Kuukausia sitten katsoin viimein pitkään omalla listalla Netflixissä roikottamani elokuvan Jackie ja siitä saakka olen roikuttanut tätä kirjoitusta luonnoksissa. Elokuva kertoo Jackie Kennedystä siihen aikaan kun hänen miehensä oli juuri salamurhattu ja hän järjesti miehelleen hautajaisia. Elokuva itsessään ei ollut mielestäni kovinkaan vaikuttava, mutta elokuvan loppupuolella oli kohtaus jonka uskon olevan mielessäni lopun elämääni.
Jackie tapaa puistossa pastorin ja kertoo hänelle rukoilevansa joka ilta voivansa kuolla. Ei omakätisesti, mutta tapaturmaisesti. Minkä ymmärrän täysin naiselta, jonka aviomies on juuri kuollut. Pastori sanoo Jackielle "joskus elämässä tulee hetki jolloin aletaan etsiä merkitystä, mutta sitten tulee se kammottava ja väistämätön hetki kun tajuaa että vastauksia ei ole sitä joko tappaa itsensä tai vain yksinkertaisesti lakkaa etsimästä." Sitten pastori kertoo katsovansa joka yö sängystään pimeää kattoa ja miettivänsä tässäkö tämä kaikki nyt sitten on. Mutta sitten tulee seuraava aamu ja sitä onkin jo keittämässä kahvia, kuten edellisenä ja seuraavana aamuna. Se on meille juuri tarpeeksi.
Joitakin vuosia sitten seurustelin pojan kanssa joka sairasti masennusta ja oli aiemmin yrittänyt itsemurhaa. Hän kertoi syyksi yritykselleen sen, ettei hän kokenut että hänen elämällään olisi merkitystä. Masennus on kamala sairaus, enkä tuolloin ymmärtänyt siitä mitään. Ihmettelin vain miksi ihmisen elämällä nyt pitäisikään olla merkitystä, tässähän sitä päivästä toiseen eletään.
Sitten muutamia vuosia sen jälkeen hyvä ystäväni kuoli masennukseen ja jouduin itse tilanteeseen, jossa ensimmäisen kerran aloin etsiä elämälle merkitystä. Onneksi ymmärsin olla etsimättä liian tosissani, sillä tiesin että olisi hengenvaarallista yrittää täysin ymmärtää ihmistä joka tahtoi kuolla. Ystäväni pitivät minut järjissäni, huolehtimalla siitä että aina sinä seuraavana aamuna oli se kuppi kahvia ja jotain mistä jatkaa eteenpäin.
Ymmärrän jotenkin kuitenkin niitä jotka hukkuvat merkityksen etsimiseen. Kyllä se merkitys minunkin mieleeni palaa miltei aina silloin kun elämässä tulee vastoinkäymisiä, pieniä tai suurempia. Ymmärrän sitä että joillekin se seuraava kahvikuppi ei riitä, kun elämässä ei ole muuta mikä lämmittäisi sydäntä. Silloin meidän etsijöiden pitäisi pitää mielessä se, että apua saa ja pitää pyytää. Kun on itse eksyksissä ja uuvuksissa, on puhuttava jollekin viisaammalle.
Lohdullista on se että vaikka joskus olisi kuinka paljon kyseenalaistanut ja etsinyt ja sitten joutunut elämään vain sen seuraavan aamukahvin toivossa, etsimisen voi vielä joskus lopettaa. Kun elämä sujuu hyvin ja siitä tulee jälleen mielekästä, se vain itsestään unohtuu ja jää taustalle, ihan huomaamatta. Jostain muusta tulee tärkeämpää. Toki se saattaa pilkahtaa esiin tiukkojen paikkojen tullen, mutta nyt tiedät että seuraavana aamuna on taas aika keittää kahvia.
FACEBOOK / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI
