä ajettelevaista sakkia. Jonotamme kaikkialle kiltisti, jotta jokainen saa vuoronsa oikeudenmukaisesti ja liikenteessäkin ajelemme pääosin sääntöjen mukaan emmekä tuuttaile. Matkallamme minulla meni useampaan kertaan hermot muihin turisteihin jotka eivät ymmärtäneet että voisi odottaa omaa vuoroaan päästä ottamaan jostain asiasta kuvaa vaan rynnivät päälle minkä ehtivät. Ja Marokkolainen liikennekulttuuri on sellaista etten kuunapäivänä tahtoisi ajaa siellä millään kulkuneuvolla metriäkään. No thanks.

Sitä paitsi se että vieraille ei puhuta tarkoittaa myös sitä ettei tarvitse tuntea oloaan ahdistelluksi. Suomalaisena nautin oman tilan ajatuksesta ja siitä että meille pahinta tyrkytystä mitä voimme kuvitella on ne "agressiiviset" sähkökauppiaat ostoskeskuksissa. Niille olisi hyvä oppitunti mennä käymään Marrakechin Medinassa ja opetella siellä kuinka asiakkaisiin otetaan kontaktia.

Kaikkein parasta Suomessa on turvallisuus ja tasa-arvo. Se ettei meillä tarvitse edes yksinäisenä nuorena naisena pelätä kävellä yksin kadulla, ei edes illalla. Tasa-arvo on kuulkaas aika mahtava asia. Marokossa huomasin ärsyyntyväni siitä Janilta kysyttiin aina kaikki; kun menimme syömään tarjoilijat halusivat Janilta tilauksen, kun menimme torille Janin kanssa haluttiin neuvotella hinnasta, eikä tätä tehty edes suureleisesti. Se vain oli heillä selkeästi tapana. Siksi se ehkä oli jopa ärsyttävämpää, kun he ehkä tiedostamattaan kohtelivat minua epätasa-arvoisesti.

Meillä on upea kotimaa.

Ja sitä taas juhlimme huomenna kättelemällä. Mikä ihana perinne. Tänä vuonna toteutamme Janin kanssa viimevuotisen haaveemme ja järjestämme oman pienen juhlavastaanoton meillä kotona kättelyineen kaikkineen. Toivottavasti sinäkin, siellä missä lienetkään muistat juhlistaa huomenna kunnolla tätä meidän mahtavaa maatamme.

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Fiiliksiä Marokon matkasta

No nyt on selvitty Marokon matkasta ja niistä matkan tuliaisistakin. Matka meni oikein mukavasti, enkä muista ikinä olleeni noin irrallani todellisuudesta ja arjesta kuin tällä matkalla olin. Kenties sen aiheutti se että fyysisestikin etäisyyttä oli enemmän kuin koskaan aiemmin. Kenties syynä oli se erilainen kulttuuri ja täysin erilaiset maisemat. Mutta todennäköisimmin syynä oli se, että käytin nettiä vain kerran päivässä ja muuten pysyin tavoittamattomissa.

Sekin voi olla yksi syy kunnolliselle irroittautumiselle, että olimme koko viikon, kokonaiset seitsemän päivää matkalla. Lukuunottamatta sitä parin kuukauden Brittien reissua en ole ollut matkoilla kuin viisi päivää kerrallaan ja luulin että seitsemän päivää olisi ollut liikaa. Se oli kuitenkin juuri sopiva.

Saavuimme Marrakechiin lauantaina illalla ja lauantaina ehdimme vain mennä hotellille, illallistella hotellin ravintolassa ja mennä unille. Sunnuntaina otimme tuntumaa kaupungin keskustaan ja ensimmäiset tuntumat soukiin (toriin). Maanantaina kävimme päivän mittaisella turistireissulla komealla vesiputouksella noin 150kilometrin päässä. Tiistaina heti aamusta lähdimme kameliratsastukselle. Kameleilla ratsastaminen ei ollut lainkaan vaikeaa ja kyydissä pysyi todella helposti. Viileässä aamuilmassa, täysin hiljaisella aavikolla hommassa oli lähes hiihtämistunnelma. Kamelireissun jälkeen kävimme Yves Saint Laurentin museossa ja puutarhassa Jardin Majorellessa.

Meillä matkojen suunnittelu menee pitkälti niin, että minä innostun ja ehdotan ja Jani hyväksyy. Yritin ennalta katsella aktiviteettejä siitä näkökulmasta että ne kiinnostaisivat molempia, mutta keskiviikon aktiviteetin valitsin puhtaan itsekkäästi. Keskiviikkona teimme jälleen koko päivän kestävän reissun noin 150kilometrin päähän. Tällä kertaa suuntana oli Atlantin aallot ja merenranta. Enkä voisi olla tyytyväisempi siihen että pidin siitä kiinni, enkä antanut itseni muuttaa mieltäni johonkin turistisempaan nähtävyyteen. Essaouiran rantakaupunki oli juuri se hengähdys jota turistivilskeestä kaipaa. Pääsin uittamaan jalkojani valtameren aalloissa, syömään hyvin ja tekemään ostoksia rauhassa.

Torstaina kiertelimme joukon kuuluisia raunioita ja palatseja, sekä kävimme varaamassa perjantaille hemmottelua. Jani myös tinki puolestani torilla joukon tuliaisia. Minun kanssani kauppiaat eivät millään suostuneet neuvottelemaan vaikka olisin käyttänyt heidän kieltään. Perjantaina kävimme tutustumassa aitoon hamamiin, jossa saunoimme, ihomme kuurattiin puhtaiksi ja kävimme parihieronnassa. Perjantaina juhlistimme myös Janin syntymäpäivää illallistamalla yhdessä kaupungin kehutuimmista ravintoloista Nomadissa.

Suosittelen Marrakechiä lämpimästi matkakohteena englantia puhuville ja eurooppaa jo nähneille. Marraskuu oli hyvää aikaa Marrakechissä, auringossa oli hellettä mutta aina auringon ulkopuolella oli syksyisen viileää. Kaupungista oli aivan liikaa pelottelua ja varottelua etukäteen. Meillä ei ollut mitään ongelmia, mutta naisena kannattaa miettiä mitä päälleen pukee ja sormus jommassa kummassa nimettömässä on aika hyvä juttu. 

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI