Päiväkirjoja ja ihastuksia

Siis onko mitään niin ihanaa ja samalla tuskallisen myötähäpeistä kuin se hetki kun lueskelee läpi vanhoja päiväkirjojaan? Ainakin mun päiväkirja jutut on ihan parhaita. Milloin ollaan ihastuttu mihinkin poikaan ja riudutaan rakkaudesta kun se ei mua huomaa. Päiväkirjan sivuille on raapusteltu sydämiä ja harjoiteltu uusia allekirjoituksia kunkin ihastuksen sukunimellä. Päiväkirjan sivuilta löytyy myös ystävyysdraamaa kun ystävät ovat uppoutuneet parisuhteisiinsa ja olen ollut helkkarin katellinen parisuhteesta ja kadotetusta ystävästä.

Minä olen kirjoitellut päiväkirjaa hajanaisesti. Kaivoin äsken ne kaapista muistojen laatikostani ja yllätyksekseni huomasin että niitähän on paljon. Olen ilmeisesti pitänyt suhteellisen säännöllistä kirjaa vuodelta 2005 vuoteen 2008 ja sitten satunnaisia merkintöjä 2009-2012. Rippikoulusta on olemassa hyvin tarkka erillinen kirjasensa johon kaikki on kirjattu miltei minuutilleen. Yllätyksekseni löysin jopa vihkosen johon olen pitänyt päiväkirjaa au pair-ajastani. Sitä en muistanut laisinkaan.

Lukioajoista olen kirjoitellut vain pätkitellen ja itseni (ja kaikkien ystävieni) hämmästykseksi erimerkiksi 7 vuoden ihastukseni ei ole saanut päiväkirjoissani kuin sivumainintoja. Olen ollut siis järkyttävän huono dokumentoimaan elämääni vaikka paljon olen siitä ylös raapustanutkin. Ja vuoden 2016 kevään jälkeen en ole enää kirjoittanut ylös mitään, paitsi tietysti tänne blogiin.

Blogi on kuitenkin aivan eri asia kuin päiväkirja, vaikka blogia tituleerataankin nettipäiväkirjaksi. Ei tänne voi kirjoittaa samalla tavalla kuin päiväkirjaansa. Täällä pitää miettiä keitä kaikki voi kutsua nimeltä, mistä tapahtumista viitsii kirjoittaa ja pitää jatkuvasti huomioida että aivan kuka tahansa pääsee tätä lukemaan. Toivoisin että voisin enemmän olla piittaamatta siitä seikasta, sillä jonkin aikaa päässäni on rullannut ajatus siitä miten hauska kirjoitus olisi luetella kaikki merkittävimmät ihastukseni ja kuinka ne ovat vaikuttaneet minuun. Mutta sehän olisi ihan tylsää jos ei mainitsisi nimiä tai tapahtumia, joten se ehkä jää haaveeksi.

Toivoisin todella paljon että olisin jatkanut satunnaista päiväkirjoittelua myös vuoden 2016 jälkeen. Varsinkin kun juuri silloin kävin lävitse suurinta elämän mullistustani ja koin suuria tunteita. Olisi jälkeenpäin mielenkiintoista palata niihin aikoihin, sillä oma mieli on paljosti pyyhkinyt turhaa tuskaa mielen roskakoriin. Olisi myös ollut todella kiva voida myöhemmin lukea kuinka löysin Janin Tinderistä ja kaikista niistä treffien jälkeisistä fiiliksistä. Valitettavasti niitä juttuja voi nyt kahlata vain mun ja Viivin WhatsApp-keskusteluhistoriasta. 

Tästä harmistuksesta oppineena ostin viikolla uuden päiväkirjan ja alan kirjata satunnaisen säännöllisesti ylös elämääni. Ehkä sitä kiikkustuolissa haluaa lueskella muutakin kuin teinisekoiluja. Lisäksi haluan pitää päiväkirjaani pikkuisen sellaisena kiitollisuuspäiväkirjana josta meuhkattiin joku vuosi sitten, että muistaisi mikä milloinkin elämässä on hyvää. Ja ehkä, ehkä, se päiväkirja saisi myös innostettua tekemään asioita joista voisi ylpeänä kirjoitella.

Kuka tietää :)

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Tyhjä yleisö

Niin kauan kuin muistan olen ajatellut yleisöäni tehdessäni päätöksiä. Mistä yleisöni pitäisi? Mikä saisi yleisöni ajattelemaan että olen ihan yybermagee tyyppi? Mistä saisin aplodeja ja mistä taas kiusallista hiljaisuutta? Olen yrittänyt hioa omaa imagoani sellaiseksi että en vain kelpaisi vaan olisin tuon joukon mielestä ihanteellinen ellei jopa kadehdittava.

Yleisöni miehitys on tietysti vaihdellut vuosien varrella. Vakiojäseniin kuuluvat perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät. 

Ensi alkuun yleisöni oli ankara joukko tuomitsevia kriitikoita; koulukiusaajiani ala-asteelta. Monta vuotta yritin mahtua heidän muottiinsa, olla sen verran parempi ettei minusta enää tarvitsisi tehdä pilkkaa. Sen jälkeen kun pääsin heistä eroon koulunvaihdon myötä yleisöni kasvoi. Tuli uusia tyyppejä joihin halusin tehdä vaikutuksen, saada kavereita ja kuulua joukkoon, mutta myös se vanha yleisö säilyi. Halusin näyttää sille vanhalle yleisölle että "perhana soikoon kyllä minä teistä selvisin ja katsokaa kuinka upea olen nyt!". Kun uusi yleisö alkoi aploodeerata niin sitä mukaa vanha alkoi lipsua pois.

Teini-iässä ja "vähän" sitä vanhempanakin yleisön VIP-aitiossa on istunut joku poika, jonka suosionosoituksilla on ollut kaikkein eniten merkitystä. Olen vaihtanut musiikkimakua, vaatetyyliä, kaveripiiriä ja kaikin keinoin pyrkinyt pääsemään kulloisenkin tyypin suosioon. VIP-aitio on vaikuttanut päätöksiini ja kiinnostuksen kohteisiini todella paljon.

Ja sitten ne kaverit, joiden suosio on elintärkeää ja joihin on niin petollisen helppo verrata omaa suoritustaan. Se yleisö joka ei pyri arvostelemaan vaan jo ihan oletuksesta nauraa kaikille vitseillesi ja taputtaa jokaisessa mahdollisessa välissä. Silti tietää että he vetävät omaa showtansa ja välillä olet kateellinen heidän showstaan. 

Uupumus/masennusjaksoni aikana tein yhden merkittävän havainnon: yleisöni on vaientunut. Yleisössäni ei enää istu ketään. Siellä on täysin tyhjää. 

On todella pelottavaa tiedostaa se seikka, ettei kaikilla meillä olekaan omaa yleisöä tai ehkä onkin, mutta ainakaan kaikki eivät anna yleisönsä aplodeille yhtä suurta arvoa. Vielä pelottavampaa on tajuta että yleisö ei tule koskaan päättämään näytelmääsi tai sanomaan että nyt se on tarpeeksi hyvä. Vain sinä itse voit jättää näyttämön. Huomata ettet enää itse tarvitse yleisöltä apua tai aploodeja, vaan että viimein olet vapaa tekemään päätöksesi täysin itse imagoa sen kummemmin pohtimatta.

Olen jo ystävieni mielestä cool, vanhempani ovat varmasti tyytyväisiä, sain tällä kertaa VIP-aition miehen vakuutettua ja pidän paikasta johon esiintyminen yleisön edessä on minut vienyt. Yleisön ei tarvitse kertoa minulle että olen valmis, voin itse todeta että tästedes pärjään omin voimin. Tästedes teen päätökset vain itseni mukaan ja luotan siihen että ystävät pitävät minua aina siistinä tyyppinä.

Tietysti yksi kriitikko pitää olla aina ja siihen hommaan mulla on pikkuveli <3

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Missä olet valtamereni?

Noin viikko sitten katsoin uudelleen dokkarin Losing the Sight of Shore. Tuo pirhanan hyvä dokkari saa mut joka kerta inspiroitumaan ja pohtimaan mitä mä voisinkaan tehdä mun elämällä joka oisi vähänkään yhtä makeeta.

(Sit infoa dokkarista niille jotka ei ole sitä nähneet jotta ne vähääkään ymmärtäis seuraavaa avautumista) Dokkarissa siis 4 naista lähtee soutamaan Tyynenvaltameren yli erikoisella veneellä ja 9 kuukauden päästä pääsevät perille Australiaan. He tekevät matkalla kaksi pysähdystä saarilla, mutta muuten he soutavat vuorotellen kahden tunnin vuoroissa. Mikään porukka ei ollut tehnyt samaa aikaisemmin. Noniin, valmis. Sitten:

Mä katson suhteellisen vähän dokumentteja ja silloin kun katson niin ne on juuri tällaisia seikkailu-dokkareita, joissa ylitetään valtameri tai kiivetään vuoren huipulle. Ja nää saa mut aina siihen samaan lähes mielipuoliseen mielentilaan ja miettimään "vitsin miten siistiä, mäkin haluan!".

Nyt kun olen viikon verran meuhkannut taas tuosta dokkarista kaikille jotka ovat suostuneet kuulemaan, olen huomannut että ne ei toimi kaikille samalla tavalla. Kaikki ei halua ylittää valtamerta soutamalla. No okei, ollakseni täysin rehellinen. En minäkään. Mä en pystyisi elämään kahden tunnin syklissä, niin että aina kahden tunnin välein pitäisi elää tai soutaa. Ehei. Mua ei saisi hereille soutamaan sateeseen.

Mutta mä haluaisin tehdä jotain yhtä päätöntä. Jotain mikä sopisi mulle. Josta voisin lopun ikääni ajatella "joopa joo, mutta minä sentään soudin Tyynenvaltameren yli". En vain tiedä mitä se on. Aina noiden dokkarien kohdalla muhun iskee sellainen ajatus että elämäni menisi jotenkin hukkaan jos en tee jotain suurta. Kaikille sellainen fiilis ei tule. Eikö siis mun, jolla on palo tollaiseen seikkailuun, pitäisi seikkailla?

Tää on ehkä päättömin postaus jonka olen koskaan kirjoittanut. Tässä tuskin on päätä tai häntääkään. Mutta halusin jotenkin dokumentoida tämän tuntemuksen jonka tuo dokumentti vielä viikonkin katsomisen jälkeen herättää.

Dokumentin päätesanoina on "jokaisella on oma valtamerensä ylitettävänään". Mistä sen tietää mikä on juuri se mun valtameri? Mä tahtoisin nyt todella löytää sen, koska kaikki tämä palo ja innostus olisi niin kiva suunnata siihen oikeaan tarkoitukseen.

Ja joo okei, kyllähän mä olen saanut aikaan elämässäni monia merkityksellisiä asioita ja tehnyt kaikkea hullua ja ylittänyt niitä rajoja joita muksuna piti mahdottomana ylittää (kyllä. Viittaan tässä viime heinäkuiseen yöhön jolloin ylitimme ystäväni kanssa Näsijärven uimapatjoilla päästäksemme vastarannalle tansseihin kun soutuveneessä ei ollut tilaa) mutta en ole valmis vielä. Haluan seikkailla lisää ja tehdä juttuja jotka saa ihmiset pudistelemaan hymyillen päätään ajatellen "kaikkea se Saanakin keksii".

Juuri nyt pää vaan lyö tyhjää. Tai karkaa aivan mahdottomuuksiin.


Kuva: Pixabay
FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI