Päiväkirjoja ja ihastuksia

Siis onko mitään niin ihanaa ja samalla tuskallisen myötähäpeistä kuin se hetki kun lueskelee läpi vanhoja päiväkirjojaan? Ainakin mun päiväkirja jutut on ihan parhaita. Milloin ollaan ihastuttu mihinkin poikaan ja riudutaan rakkaudesta kun se ei mua huomaa. Päiväkirjan sivuille on raapusteltu sydämiä ja harjoiteltu uusia allekirjoituksia kunkin ihastuksen sukunimellä. Päiväkirjan sivuilta löytyy myös ystävyysdraamaa kun ystävät ovat uppoutuneet parisuhteisiinsa ja olen ollut helkkarin katellinen parisuhteesta ja kadotetusta ystävästä.

Minä olen kirjoitellut päiväkirjaa hajanaisesti. Kaivoin äsken ne kaapista muistojen laatikostani ja yllätyksekseni huomasin että niitähän on paljon. Olen ilmeisesti pitänyt suhteellisen säännöllistä kirjaa vuodelta 2005 vuoteen 2008 ja sitten satunnaisia merkintöjä 2009-2012. Rippikoulusta on olemassa hyvin tarkka erillinen kirjasensa johon kaikki on kirjattu miltei minuutilleen. Yllätyksekseni löysin jopa vihkosen johon olen pitänyt päiväkirjaa au pair-ajastani. Sitä en muistanut laisinkaan.

Lukioajoista olen kirjoitellut vain pätkitellen ja itseni (ja kaikkien ystävieni) hämmästykseksi erimerkiksi 7 vuoden ihastukseni ei ole saanut päiväkirjoissani kuin sivumainintoja. Olen ollut siis järkyttävän huono dokumentoimaan elämääni vaikka paljon olen siitä ylös raapustanutkin. Ja vuoden 2016 kevään jälkeen en ole enää kirjoittanut ylös mitään, paitsi tietysti tänne blogiin.

Blogi on kuitenkin aivan eri asia kuin päiväkirja, vaikka blogia tituleerataankin nettipäiväkirjaksi. Ei tänne voi kirjoittaa samalla tavalla kuin päiväkirjaansa. Täällä pitää miettiä keitä kaikki voi kutsua nimeltä, mistä tapahtumista viitsii kirjoittaa ja pitää jatkuvasti huomioida että aivan kuka tahansa pääsee tätä lukemaan. Toivoisin että voisin enemmän olla piittaamatta siitä seikasta, sillä jonkin aikaa päässäni on rullannut ajatus siitä miten hauska kirjoitus olisi luetella kaikki merkittävimmät ihastukseni ja kuinka ne ovat vaikuttaneet minuun. Mutta sehän olisi ihan tylsää jos ei mainitsisi nimiä tai tapahtumia, joten se ehkä jää haaveeksi.

Toivoisin todella paljon että olisin jatkanut satunnaista päiväkirjoittelua myös vuoden 2016 jälkeen. Varsinkin kun juuri silloin kävin lävitse suurinta elämän mullistustani ja koin suuria tunteita. Olisi jälkeenpäin mielenkiintoista palata niihin aikoihin, sillä oma mieli on paljosti pyyhkinyt turhaa tuskaa mielen roskakoriin. Olisi myös ollut todella kiva voida myöhemmin lukea kuinka löysin Janin Tinderistä ja kaikista niistä treffien jälkeisistä fiiliksistä. Valitettavasti niitä juttuja voi nyt kahlata vain mun ja Viivin WhatsApp-keskusteluhistoriasta. 

Tästä harmistuksesta oppineena ostin viikolla uuden päiväkirjan ja alan kirjata satunnaisen säännöllisesti ylös elämääni. Ehkä sitä kiikkustuolissa haluaa lueskella muutakin kuin teinisekoiluja. Lisäksi haluan pitää päiväkirjaani pikkuisen sellaisena kiitollisuuspäiväkirjana josta meuhkattiin joku vuosi sitten, että muistaisi mikä milloinkin elämässä on hyvää. Ja ehkä, ehkä, se päiväkirja saisi myös innostettua tekemään asioita joista voisi ylpeänä kirjoitella.

Kuka tietää :)

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Tyhjä yleisö

Niin kauan kuin muistan olen ajatellut yleisöäni tehdessäni päätöksiä. Mistä yleisöni pitäisi? Mikä saisi yleisöni ajattelemaan että olen ihan yybermagee tyyppi? Mistä saisin aplodeja ja mistä taas kiusallista hiljaisuutta? Olen yrittänyt hioa omaa imagoani sellaiseksi että en vain kelpaisi vaan olisin tuon joukon mielestä ihanteellinen ellei jopa kadehdittava.

Yleisöni miehitys on tietysti vaihdellut vuosien varrella. Vakiojäseniin kuuluvat perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät. 

Ensi alkuun yleisöni oli ankara joukko tuomitsevia kriitikoita; koulukiusaajiani ala-asteelta. Monta vuotta yritin mahtua heidän muottiinsa, olla sen verran parempi ettei minusta enää tarvitsisi tehdä pilkkaa. Sen jälkeen kun pääsin heistä eroon koulunvaihdon myötä yleisöni kasvoi. Tuli uusia tyyppejä joihin halusin tehdä vaikutuksen, saada kavereita ja kuulua joukkoon, mutta myös se vanha yleisö säilyi. Halusin näyttää sille vanhalle yleisölle että "perhana soikoon kyllä minä teistä selvisin ja katsokaa kuinka upea olen nyt!". Kun uusi yleisö alkoi aploodeerata niin sitä mukaa vanha alkoi lipsua pois.

Teini-iässä ja "vähän" sitä vanhempanakin yleisön VIP-aitiossa on istunut joku poika, jonka suosionosoituksilla on ollut kaikkein eniten merkitystä. Olen vaihtanut musiikkimakua, vaatetyyliä, kaveripiiriä ja kaikin keinoin pyrkinyt pääsemään kulloisenkin tyypin suosioon. VIP-aitio on vaikuttanut päätöksiini ja kiinnostuksen kohteisiini todella paljon.

Ja sitten ne kaverit, joiden suosio on elintärkeää ja joihin on niin petollisen helppo verrata omaa suoritustaan. Se yleisö joka ei pyri arvostelemaan vaan jo ihan oletuksesta nauraa kaikille vitseillesi ja taputtaa jokaisessa mahdollisessa välissä. Silti tietää että he vetävät omaa showtansa ja välillä olet kateellinen heidän showstaan. 

Uupumus/masennusjaksoni aikana tein yhden merkittävän havainnon: yleisöni on vaientunut. Yleisössäni ei enää istu ketään. Siellä on täysin tyhjää. 

On todella pelottavaa tiedostaa se seikka, ettei kaikilla meillä olekaan omaa yleisöä tai ehkä onkin, mutta ainakaan kaikki eivät anna yleisönsä aplodeille yhtä suurta arvoa. Vielä pelottavampaa on tajuta että yleisö ei tule koskaan päättämään näytelmääsi tai sanomaan että nyt se on tarpeeksi hyvä. Vain sinä itse voit jättää näyttämön. Huomata ettet enää itse tarvitse yleisöltä apua tai aploodeja, vaan että viimein olet vapaa tekemään päätöksesi täysin itse imagoa sen kummemmin pohtimatta.

Olen jo ystävieni mielestä cool, vanhempani ovat varmasti tyytyväisiä, sain tällä kertaa VIP-aition miehen vakuutettua ja pidän paikasta johon esiintyminen yleisön edessä on minut vienyt. Yleisön ei tarvitse kertoa minulle että olen valmis, voin itse todeta että tästedes pärjään omin voimin. Tästedes teen päätökset vain itseni mukaan ja luotan siihen että ystävät pitävät minua aina siistinä tyyppinä.

Tietysti yksi kriitikko pitää olla aina ja siihen hommaan mulla on pikkuveli <3

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Missä olet valtamereni?

Noin viikko sitten katsoin uudelleen dokkarin Losing the Sight of Shore. Tuo pirhanan hyvä dokkari saa mut joka kerta inspiroitumaan ja pohtimaan mitä mä voisinkaan tehdä mun elämällä joka oisi vähänkään yhtä makeeta.

(Sit infoa dokkarista niille jotka ei ole sitä nähneet jotta ne vähääkään ymmärtäis seuraavaa avautumista) Dokkarissa siis 4 naista lähtee soutamaan Tyynenvaltameren yli erikoisella veneellä ja 9 kuukauden päästä pääsevät perille Australiaan. He tekevät matkalla kaksi pysähdystä saarilla, mutta muuten he soutavat vuorotellen kahden tunnin vuoroissa. Mikään porukka ei ollut tehnyt samaa aikaisemmin. Noniin, valmis. Sitten:

Mä katson suhteellisen vähän dokumentteja ja silloin kun katson niin ne on juuri tällaisia seikkailu-dokkareita, joissa ylitetään valtameri tai kiivetään vuoren huipulle. Ja nää saa mut aina siihen samaan lähes mielipuoliseen mielentilaan ja miettimään "vitsin miten siistiä, mäkin haluan!".

Nyt kun olen viikon verran meuhkannut taas tuosta dokkarista kaikille jotka ovat suostuneet kuulemaan, olen huomannut että ne ei toimi kaikille samalla tavalla. Kaikki ei halua ylittää valtamerta soutamalla. No okei, ollakseni täysin rehellinen. En minäkään. Mä en pystyisi elämään kahden tunnin syklissä, niin että aina kahden tunnin välein pitäisi elää tai soutaa. Ehei. Mua ei saisi hereille soutamaan sateeseen.

Mutta mä haluaisin tehdä jotain yhtä päätöntä. Jotain mikä sopisi mulle. Josta voisin lopun ikääni ajatella "joopa joo, mutta minä sentään soudin Tyynenvaltameren yli". En vain tiedä mitä se on. Aina noiden dokkarien kohdalla muhun iskee sellainen ajatus että elämäni menisi jotenkin hukkaan jos en tee jotain suurta. Kaikille sellainen fiilis ei tule. Eikö siis mun, jolla on palo tollaiseen seikkailuun, pitäisi seikkailla?

Tää on ehkä päättömin postaus jonka olen koskaan kirjoittanut. Tässä tuskin on päätä tai häntääkään. Mutta halusin jotenkin dokumentoida tämän tuntemuksen jonka tuo dokumentti vielä viikonkin katsomisen jälkeen herättää.

Dokumentin päätesanoina on "jokaisella on oma valtamerensä ylitettävänään". Mistä sen tietää mikä on juuri se mun valtameri? Mä tahtoisin nyt todella löytää sen, koska kaikki tämä palo ja innostus olisi niin kiva suunnata siihen oikeaan tarkoitukseen.

Ja joo okei, kyllähän mä olen saanut aikaan elämässäni monia merkityksellisiä asioita ja tehnyt kaikkea hullua ja ylittänyt niitä rajoja joita muksuna piti mahdottomana ylittää (kyllä. Viittaan tässä viime heinäkuiseen yöhön jolloin ylitimme ystäväni kanssa Näsijärven uimapatjoilla päästäksemme vastarannalle tansseihin kun soutuveneessä ei ollut tilaa) mutta en ole valmis vielä. Haluan seikkailla lisää ja tehdä juttuja jotka saa ihmiset pudistelemaan hymyillen päätään ajatellen "kaikkea se Saanakin keksii".

Juuri nyt pää vaan lyö tyhjää. Tai karkaa aivan mahdottomuuksiin.


Kuva: Pixabay
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Parhaita juttuja just nyt

1. Urheilu
Kuten aivan kaikki muutkin (jos somea on uskominen) minäkin olen ryhtynyt korona-aikaan aivan urheiluhulluksi. Kun olen etätöissä, pidän 3 kertaa päivässä pienen hulahulatauon kahvitaukojen sijaan ja lounastauon ohessa. Olen myös innostunut pyöräilystä uuden pyörän myötä todella paljon. Ja nyt kun aurinko on pari päivää lämmitellyt meidän terassia iltapäivisin niin olen myös tehnyt Youtube-videoiden pohjalta omia pikku treenejä. Heitän tähän linkin kokoamaani treenit-soittolistaan: Tässä.

2. Remppahommat
On kumma miten paljon mielekkäämmältä yhtäkkiä tuntuu rempata kotiaan, tehdä pikku nikkarointeja ja muuten ahkeroida vaikkapa takapihan parissa. Juuri nyt mulla on työn alla meidän takapihan pihapöytien kunnostukset. Ruokapöytäryhmän runko vaihtaa väriä vihreästä mustaksi ja puuosat saa soman pastellisävyn. Laitan kuvia kun saan ne valmiiksi! Kuvia olettekin jo nähneet edellisestä projektistani; oravatikkaista (enkä malttanut olla laittamatta kuvaa tähänkin postaukseen näemmä), jos seuraatte mua Instassa. Toistaiseksi tikkaat ovat olleet floppi sillä en ole saanut oravia kiinni itseteossa, mutta on pakko sanoa että mediasirkus tikkaiden ympärillä on tuonut koronteenielämään kaivattua väriä.

3. Youtube
Olen jo pidemmän aikaa seurannut aktiivisesti Sanne Vloetin videoita. Hän on hollantilainen, Yhdysvalloissa asuva malli ja hänen kanavansa pitää sisällään terveellisiä ruokavinkkejä, hyviä kahvireseptejä, niitä nopeita treenejä joihin ei tarvitse välineitä, meikkijuttuja ja juuri nyt hän on postannut monia videoita ihan perusarjesta karanteenin ja uuden asunnon remppaamisen keskeltä. Sannen ohella ihan parasta Youtube-antia on Some Good News-kanava jolla John Krasinski jakaa mitäpä muutakaan kuin niitä hyviä uutisia, joille ei oikeissa uutislähetyksissä ole tilaa. Johnin videoita tähdittää huikea kaarti USA:n ykkösjulkimoita ja jokaisesta videosta tulee ihanan lämmin ja toiveikas olo.

4. Hiuspyyhe
Kun tästä nyt tuli tällainen hehkutus-postaus niin hehkutetaampa vielä yhtä asiaa josta oon aivan fiiliksissä joka toinen ilta ja aina mietin että tästä pitäis jakaa ilosanomaa jossakin kanavassa joskus. No nyt on se hetki. Olen rakastunut hiuspyyhkeeseen. Mä aina suihkun jälkeen kiedon hiukset pyyhkeeseen turbaanille kun en kestä veden valumista märistä hiuksista ja mun hiukset ei pyyhkeellä tule tarpeeksi kuivaksi. Pyyheturbaani tuppaa kumminkin riehuessa aukeamaan ja oon pitkään ajatellut ettei se paino voi olla hiuksille hyvästä. Ei olekaan. Jani kuuli murheeni ja osti mulle joululahjaksi tämmösen kroisosten hiuspyyhkeen, joka on ollut aivan ihana. Hiukset pysyy näppärästi paikoillaan ja pyyhkeen materiaali on hiuksille kuivatessa hellävaraisempi kuin tavallinen frotee.

5. Valio.fi
Meille on muodostunut tavaksi käydä kerran viikossa kunnolla kaupassa. Jotta se onnistuisi, pitää suunnitella hyvin. Olen nyt ihan rakastuntu Valio.fi-sivustoon, josta käyn katsomassa torstaina että mitä tulevana viikolla haluttaisi syödä. Meidän keittiössä on kokeiltu koronteenissa tosi paljon uusia ruokajuttuja. kuten Kukkoa viinissä ja Avocadopastaa. Ihan kiva poiketa tutusta ja turvallisesta ja oppia uusia juttuja.

Mitkä on sun mielestä parhaita juttuja just nyt?

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Mistä haaveilen nyt

Haaveilen siitä että voisin vielä paremmin. Haaveilen että perskipuni loppuisivat ja saisin palattua kunnolla liikunnan pariin. Haluaisin palata kolmen treenin rytmiin ja täysin pinnallisista syistä haluaisin vielä saada hukattua pari kiloa ihan ilman sen kummallisempia ruokakommervenkkejä, vaikka ketodieetti olikin ihan hauska kokemus. Haluaisin mahtua toppahousuihini, enkä joutua ostamaan uusia.

Haaveilen että osaisin suhtautua työhöni stressittömämmin. Stressi on tarpeetonta ja minä kyllä hallitsen hommani. Haaveilen että saisin muillekin sen kuvan että työpanokseeni voi luottaa. Toivoisin että saisin työssäni kirjoittaa vielä enemmän artikkeleita ja oppia uusia asioita yrityksemme tuotteista. Haaveilen siitä että onnistuisin ylläpitämään työhyvinvointini sillä tasolla etten haluaisi harkitakaan muualla työskentelemistä. 

Haaveilen spontaanista menosta, ulkomaan matkoista ja seikkailuista, sekä niiden vastapainoksi rakastettavan tylsästä arjesta. Haluaisin kokea aktiivisesti uusia elämyksiä, käydä tapahtumissa, pitää juhlia ja tavata ihmisiä. Sitten taas haluan loikoilla sopivissa määrin kotisohvalla ja syödä makaroonia ja makkarakastiketta, sekä miettiä kyllästymiseen asti mitä sitä seuraavana päivänä syötäisi. Haaveilen koti-illoista poikaystävän kanssa; sims-peleistä, aoe:lla sotimisista, elokuvailloista ja pyykinpesusta.

Haaveilen että joidenkin vuosien päästä menisimme naimisiin ja hankkisimme talon. Haaveilen talosta joka on persoonallinen ja jota pääsisi remppailemaan. Haluan tehdä kodistamme meidän näköisen ja sellaisen johon astuessaan ihmiset huokailisivat "no onpa rohkea mutta tosi teidän näköinen". Haaveilen siitä että saisin keltaisen ruokapöytäni takaisin ja keittiöön radion. Sitten tietysti haavelen että muuttuisin taikaiskusta sellaiseksi tyypiksi joka heittää radion päälle, pyöräyttää jammaillen pullataikinan ja leipoo siitä kadehdittavan hyviä voisilmäpullia (eikä syö niitä kaikkia itse heti kun ne tulevat uunista).

Haaveilen kesäpäivistä mökillä perheen kanssa. Haaveilen cockerspanieli Ralfista joka juoksisi ympäri tonttia nuuskimassa. Haluaisin tehdä niitä juttuja mitä tehtiin silloin kun itse oltiin pieniä. Leikkiä lastenrannassa ja sitten leikkiä piilosta pitkin metsiä. Haaveilen myös optimistijollasta jolla opettelisin purjehtimaan.

Haaveilen siitä että jonain päivänä päähäni pälkähtäisi idea josta saisin kirjoitettua kirjan, joka ei loukkaisi kenenkään yksityisyyttä, mutta joka olisi minulle tarpeeksi henkilökohtainen. Haaveilen että voin jatkaa yrityksen pitoa vielä vuosia ja että saisimme pari uutta asiakasta kuitenkaan itseämme uuvuttamatta. Lisäksi haaveilen edelleen että saisin kotikaupunkiini oman pesäpallojoukkueen jonka kapteeni saisin olla (koska kaput on aina ne cooleimmat tyypit). Haaveilen myös että siihen meidän taloon saisi sellaisen ompeluhuoneen, johon mahtuisi myös sovitusnukke, niin ehkä saisin joskus jotakin ommeltuakin. 

Haaveilen myös että sitten joskus kun olemme vanhoja ja ruttuisia, muutamme Tampereelle ja hankimme asunnon jostain kaukaa etelästä. Sitten olisimme talvet Tampereella asunnossamme kiikkustuoleissa vierekkäin ja tappelisimme siitä mikä sana sopii työnalla olevaan ristisanatehtävään, ja kesät olisimme joko etelän auringon alla tai mökillä keittelemässä arkipataa. Haaveilen siitä että jonain päivänä vuosien vuosien päästä saisi nukkua pois ilman kipuja ja valmiina.

Kuva: niitä lupaamiani kuvia Marokon matkalta :) Kuvaajana se kiikkustuolikaveri

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Aika ottaa iisimmin

Joitakin viikkoja sitten tajusin, että olen uupunut. Huomasin että pienetkin vastoinkäymiset saivat silmät vuotamaan, rinnassa tuntui painetta samaan tapaan kuin silloin kuin läheinen on kuollut tai on sydänsuruja, mutta minulla kaikki oli hyvin. Minulla oli vaikeuksia nukahtaa ja ruoka ei oikein tuntunut herättävän mitään hinkuja, en syönyt edes karkkia ja pullatkin tuntuivat tylsiltä. Pullien tylsistyttämisenhän pitäisi olla minulle vakava vaaran merkki. En ollut huomannut sitä. Olin vain puskenut eteenpäin, vaikkei mikään innostanut ja jopa ystävien näkeminen tuntui enemmän velvoitteelta kuin ilolta.

Tajutessani uupumukseni, huomasin myös kasan seikkoja jotka olivat siihen ajaneet. Ystäväni ja puolisoni olivat olleet kyllä huolissaan jaksamisestani arkityön ja yrityksen pyörittämisen keskellä. Yrittäminen ei kuitenkaan ollut syy uupumiseeni ja arkityö vain joissain määrin. 

Otan työssäni todella paljon paineita siitä että olisin täydellinen. Kun aloitin kaksi vuotta sitten työssäni, tein paljon virheitä. Virheiden teko kuului sinänsä asiaan, että prosessi jota työssäni teen sisältää monia poikkeuksia eikä niitä opi hoitamaan oikein kuin virheiden kautta ja kirjoittamalla paljon asioita muistiin. Aloin ottaa jokaisesta virheenkorjauksesta paineita ja olin todella vihainen itselleni. Nykyisin en tee enää juuri lainkaan virheitä, mutta elän niiden pelossa. Huomasin että alitajuntaisesti olen koko ajan pienessä jännityksessä siitä että saanko nyt hoidettua kaiken oikein. Tiesin kyllä että edellisessä työssäni olin ammatti-itsetunnollisesti pohjamudissa, mutta olin elänyt käsityksessä että se jäi sinne. Se on kuitenkin seurannut minua nykyiseen työhöni ja nyt kun sen tiedostan, yritän selättää sen. Minä olen oikeasti hyvä työssäni, eikä minun tarvitse pelätä tai ottaa tarpeetonta stressiä.

Työn lisäksi painetta on tuonut ystävyyssuhteet. Olen kantanut huolta läheisteni rahahuolista, olen ollut kärttyinen kun en ole saanut sanottua mikä todella painaa, olen vältellyt näkemästä ihmisiä sillä olen ollut väsynyt mutta etääntyminen ystävistäni on johtanut lisämurheisiin. Väsynyt mieleni on myös uskotellut minulle etten ole enää ystävilleni tärkeä. Ja se etten olisi enää ystävilleni tärkeä on toiseksi suurin pelkoni. 

Päinvastoin kuin voisi olettaa yritystoimintani on tuonut minulle lisää energiaa ja auttanut uupumisessani. Tehdessäni Lavli Markkinoinnin juttuja tunnen olevani ammattilainen ja asiantuntija. Minulle tulee onnistumisen olo. Yritysjuttujen lisäksi voimaa on tuonut alkuvuoden onnistunut laihdutusprojekti ja liikunnan lisääminen. Tammi-helmikuun aikana tein 3 treeniä (kuntosali, kävelylenkki) per viikko ja olen siitä ihan pirun ylpeä. Nyt on treeneissä ollut muutaman viikon hiljaisempi kausi pakarakipujen vuoksi, mutta varmasti pääsen taas pian vauhtiin. Intoa ainakin on.

Nyt kun olen havahtunut omaan tilaani, olen päässyt korjaamaan sitä ja olo on muuttunut jo parin viikon aikana merkittävästi kun on availlut syksyn aikana syntyneitä solmuja. Ja täytyy sanoa että myös tämä Korona on tullut minun kannaltani hyvään aikaan. Se että arki on nyt välttämättömästi erilaista ja tahti on hieman hidastunut tekee mulle varmasti todella hyvää. Toivottavasti sen myöntäminen ei ole kauheaa. Tietystikään en pidä epidemiaa mahtavana juttuna ja olen todella huolissani, mutta jos asiassa jotain positiivista haluaa nähdä niin se on sitten se.

Olen onnekas että tajusin itse missä mennään ja että olen vielä tarpeeksi hyvässä kunnossa voidakseni itse korjata asian. Tsemppiä kaikille niille joita Korona uuvuttaa!

(Kirjoitin tämän tekstin joitakin päiviä sitten ja juuri nyt koko teksti tuntuu jotenkin paljon synkemmältä kuin oikeasti olen, mutta halusin julkaista sen juuri tällaisena jotta en siloittelisi asioita. Tämä poikkeuksellinen viikko on tehnyt hyvää ja voin nyt todella hyvin. Ensi viikolla olen lomalla ja saan lisää lepoa. Älkää huolestuko <3 )

Kuva Aamiainen Tiffanylla -elokuvasta, jonka haluan ehdottomasti katsoa about tuhannen kerran nyt kun on siihen aikaa.

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Haluan vielä elää!

Muistan muksuna naureskelleeni sisäisesti tai/ja ulkoisesti äidin ja hänen ystävättärieen puheluille, joissa ensin kerrattiin omat kuulumiset, sitten lasten kuulumiset ja sitten kuului viitisentoista minuuttia vain "jaaha...aijaa..aivan...niin...juu...joo....aivan". Samoin minua huvitti ne tapaamiset kahvikupin äärellä jotka noudattivat samaa kaavaa. Silloin mietin että kyllä aikuiset naiset ovat sitten tylsiä! Leikkisivät barbeilla ja puhuisivat pojista!

Nyt huomaan itse olevani sellainen "aikuinen nainen". Tänä päivänä tosin kukaan ei enää soittele, eikä puhuta maratonpuheluita, mutta sama kaava toistuu tapaamisissa. Istahdetaan kahvipöydän ääreen, jokainen kertoo kuulumisensa joita hetki päivitellään ja sitten muistellaan vanhoja aikoja. Siirtyminen barbieleikeistä ja poikajutuista on tapahtunut aivan liian nopeasti.

En ole vielä valmis siirtymään siihen vaiheeseen elämässä, jossa ei enää tehdä uusia juttuja vaan muistellaan vain vanhoja. En halua vielä aloittaa vaihetta jossa kavereita nähdään vain harvakseltaan kahvikupin äärellä sen verran että voidaan päivittää mitä edellisen kahvikupin jälkeen on tapahtunut (varsinkin kun sen on jo lukenut facebookista, instagramista tai blogista). Miksi siihen siirrytään jo näin aikaisin?

Ehkä syynä on erilaiset elämäntilanteet, tai ristiriidat niissä. Jos kaveri on sinkku, on ehkä vaikeaa puhua parisuhteen ongelmista tai jos kaveri on tahtomattaan lapseton voi tuntua ikävältä puhua omasta perhearjesta. Ristiriidat ehkä estävät syvällisemmän keskustelun kuin vain kuulumisten vaihtamisen. Tekemisiä saattaa rajoittaa oletus siitä että ei ketään muuta kuitenkaan kiinnosta tehdä mitään sellaista. Tekemistä rajoittaa usein myös aika. Kahvikupin ääressä vaihdetut kuulumiset vievät tunnista kahteen ja tuntuu pelottavalta ehdottaa jotakin sen pidempi kestoisempaa. Ihmisten kalenterit kun ovat aina niin täynnä.

Toki tähän kahvikuppi-ystävyyteen on myös toinen vaihtoehto; alkoholiystävyys. Silloin kavereita nähdään vain bileissä, joissa kerrataan mitä kenellekin kuuluu ja juodaan. Toki alkoholilla on sellainen positiivinen vaikutus että kommunikointia rajoittavat tekijät himmentyvät hiprakan voimasta ja saattaa syntyä jopa ihan sisällöllistä, arvokasta keskustelua jota muuten ei rohjettaisi käydä.

Minä olen vielä alle 30-vuotias nuori ihminen ja minä HALUAN ELÄÄ! Haluan tehdä uusia muistoja, skipata turhat kuulumiset ja tehdä jotain merkityksellistä. Haluan että minulla on 80-veenä muutakin muisteltavaa kuin lukioaikojen baarireissut. Haluan mennä kavereiden kanssa pulkkamäkeen, haluan hullutella, haluan rakentaa majan, haluan leikkiä piilosta, haluan yökyläillä, haluan matkustella, haluan juhlia, ennen kaikkea haluan puhua merkityksellisistä asioista ja jättää vanhojen muistelut niille jotka oikeasti ovat vanhoja.

Kuvat: marraskuun Marokon lomalta :) Supersankari-wannabe
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Kosiako karkauspäivänä?

Heti alkuun toteamus että on muuten pirun kiusallista kihlautumattomana naisena kirjoittaa aiheesta kosinta. Tulee heti sellainen olo että olen todella epätoivoinen tai että tämä voidaan tulkita vinkkinä sille ukolle että "hop hop". Mitään tällaista siis en todellakaan tarkoita.

Miksi naiseus ja kosinta ovat yhdessä kiusallisia aiheita käsitellä?

Siksi että vielä vuonna 2020 kosiminen on miesten hommaa ja naisilla on se yksi päivä kerran neljässä vuodessa kun meille on annettu LUPA kosia. Sinä yhtenä päivänä neljässä vuodessa sitä ei muka tulkita epätoivoiseksi, painostavaksi tai muuten sopimattomaksi. Ja siitäkin päivästä on tullut lähinnä yleinen vitsi.

Sekin on yleinen vitsi että miehet eivät halua sitoutua, vaan alistuvat avioliittoon käytännön syistä sitten kun naisen biologinen kello alkaa tikittää niin että vauvojenkin hankinta on piakoin asialistalla, eli miehet avioituvat vain naisen painostuksesta. Tosiasiassa kuitenkin on että monet (veikkaisin että useimmat) miehet haluavat sitoutua, mennä naimisiin, saada lapsia ja elää perhe-elämää.

Miesten ja naisten välinen tasa-arvo on mennyt harppauksin eteenpäin, mutta miten voimme vielä ajatella ettei kosiminen kuulu naisille? Tein pikaisen gallupin avioituneiden ja kihlautuneiden ystävieni keskuudessa ja yli puolessa tapauksissa kihlautuminen oli yhteisen keskutelun lopputulos. Niin kuin mielestäni pitäisi olla.

Amerikkalainen elokuvateollisuus uskottelee meille että kosinnan pitäisi olla miehen tekemä, tulla täytenä yllätyksenä ja olla kunnon spektaakkeli. Minun mielestäni mikään näistä kolmesta ei ole tarpeen. Kosia saa kuka vaan, mutta mieluiten niin että asiasta olisi jonkinlainen selvyys jo käytyjen keskustelujen pohjalta jottei liikaa tarvitsisi jännittääkään ja spektaakkelinkin sijaan voisi keskittyä henkilökohtaisuuteen.

Meille on Janin kanssa ollut alusta asti selvää että avioliitto on meidän molempien haavelistalla ja että jonain päivänä menemme naimisiin. Olemme aika ajoin jutelleet aiheesta ja tarkistelleet missä sen suhteen mennään. Juhlimme kaksi viikkoa sitten kaksivuotispäiväämme, mutta meillä ei ole vielä suurempaa kiirettä asian suhteen, vaikka olisimmekin varmaan siihen jo valmiita. Olen hyvin onnellinen siitä että olen parisuhteessa jossa asioista ei tarvitse arastella puhua.

Kihlautumisen puheeksi ottaminen kumppanin kanssa voi olla monelle vaikea paikka. Kyse on kuitenkin suuresta haaveesta ja siihen voi liittyä monenlaisia tunteita. Itsekin olen pohtinut sitä kuinka paljon asiasta uskaltaa etukäteen puhua ja kysellä, ettei toiselle tule siitä painostettu olo.

Toisaalta karkauspäivän "lupa" on hyvä keskustelunavauksen paikka niille ujoimmillekin. Kenties sinä päivänä on helpompi puolittain vitsaillen ottaa asia puheeksi ja selvitellä vähän asemia. Tiedän muutamankin tapauksen jossa karkauspäivä on tuonut tilaisuuden vihjaista että jos sitä ennen ei kosintaa kuulu niin joutuu karkauspäivänä kosituksi. Eräskin työkaverini otti tästä innostusta kosia tyttöystäväänsä helmikuun alussa. Ei se siis täysin paha perinne ole.

Mutta kyllä nainen saa kosia 365 päivänä vuodessa ja joinakin vuosina 366 päivänä.


Kuva: Pixabay
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Raha on suhteellista

Kävin viime viikolla pitkästä aikaa kampaajalla ja elämäni ensimmäistä kertaa värjäytin hiukseni ammattilaisella. Idea uudesta kampauksesta oli aika hetken mielijohde. Keksin ajatuksen aamusta ja iltapäivästä istahdin kampaajan tuoliin. Kun tuli maksun paikka, oli leukani loksahtaa sijoiltaan. 133 euroa on ihan järjettömän paljon rahaa!

Otetaan siis huomioon että tähän asti olen käynyt kampaajalla vain noin kerran viidessä vuodessa ja muuten leikannut hiukseni itse tai pyytänyt Viiviä apuun. Kampaajalle olen mennyt vain kun meidän aikaansaama tulos on ollut jotain sellaista jonka kanssa ei ole kehdannut töihin tai kouluun mennä. Myös hiusten värjäykset olen hoitanut kotona ja tähän saakka olen ajatellut että ne päälle kymmenen euron hiusvärit ovat kalliita.

Jotta järkytykseni aihe valkenisi teille vielä paremmin heitetään perään seuraava vertailu. Olen vuosia, siis oikeasti valehtelematta muksusta alkaen, haaveillut tästä Marimekon Kihlatasku-mekosta. Oikeasti vuosia. Mun äitini kummitädillä oli sellainen ja musta se on aina ollut maailman ihanin vaate. En ole koskaan ostanut sitä itselleni koska se on IHAN MIELETTÖMÄN kallis. Kyseinen mekko maksaa Marimekon sivuilla tällä hetkellä 120€. Tunnen nyt oloni ihan typeräksi, sillä sehän on vähemmän kuin tuo kinos rahaa jonka heitin menemään tuohon spontaaniin uuteen kampaukseen josta olin haaveillut niinkin pitkään kuin yhden päivän.

Ja mikä naurettavinta; tuo mekko kestäisi varmasti vuosia, ellei vuosikymmeniä. Mun kampaukseni karkaa mallistaan päivä päivältä. Hiukset kasvavat ja kohta tumman ruskeiden hiusten juureen ilmestyy vaaleanruskeaa. Vain muutaman viikon päästä olisi taas tehtävä niille jotain jotta ne pysyvät siisteinä.

Miksi rahaa on niin vaikeaa hahmottaa? Kun vilkaisin kampaamon hinnastoa ennalta, ajattelin että eihän tuo nyt paha hinta ole. Uuden kampauksen kaipuu, se että sitten varmasti näyttäisin huippumallilta ja se ettei sen eteen tarvitsisi itse tehdä mitään, sai minut sokaistumaan hinnalle. Vaikka hiukseni ovatkin nyt tosi upeat, pidän niistä todella paljon ja olen saanut niistä paljon kehuja, en voi olla miettimättä oliko tämä nyt todella kaikkien niiden eurojen arvoista.

Yritän perustella hankintaani sillä että istuin tuolissa toista tuntia ja kyllähän kampaajan pitää saada työstään palkkaa, sekä sen lisäksi tietysti värit ja muut vermeet maksavat. Kyllä hinta on aivan perusteltu. Eikä tämä valittaminen kohdistukaan lainkaan siihen. Kampaajat ovat alansa ammattilaisia ja ansaitsevat palkkansa. Minua vain tuohduttaa se että tuossa hiushetken huumassa hukkasin oman rahantajuni ja olen varma että näitä hetkiä on varmasti enemmänkin.

Olen kuullut muutamista sijoitus/säästämisblogeista vinkin, jossa aina kun ostetaan jotain typerää ja pinnallista siirretään ostoksen summan verran rahaa myös säästötilille. Sillä tavalla saa tavallaan pestyä oman tuntonsa puhtaaksi ja ehkä myös pinnallisten hankintojen kynnys kasvaa kun hintaa ostokselle tulee periaatteessa tuplaten. Aion ottaa tämän käyttöön saman tien, jos se vaikka putsaisi omantuntoni.

KUVA: Pixabay
Muokkaus: Itse

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Hiljaisuutta kiitos

Osallistuin viikonloppuna Hyvinkään Seurakunnan järjestämään Hiljaisuuden Retriittiin. Olen pohtinut tuollaista hiljaisuutta jo pidemmän aikaa. Oikeastaan siitä asti kun ensimmäisen kerran katsoin Eat, Pray, Love -elokuvan, jossa päähenkilö viettää jonkin aikaa Intian Ashramissa hiljaisuudessa. Olen hyvin pälättävää sorttia ja ajattelin että hiljaisuus olisi minulle hyvä haaste. Olisi hauskaa huitoa ja viittoa muille ajatuksiani tai tarpeitani, esittää elämää jonkin aikaa pantomiiminä.

Olimme aivan hilkulla buukata paikat retriittiin Janin kanssa jo marraskuussa Marrakechin matkamme perään, mutta viime hetkellä totesimme ettemme varmaan jaksaisi millään siitä heti perään olla poissa kotoa. Jani oli kuullut retriitistä paljon hyvää työkaveriltaan, joka oli kokeillut moista Riihimäellä. Mutta sitten kun emme siihen retriittiin menneet, asia jäi unholaan. Kunnes Viivi sitten pyysi minua mukaansa tähän retriittiin.

Aloitimme retriitin ja hiljaisuuden lauantaina puolilta päivin Sääksin leirikeskuksessa lounaalla. Ohjaajat selittivät lounaalla retriitin "säännöt" ja muut käytännön asiat. Aloitimme hiljaisuuden heti, emmekä tutustuneet muihin leiriläisiin edes etunimien vertaa. Asiaan kuului myös se ettei toisiin saanut leirin aikana ottaa kontaktia. Jokainen sai olla leirillä omissa oloissaan, ilman nimeä ja ilman ääntä. Meille jokaiselle oli omat huoneet, joihin sai eristäytyä. 

Tarjolla oli väljä ohjelma, joka sisälsi meditaatiota, rukoushetkiä, joogavenyttelyä, saunontaa ja tietysti ruokailua. Mihinkään ohjelmaan ei ollut pakko osallistua, mutta itse olin läsnä kaikissa osissa. Ohjelman välissä oli runsaasti vapaata aikaa jonka sai käyttää kuten halusi. Itse makoilin lähinnä vuoteessa ja katselin Gilmoren Tyttöjä. Markkinointiopukset jotka olin pakannut mukaani saivat ottaa myös lepoa. No, ollakseni ihan rehellinen, kävin kyllä lauantaina 25 minuutin mittaisella kävelylenkillä metsässä. 

Yllättäen hiljaisuus ja hiljaa oleminen ei tuntunut mitenkään kummalliselta tai haasteelliseltakaan. Toki kyseessä oli verrattain lyhyt aika. Ainoa hetki kun hiljaisuus tuntui jotenkin kummalliselta oli saunoessa, kun ei voinut kysyä toiselta sopiiko heittää lisää löylyä ja minä idiootti olin mennyt iskemään ahterini lauteilla siihen kohtaan joka oli juuri kahden löylykiulun välissä (facepalm). 

Vaikeampaa retriitissä oli jaksaa kaikkea sitä hengellisyyttä. Tiedostin kyllä jo ennalta meneväni seurakunnan järjestämään tapahtumaan ja että uskonto tulisi olemaan esillä, mutta en olettanut sen olevan ihan noin keskeisessä osassa. Seuraavan retriittini suoritan jonkin ei-uskonnollisen tahon järjestämänä tai vaihtoehtoisesti jättäydyn pois kaikesta ohjatusta toiminnasta. Uskonnon lisäksi vaikeaa oli sietää omia ajatuksia varsinkin meditaatiohetkissä. Lähdin retriittiin hyvin vaikean työviikon perään ja osoittautui mahdottomaksi sulkea mielestä työasiat ja niihin liittyvät epävarmuuden tunteet. 

Kun retriitti sunnuntaina neljän aikoihin päättyi, oli hassua pystyä taas puhumaan ja kotimatkalla ei tullut mielenkään laittaa autoradiota soimaan. Vaikken tehnyt retriitissä mitään sen kummempaa itseni kehittämistä, saanut mitään mullistavia neronleimauksia tai nähnyt muuta valoa, koen silti että kokemus oli hyvä. Oli kiva päästä leirille, syödä ruokaa jota ei tarvinnut suunnitella tai kokata, sain löhöiltyä kunnolla ja uuden kokemuksen josta höpistä tutuille. Anteeksi, se oli valhe. Sainhan minä yhden älynväläyksen: pitäisi syödä useammin kiisseliä, se kun on niin vaivaton jälkiruoka mutta kuitenkin ihan sika hyvää.

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

3 x rahajuttuja nyt

Kun tein pidemmän tauon jälkeen paluun blogin pariin 2018 marraskuussa, sain uuden innostukseni sijoittamisesta ja talouden hoidosta. Ajattelin silloin että tästä tulisi mun blogille nyt uusi teema. LUOJAN KIITOS niin ei käynyt ja blogi lähti siitä taas tuttuun tapaan rönsyilemään muille raiteille. "Luojan kiitos" siksi että kun kaikki menee hyvin niin noista asioista on aika vähän kerrottavaa, sijoittaminen ja säästäminen on loppujen lopuksi sujuessaan aika tylsää. Ei siihen sitten tarvitse enää keskittyä.

Ajattelin myös että olisin alkanut avaamaan sijoittamisen ja rahajuttujen jargonia asiaan tarkemmin perehtymättömille ja sillä tavalla innostaa myös muita muun muassa sijoittamisen pariin. About samoihin aikoihin eräs Pia-Maria alkoi kirjoittaa Mimmit Sijoittaa-blogiaan ja totesin että hän tekee sen paljon paremmin. Itseasiassa inspiraatio tähän postaukseen tuli siitä kun kuuntelin heidän podcastiaan ja hoksasin että olispa pitkästä aikaa kivaa puhella teille vähän rahasta.

3 raha-juttua josta haluan kertoa teille nyt:

1. Automatisoi
Pidin itseäni aiemmin aivan toivottamana säästäjänä. En ikinä saanut ikinä siirrettyä rahaa säästöön, eikä minulla oikeastaan ollut säästötiliäkään ja maksoin laskunikin usein vasta muistutuksesta. Hölmö minä. Ei pidä tehdä asioista itselleen liian vaikeaa.
Perustin säästötilin ja automatisoin homman niin että sinne siirtyy 100€ joka kuukausi, samalla perustin ASP-tilin ja sinne saman homman. Poikaystäväni opasti minua osaketilin avaamisessa ja sinnekin siirrän palkkapäivänä automaattisesti rahaa 50€. Kaikki säästämiseni on siis täysin automaattista.
Laskujen maksun olen osittain automatisoinut. Tunnistin suurimmaksi ongelmakseni sen että en maksanut laskuja heti avattuani ne, vaan jätin ne jonnekin lojumaan ja odottelemaan eräpäivää. Eräpäivän tullen en muistanut koko juttua enää tai en enää löytänyt kyseistä laskua. Nykyään kaikki laskuni tulevat mulle nettipankkiin E-laskuna, josta ne on helpompi muistaa maksaa. Voisin myös pistää ne menemään tililtäni automaattisesti, mutta haluan edes jonkin verran olla kärryillä siitä mitä maksan, milloin ja minne.
Tunne siitä että omat raha-asiat ovat vihdoin omissa hyppysissä hallussa on maailman paras, vaikka siihen ottaisikin hieman automaatioapua.

2. Sijoittaminen on tylsää, mutta ihan parasta
Kuten mainittu, mulla jokainen kuukausi siirtyy osaketilille Nordnetiin 50€. Olen ostellut tässä vuoden aikana sekä osakkeita että rahastoa, mutta enemmän sitä rahastoa. Rahaston ostelu on tylsää. Rahastossa raha on aikalailla turvassa ja pitkällä aikavälillä se tekee voittoa. Niinä vuosina (eli useimpina) kun rahasto tekee voittoa, se jakaa omistajilleen korkoa joka on siis lisää rahaa säästöjen päälle. Kun rahoja pitää vuosia rahastossa, sille korolle kasvaa korkoa ja rahapino kasvaa ihan huomaamatta. Lue tästä lisää Mimmit Sijoittaa-sivustolta tai kuuntele podcastista. En osaa heitä paremmin selittää.
Kun oma sijoitushorisonttini on hyyyvin pitkä ja olen sijoitusstrategialtani etana-tyyppiä, eli ostan osakkeita ja sitoudun niihin piiitkiksi ajoiksi, se tarkoittaa myös sitä että pörssin heilahdukset eivät aiheuta mulle kriisejä. Se tekee osakesijoittamisestakin aika tylsää.
Mutta on kyllä aika siistiä katsoa kuinka ne vuoden aikana tuonne arvo-osuustilille säästämäni 50€x12kk=600€ on kasvanut tuolla tilillä noin 27% eli suurinpiirtein 150 euroa. Jos olisin säästellyt niitä vain pankkitilillä niin tuota kasvua ei olisi tapahtunut.

3. Yritykseni
Saatiin Janin kanssa viime viikonloppuna viimein meidän firman nettisivut julkaisukuntoon (JEE!) ja paukautettiin ne lauantaina ihmisten ilmoille. Sivuihimme voi käydä tutustumassa osoitteessa www.lavlitmi.com. Meillä (virallisesti mulla) on siis oma toiminimi jonka kautta tehdään markkinoinnin kehittämisprojekteja, kuten markkinoinnin suunnittelua, sisällöntuotantoa, sähköpostikampanjoita ja sitten Jani hoitelee kotisivuprojekteja ja muita tietotekniikka-asioita joita minä en hanskaa.
Olen tästä ihan hirvittävän innoissani, vaikka meillä onkin vain yksi asiakas ja realistista kapasiteettiä ehkä kahdelle. Meidän yritys ei siis ole mikään rahasampo. Me tehdään tätä meidän päivätöiden ohella harrastuksena, koska tommosten juttujen parissa puuhastelu on meistä ihan mielettömän hauskaa.

Mitä teidän rahoille kuuluu?

KUVA: Pixabay
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Älä etsi merkitystä

Kuukausia sitten katsoin viimein pitkään omalla listalla Netflixissä roikottamani elokuvan Jackie ja siitä saakka olen roikuttanut tätä kirjoitusta luonnoksissa. Elokuva kertoo Jackie Kennedystä siihen aikaan kun hänen miehensä oli juuri salamurhattu ja hän järjesti miehelleen hautajaisia. Elokuva itsessään ei ollut mielestäni kovinkaan vaikuttava, mutta elokuvan loppupuolella oli kohtaus jonka uskon olevan mielessäni lopun elämääni.

Jackie tapaa puistossa pastorin ja kertoo hänelle rukoilevansa joka ilta voivansa kuolla. Ei omakätisesti, mutta tapaturmaisesti. Minkä ymmärrän täysin naiselta, jonka aviomies on juuri kuollut. Pastori sanoo Jackielle "joskus elämässä tulee hetki jolloin aletaan etsiä merkitystä, mutta sitten tulee se kammottava ja väistämätön hetki kun tajuaa että vastauksia ei ole sitä joko tappaa itsensä tai vain yksinkertaisesti lakkaa etsimästä." Sitten pastori kertoo katsovansa joka yö sängystään pimeää kattoa ja miettivänsä tässäkö tämä kaikki nyt sitten on. Mutta sitten tulee seuraava aamu ja sitä onkin jo keittämässä kahvia, kuten edellisenä ja seuraavana aamuna. Se on meille juuri tarpeeksi.

Joitakin vuosia sitten seurustelin pojan kanssa joka sairasti masennusta ja oli aiemmin yrittänyt itsemurhaa. Hän kertoi syyksi yritykselleen sen, ettei hän kokenut että hänen elämällään olisi merkitystä. Masennus on kamala sairaus, enkä tuolloin ymmärtänyt siitä mitään. Ihmettelin vain miksi ihmisen elämällä nyt pitäisikään olla merkitystä, tässähän sitä päivästä toiseen eletään.

Sitten muutamia vuosia sen jälkeen hyvä ystäväni kuoli masennukseen ja jouduin itse tilanteeseen, jossa ensimmäisen kerran aloin etsiä elämälle merkitystä. Onneksi ymmärsin olla etsimättä liian tosissani, sillä tiesin että olisi hengenvaarallista yrittää täysin ymmärtää ihmistä joka tahtoi kuolla. Ystäväni pitivät minut järjissäni, huolehtimalla siitä että aina sinä seuraavana aamuna oli se kuppi kahvia ja jotain mistä jatkaa eteenpäin.

Ymmärrän jotenkin kuitenkin niitä jotka hukkuvat merkityksen etsimiseen. Kyllä se merkitys minunkin mieleeni palaa miltei aina silloin kun elämässä tulee vastoinkäymisiä, pieniä tai suurempia. Ymmärrän sitä että joillekin se seuraava kahvikuppi ei riitä, kun elämässä ei ole muuta mikä lämmittäisi sydäntä. Silloin meidän etsijöiden pitäisi pitää mielessä se, että apua saa ja pitää pyytää. Kun on itse eksyksissä ja uuvuksissa, on puhuttava jollekin viisaammalle.

Lohdullista on se että vaikka joskus olisi kuinka paljon kyseenalaistanut ja etsinyt ja sitten joutunut elämään vain sen seuraavan aamukahvin toivossa, etsimisen voi vielä joskus lopettaa. Kun elämä sujuu hyvin ja siitä tulee jälleen mielekästä, se vain itsestään unohtuu ja jää taustalle, ihan huomaamatta. Jostain muusta tulee tärkeämpää. Toki se saattaa pilkahtaa esiin tiukkojen paikkojen tullen, mutta nyt tiedät että seuraavana aamuna on taas aika keittää kahvia.


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Elämän CV

Nimi: Saana Marja Väliheikki (lue: Sanna Maria Heikki)
Ikä: 27

Koulut:
Hyvinkäänkylän koulu 1999-2004
Hyvinkään yhteiskoulun yläaste 2005
Tapainlinnankoulu 2006-2008
Hyvinkään yhteiskoulunlukio 2009-2011
Kymenlaakson ammattikorkekoulu 2012-2016
Humanistinen ammattikorkeakoulu 2020 ->(avoimia opintoja)

Työt:
Pyhäkoulun ope, 2002-?
Pesäpallotuomari, 2010-2015
Kukkakaupantäti, 2011
Kesätöitä Hollolassa 2011
Motonetin kassatypy 2011-2015
Riparien kesätyöläinen 2012
Työharjoittelu Lahdessa 2015-2016
Aulatypy Helsingissä 2016
Myyntisihteerinä Riihimäellä 2016-2018
Myynti- ja markkinointiassistenttina Hyvinkäällä 2018->
Markkinointikonsultti Hyvinkäällä 2019->

Vapaaehtoistyöt:
Au pairina Briteissä alkukesä 2016
Someleidinä Tahkon Leideillä, kesä 2018

Bestikset:
Tanja 1995-1997, 1998-2001
Ossi 1997-1998
Sini 2001->
Virve 2003->
Tiia 2006-2008
Mirva 2009-2012
Satu 2011->
Anu 2012->

Poikaystävät:
Heikki (ei lasketa poikaystäväksi, mutta ensisuudelman kunniamaininta) 2008
Niko (halauspoikaystävä)
Topsu 2012-2014
Jani, 2018 - forevöör

Autot/ajoneuvot:
Skootteri Gos Sukida
Vaarin vanha Suzuki Swift <3 <3
Mini

Harrastukset:
Uinti 1999-2005
Partio 1999-2007
Pesäpallo 2002->
Suunnistus 2009-2010
Bubivisat 2012-2015
Blogin kirjoittaminen 2012->
Markkinointiyritys 2019->

Kokeillut hiustenvärit:
Oma luonnollinen maantien ruskea
Musta
Sinimusta
Blondi
Se orassi joka tulee kun yrittää blondata mustaa
Liilan punaiset
Oranssit
Punaiset
Tummanruskea

Lempielokuvat:
Sabrina
Autot
La la land
Kaunotar ja Hirviö (uusi)

Lempimusiikki:
Hollywood - Michael Bublé
Money for Nothing - Dire Straits
The Climb - Miley Cyrus
Against All Odds - Phil Collins

Persoonaa erityisesti määrittäneet kokemukset:
Koulukiusaaminen ala-asteella
Rakkaiden ystävien rakastavat kehut
Isovanhempien ja ystävän kuolemat
Kun sai vastarakkautta
Paska työpaikka
Irtiotto ulkomaille
Pikkuveli

Apua. Nyt iski black out. Mitä asioita elämän CV:stä pitäisi löytyä? Mitä sun listoilta löytyy?

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Fiilikset tänään

Pari päivää sitten kaverini Viivi kysyi että kumpaa nyt odotetaan; sitä lumen tuloa vaiko jo kevättä? En silloin osannut oikein vastata kysymykseen. Rakastan talvea ja lunta. Viime talvena opin jopa taas vähän nauttimaan hiihtämisestä. Ajattelin että tänä talvena tekisin sitä enemmän. Kuitenkin tänään kun aurinko paistaa ja lämmittää ikkunan läpi, huomaan haaveilevani jo kevään tulosta ja kesästä. Siitä hetkestä kun saa vaihtaa jalkoihin balleriinat ja takin vähän kevyempään.

Pitäisikö tästä olla huolissaan? Mutta ehdimmehän me Janin kanssa tehdä jo pienen pyrähdyksen Tahkolle ja ensimmäiset hiihdotkin tuli tälle talvelle tehtyä. Ensilumestakin nautin täysillä jo silloin marraskuussa. Ehkä tässä ei ole paniikin paikkaa. Ensi vuonnahan sitä taas ehtii.

Lumettomanakin tämä vuosi on lähtenyt rullamaan todella hyvin. On tullut liikuttua reippaasti, kävelyä, uintia ja hölkkäilyä. Olen antanut Minille lomaa ja kävellyt töihin Gilmorea katsellen. Ollaan tehty todella paljon hyvää kotiruokaa nyt alkuvuodesta ja syöty merkittävästi vähemmän ulkona. Keittiö toki on ollut jatkuvassa kaaoksessa, mutta lompakko ja vatsamakkarat ovat tästä valinnasta kiittäneet.

Myös töissä rullaa asiat hyvin. Tekemistä riittää ja viime vuoden puolella aloitettu joulurauha ajatuksille jatkuu edelleen. Olen onnistunut torppaamaan stressiä kirjaamalla työn alla olevat työtehtävät ylös ja priorisoimalla ne paperilla. Näin myös tekemättömät hommat ovat turvassa listalla eikä niitä tarvitse jatkuvasti murehtia. Myös henkilökemia-puolella olleet harmit ovat alkaneet korjautua kun tein selväksi että mulla on oma osuuteni hommasta hallussa. Ripaus uskallusta ja itsevarmuutta olisi korjannut senkin harmin jo paljon aikaisemmin.

Oman yrityksen puolella itsevarmuutta ja innostusta riittää nyt enemmän kuin aikaa. Teemme Janin kanssa kotona pitkiä iltoja erinäisten kehitysjuttujen parissa ja perjantaina aloitan avoimen AMK:in kurssin markkinoinnin parissa. Kurssin pitäisi olla aika helppoa peruskauraa ja tuttua juttua, mutta haen siitä vähän lisää itsevarmuutta ja todistusaineistoa osaamiselleni. En malttaisi odottaa.

Tuon kurssin lisäksi investoin oman itseni kehittämiseen hankkimalla BookBeat-sovelluksen, jossa olen nyt kuunnellut kaikenlaisia "näin teet itsestäsi paremman/viisaamman tyypin"-kirjoja. Vaikka uskonkin että suuri osa niistä on hömpänpömppää niin uusia katsontakantoja ja ajatuksia niistä on ainakin herännyt. Ei siis pelkkää ajanhukkaa ja ihan parasta rutiinitöiden tai siivouksen oheen.

Lunta tai ei, nyt luistaa hyvin :) Miten siellä ruudun toisella puolella menee?


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

2010 facebookin mukaan

Uuden vuosikymmenen alku on ollut oikea someilmiö. Tietenkin. Instagramissa on jaettu in the beginning of the decade - end of the decade -kuvapareja ja monet bloggaajat korvasivat perinteisen vuoden summaus ja uuden vuoden lupaukset -teksinsä postauksilla joissa summattiin viimevuosikymmenen saavutuksia tai vertailtiin alkua ja loppua toisin tavoin. Hämäläisen tyttärenä liityn tähän sakkiin 14 päivää "myöhässä".

Muutama päivä sitten tein myötähäpeän suloisen katkeran visiitin omaan facebook-profiiliini kymmenen vuoden takaa ja nappasin sieltä seuraavia kuvauksia:

• Aloitettiin kaverini kanssa vuosi 2010 säätämällä rändömjätkien kanssa Jokelan Vanhassa Mestarissa ja sitten raahattiin ne mukaamme jatkoille
• Tuohon aikaan oli tavallista tehdä 2-3 päivitystä päivässä ja sen lisäksi joko käydä höpisemässä jotain järjetöntä tai postata musavideolinkki kaverin seinälle
• Harrastuksiani vuonna 2010 oli suunnistus (josta yritin pyristellä eroon), hiustenvärjäys (aivan liian usein - musta- oranssi - "blondi"- musta), pesäpallotuomari ja yhden kesän ystäväni yritti opettaa mulle lentopalloa (mutten saanut kuin mustelmia ja turvotusta ranteisiin), niin ja maaliskuusta alkaen baarissa juoksemista ja jokaisesta baari-illasta piti tehdä päivitys
• Vuonna 2010 tanssimme Vanhojen Tanssit. Siihen liittyi monia hyviä päivityksiä; parin etsimisestä, tanssien vaikeuksista, mystisiä mekkopäivityksiä ja sitten salamyhkäisiä kirjoituksia itse bileistä
• Vanhojen Tansseissa tutustuin pariini josta sittemmin tuli poikaystäväni
• 2010 olin vielä vakavissani menossa inttiin
• Vietin hiihtoloman Sinin kanssa ja teimme facebookiin noloja päivämuistioita tekemisistämme
• Täytin 18
• Tajusin viimein että metsämansikkalikööri on myrkkyä
• Olin ihastunut (x varmaan jotain 115)
• Olimme hetkellisesti kihloissa facebookissa ystäväni kanssa. Ei mitään muistikuvia miksi. (Sittemmin kyseinen ystävä on löytänyt mainion miehen, mennyt kihloihin ja naimisiin. Paljon parempi juttu hänelle)
• Vuonna 2010 kävimme ystävieni kanssa autokoulua ja puheenaiheenamme oli usein autokoulun opettaja Esko
• Kehitin itselleni feikin poikaystävätilin facebookiin. Muistaakseni piti karkoittaa jotakuta liian innoskasta kosiskelijaa tai muuta sellaista. Sitten se vähän karkasi käsistä...
• Esitin facessa todella urheilullista ja tein julkaisuja lenkeillä käymisestä (matka ja kesto) vaikken mielestäni koskaan ole ollut erityisen urheilullinen
• Kirjoitin ensimmäiset ylioppilaskirjoitukseni vuonna 2010
• Fanitimme ystäväni kanssa Mystery Guiten Mania (olinkin jo unohtanut!)
• Tein sen virheen että opetin äitille kuinka facea käytetään (vaikkei hän sitä täysin ikinä oppinutkaan)
• Lintsasin koulusta PALJON. Ei siksi etten olisi herännyt aamulla tai tullut kouluun ajallaan, vaan ihan vain siksi että oli kivempi viettää kavereiden kanssa heidän hyppytuntejaan esimerkiksi tebbarilla tai abc:llä
• Isi huolehti pikkutytöstään irroittamalla modeemin seinästä yöksi, etten voinut datailla pitkin yötä

Luulisin tämän olevan aika kattava aikansa kuvaus. Ystävänikin voinevat sen varmistaa. Rohkaisen jokaista tekemään suloisen häpeämatkan omaan vuoteen 2010. Kerrohan sitten tännekin mitä ihanuuksia/kauheuksia löytyi.

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Ajattele mitä sanot

Lapsena tulee sanottua kaikenlaista tyhmää ja satuttaneeksi toista. Silloin vanhemmat ojensivat ja sanoivat ettei noin sovi sanoa toiselle, kehottivat ajattelemaan miltä toisesta tuntuu. Aikuisten siis pitäisi olla tässä asiassa viisaampia kun voivat lapsia ojentaa. Mutta emme me ole. Me vain olemme tyhmiä ja satutetaan toisia toisin tavoin.

Paljon nykyään pohditaan sitä mitä sanoja saa käyttää, voiko puhua ihmisistä edelleen sukupuolilla, kuvailla ulkonäköä mainiten ihonvärin ja onko se ikäkin vain numeroita.

Vaikka me aikuiset yritämmekin parhaamme mukaan ottaa huomioon kaikki, pääsee meidän suustamme silti välillä aikamoisia sammakoita, jotka iskevät todennäköisesti kipeämmin kuin "sä olet ihan kakka tyyppi". Välillä tuntuu että satsataan niin paljon ajatuksia näihin sukupuolineutraaliusjuttuihin että ne ihan perusjutut pääsee unohtumaan.

Pitäisi miettiä vielä tarkemmin mitä sanoo. Toisinaan saattaa tulla liian ehdottomasti sanoneeksi jostain asiasta, kuten vaikka "kyllä terveen ihmiseen kuuluu jaksaa juosta viis kilsaa", "äitiys on maailman tärkein asia" tai "tekis mieli hirttää toi tyyppi".

Ihan viattominkin utelu ystävienkin kesken voi olla toiselle todella kipeä juttu. Itse olen kyllästynyt kyselyihin siitä koska menemme kihloihin ja lasten hankinnasta kysyminen on aina kiusallista. En ole itse tullut aiemmin edes ajatelleeksi että ei lapsia sillä tavalla vain hankita. Voi olla todella ikävää kysyä yhden lapsen saaneelta ystävältä koska se toinen on tulossa. "Eikö tämä ole tarpeeksi kiva lapsi?" ystävä saattaisi ajatella ja vielä kipeämpi kysymys on jos lapsen saaminen ei syystä tai toisesta onnistu. Meidän aikuisten pitäisi pitää mielessä ettei oletettaisi ihmisten elämien menevän samassa tahdissa "normaalin" kaavan mukaan. Elämää kun ei voi suunnitella (tai voi, mutta eihän se suunnitelman mukaan mene)

Sitä voisi miettiä voiko mitään enää sanoa. Vaikka se on raskasta, aina pitäisi miettiä sitä voiko vastapuoli kuulla viestin eri tavalla. Urheilijakaveri saattaa olla täysin sitä samaa mieltä siitä että kilometri on lyhyt matka juosta, mutta maailmassa on paljon perusterveitä ihmisiä joille muutama kilometrikin on ihan mahdottomuus. Moni äiti ajattelee varmasti että se lapsi on tärkein juttu ja äiteys on kaikkein cooleinta, mutta maailmassa on  monia muitakin tärkeitä asioita ja moinen statement voi olla aika tyly henkilölle joka ei yrityksistään huolimatta tule raskaaksi tai sille naiselle joka ei koskaan tule äidiksi sillä hänen unelmansa ovat muualla.

Kun tuohon alkaa kiinnittää huomiota, tajuaa oikeasti tekevänsä todella paljon mokia. Hyvin usein tulee sanottua omia mielipiteitä kuin ne olisivat yleisiä totuuksia. Toki on mahdotonta olla aina valppaana ja jaksaa aina harkita kaikkea sanomistaan. Ainoa mitä ihminen voi tehdä on yrittää ja pyytää anteeksi sitten kun tajuaa puhuneensa ajattelemattomasti.


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Mitä vuonna 2020?

Viime vuoden lopulla havahduin yhteen seikkaan. Nimittäin siihen että mun suurin ongelmani on epävarmuus. Kaikki mikä elämässäni mättää kiteytyy tuohon yhteen sanaan: olen epävarma vartalostani, olen epävarma siitä mitä tahdon tulevaisuudelta ja olen epävarma ajaako minua eteenpäin elämässä omat haaveet vai se minkä ajattelen olevan muiden mielestä siistiä.

Eikä tämä havahdus koskenut vain tätä hetkeä. Olen aina ollut epävarma, niin kauan kuin muistan. Olen ollut epävarma elämäni kestosta, siitä missä kaveriporukassa mun pitäisi olla ja millainen tyyppi minä olen. Epävarmuus on tietysti joissain määrin normaalia, enkä ole epävarma sillä tavalla huono-itseluottamut-mielessä tai mitenkään ujo, ehkä parempi sana tälle olisi päättämättömyys. Se että en osaa päättää. Minä vain ajaudun.

Tämän havahtumisen pohjalta päätin että vuonna 2020 teen enemmän päätöksiä ja keskityn niihin asioihin joita tiedän haluavani ihan itse.

Tämän vuoden listalta löytyy markkinoinnin opiskelua, lautasmallin noudattamista ja oman kroppasuhteen parastamista, kullan kainalossa hengailua ja yhdessä seikkailua. Isoin juttu tälle vuoteen on omaan firmaan panostamista. Haluan oppia uutta ja päästä jotenkin eteenpäin. Haluan vuoden -20 lopussa pystyä sanomaan todella yrittäneeni.

Lisäksi keskityn tänä vuonna yhä enemmän pohtimaan niitä elämän isompia kysymyksiä joihin pitäisi saada vastauksia tämän vuosikymmenen aikana. Niitä kysymyksiä on muun muassa missä mun kotini on, haluanko vielä joskus asua ulkomailla, haluanko hankkia lapsia, haluanko synnyttää niitä ja mitä haluan tehdä isona. Mikäli en itse kykene selvittämään päätäni, menen juttelemaan jollekulle viisaammalle.

Viime vuonna asetin tavoitteeksi ottaa enemmän omaa aikaa ja panostaa omaan jaksamiseen, tuo tavoite jatkuu tällekin vuodelle. Nyt sellaisella lisähuomiolla että oma aika ja työaika on erotettava toisistaan. Aina ei voi yrittää ja iltaisin pitää myös levätä. Ehkä se lepo ja kiireettömyys auttaa myös muiden tavoitteiden kanssa. Onhan sitä helpompi tehdä päätöksiä rauhallisemmalla mielellä.

Mitä sun vuoteen 2020 kuuluu?

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI