Joitakin viikkoja sitten tajusin, että olen uupunut. Huomasin että pienetkin vastoinkäymiset saivat silmät vuotamaan, rinnassa tuntui painetta samaan tapaan kuin silloin kuin läheinen on kuollut tai on sydänsuruja, mutta minulla kaikki oli hyvin. Minulla oli vaikeuksia nukahtaa ja ruoka ei oikein tuntunut herättävän mitään hinkuja, en syönyt edes karkkia ja pullatkin tuntuivat tylsiltä. Pullien tylsistyttämisenhän pitäisi olla minulle vakava vaaran merkki. En ollut huomannut sitä. Olin vain puskenut eteenpäin, vaikkei mikään innostanut ja jopa ystävien näkeminen tuntui enemmän velvoitteelta kuin ilolta.
Tajutessani uupumukseni, huomasin myös kasan seikkoja jotka olivat siihen ajaneet. Ystäväni ja puolisoni olivat olleet kyllä huolissaan jaksamisestani arkityön ja yrityksen pyörittämisen keskellä. Yrittäminen ei kuitenkaan ollut syy uupumiseeni ja arkityö vain joissain määrin.
Otan työssäni todella paljon paineita siitä että olisin täydellinen. Kun aloitin kaksi vuotta sitten työssäni, tein paljon virheitä. Virheiden teko kuului sinänsä asiaan, että prosessi jota työssäni teen sisältää monia poikkeuksia eikä niitä opi hoitamaan oikein kuin virheiden kautta ja kirjoittamalla paljon asioita muistiin. Aloin ottaa jokaisesta virheenkorjauksesta paineita ja olin todella vihainen itselleni. Nykyisin en tee enää juuri lainkaan virheitä, mutta elän niiden pelossa. Huomasin että alitajuntaisesti olen koko ajan pienessä jännityksessä siitä että saanko nyt hoidettua kaiken oikein. Tiesin kyllä että edellisessä työssäni olin ammatti-itsetunnollisesti pohjamudissa, mutta olin elänyt käsityksessä että se jäi sinne. Se on kuitenkin seurannut minua nykyiseen työhöni ja nyt kun sen tiedostan, yritän selättää sen. Minä olen oikeasti hyvä työssäni, eikä minun tarvitse pelätä tai ottaa tarpeetonta stressiä.
Työn lisäksi painetta on tuonut ystävyyssuhteet. Olen kantanut huolta läheisteni rahahuolista, olen ollut kärttyinen kun en ole saanut sanottua mikä todella painaa, olen vältellyt näkemästä ihmisiä sillä olen ollut väsynyt mutta etääntyminen ystävistäni on johtanut lisämurheisiin. Väsynyt mieleni on myös uskotellut minulle etten ole enää ystävilleni tärkeä. Ja se etten olisi enää ystävilleni tärkeä on toiseksi suurin pelkoni.
Päinvastoin kuin voisi olettaa yritystoimintani on tuonut minulle lisää energiaa ja auttanut uupumisessani. Tehdessäni Lavli Markkinoinnin juttuja tunnen olevani ammattilainen ja asiantuntija. Minulle tulee onnistumisen olo. Yritysjuttujen lisäksi voimaa on tuonut alkuvuoden onnistunut laihdutusprojekti ja liikunnan lisääminen. Tammi-helmikuun aikana tein 3 treeniä (kuntosali, kävelylenkki) per viikko ja olen siitä ihan pirun ylpeä. Nyt on treeneissä ollut muutaman viikon hiljaisempi kausi pakarakipujen vuoksi, mutta varmasti pääsen taas pian vauhtiin. Intoa ainakin on.
Nyt kun olen havahtunut omaan tilaani, olen päässyt korjaamaan sitä ja olo on muuttunut jo parin viikon aikana merkittävästi kun on availlut syksyn aikana syntyneitä solmuja. Ja täytyy sanoa että myös tämä Korona on tullut minun kannaltani hyvään aikaan. Se että arki on nyt välttämättömästi erilaista ja tahti on hieman hidastunut tekee mulle varmasti todella hyvää. Toivottavasti sen myöntäminen ei ole kauheaa. Tietystikään en pidä epidemiaa mahtavana juttuna ja olen todella huolissani, mutta jos asiassa jotain positiivista haluaa nähdä niin se on sitten se.
Olen onnekas että tajusin itse missä mennään ja että olen vielä tarpeeksi hyvässä kunnossa voidakseni itse korjata asian. Tsemppiä kaikille niille joita Korona uuvuttaa!
(Kirjoitin tämän tekstin joitakin päiviä sitten ja juuri nyt koko teksti tuntuu jotenkin paljon synkemmältä kuin oikeasti olen, mutta halusin julkaista sen juuri tällaisena jotta en siloittelisi asioita. Tämä poikkeuksellinen viikko on tehnyt hyvää ja voin nyt todella hyvin. Ensi viikolla olen lomalla ja saan lisää lepoa. Älkää huolestuko <3 )
Kuva Aamiainen Tiffanylla -elokuvasta, jonka haluan ehdottomasti katsoa about tuhannen kerran nyt kun on siihen aikaa.
(Kirjoitin tämän tekstin joitakin päiviä sitten ja juuri nyt koko teksti tuntuu jotenkin paljon synkemmältä kuin oikeasti olen, mutta halusin julkaista sen juuri tällaisena jotta en siloittelisi asioita. Tämä poikkeuksellinen viikko on tehnyt hyvää ja voin nyt todella hyvin. Ensi viikolla olen lomalla ja saan lisää lepoa. Älkää huolestuko <3 )
Kuva Aamiainen Tiffanylla -elokuvasta, jonka haluan ehdottomasti katsoa about tuhannen kerran nyt kun on siihen aikaa.
