6.4.2021

Miten jaksaa korona-arjessa?


Viime keväänä kirjoitin siitä että Korona-kriisi iski kohdallani hyvään saumaan. Kirjoitin uupumuksestani ja siitä kuinka tuli tarpeeseen saada luvan kanssa ottaa hieman etäisyyttä kaikkeen. Pidin myös hyvänä juttuna sitä että oli pakko ottaa enemmän omaa aikaa kun minnekään ei päässyt. Olenkin kyllä ollut todella onnekas. Minä ja kaikki rakkaani olemme toistaiseksi säästyneet taudilta. Olen saanut pitää työni ja käydä edelleen toimistolla. Olen voinut nähdä ystäviäni kohtuullisen normaalisti ja olemme järjestäneet muutamia etäbileitä, jotka ovat toimineet todella hyvin. Olen tavannut perhettäni ja purjevenehankinta teki kesästä mahtavan. Olen jopa ajatellut ettei Korona ole merkittävästi muuttannut tai vaikuttanut elämääni.

Mutta onhan se.

Kun katson nyt taaksepäin mennyttä vuotta, huomaan monia asioita jotka ovat muuttuneet. Suurin muutos on ollut suhde omaan työhön. Työni on pysynyt miltei ennallaan. Ainoita muutoksia on ettei ole ollut suuria asiakastapahtumia ja se että suurin osa työkavereista tekee etätöitä ja juoruilu tapahtuu teamsin välityksellä perinteisten kahvitaukojen sijaan. Muuten työni on sitä samaa kuin ennenkin. Kuormitus on ennallaan. Mutta se tuntuu aivan erilaiselta. 

Muutos johtuu siitä että vapaa-aikani on muuttunut. Ennen vapaa-aika on tasapainottanut työstä aiheutunutta stressiä erilaisilla aktiviteeteilla ja ihmisillä, juhlilla ja reissuilla. Aloittaessani työssäni määritin palkkatoiveen, jolla firma voisi korvata mulle menettämäni vapaa-ajan. Palkkatoiveeni oli rakennettu sen pohjalle paljonko tarvitsen elämiseen, itseni hemmotteluun ja tulevaisuuden haaveisiin säästöön. Saan edelleen sen saman palkan työstäni, mutta nykyisessä maailman tilanteessa en pääse enää hyödyntämään sitä palautumisessa samalla tavalla kuin aiemmin. 

Palkkani kärsii korona-inflaatiosta. Sama summa rahaa ei ole enää minulle saman arvoinen sillä kulutustottumukseni ovat muuttuneet. En käy elokuvissa, en käy matkoilla, en käy shoppailemassa, en käy juhlissa, en tarvitse uusia vaatteita (koska kukapa ne näkisi) ja niin edelleen. Toki mitä vähemmän kulutan, sitä enemmän saan rahaa säästöön. Mutta säästötili ei auta palautumaan. Alkuun ulkoilu, kotona löhöily, oma aika ja säästäminen tuntui kivalta vaihtelulta ja latasi akkuja, mutta nyt kun siitä on tullut jatkuvaa ei se toimi enää samalla tavalla.

Tunnen aivan selvästi että työ ja palautuminen eivät ole samalla tasolla. Enkä ole yksin tämän tunteeni kanssa. Monet ystäväni ovat havainneet saman ilmiön. Onneksi jo kuitenkin se että tiedostaa tämän epätasapainon auttaa ja sitä voi alkaa korjata. Etsiä niitä muita keinoja palautua.

Tämä teksti tässä on osa minun korjausliikkeitäni. Aloin pohtia mistä asioista olen ennen saanut energiaa ja mitkä niistä olisivat edelleen mahdollisia. Joten olen keskittynyt luomaan; kirjoittamaan, maalaamaan ja piakoin haen ompelukoneen takaisin äidiltä ja ryhdyn ompelemaan. Aion myös panostaa enemmän ystäviini. Väsyneenä ja hieman masentuneena ystävistä leikkaaminen tapahtuu niin helposti, vaikka juuri niistä pitäisi pitää kiinni koska niistä saa voimaa ja iloa. 

Voimaa ihan jokaiselle korona-inflaation kanssa kamppailevalle <3

16.3.2021

Selvisinkö sokeritta kuukauden?


Äitini on huvittanut Jania kertomalla tarinaa siitä kuinka ennen muinoin aina imuroidessaan löysi minun sänkyni alta kuivuneita pullia. Olin näet nähnyt Muumeissa Muumipeikon pitävän sänkynsä alla pientä herkkukoria öistä mielitekoa varten. Se mitä äiti ei tiennyt oli se ettei herkkuvalikoimani suinkaan rajoittunut pelkkiin pulliin. 

Äidin äidillä oli tapana joka käynnin jälkeen antaa minulle ja veljelleni läksiäislahjana Fazerin Sininen -suklaalevy sekä viisi euroa tai myöhemmin 20 euroa. Mummu oli sen verran viisas että sanoi meille suoraan että sen saa sitten käyttää karkkiin kun suklaalevy loppuu. Mutta enhän minä sellaista summaa hassaa karkkiin. Sillähän saa jotain paljon parempaa. Muutamankin kerran olen kipaissut kauppaan ja ostanut sieltä Frödinge-pakastekakun sulamaan sänkyni alle. Ja niille jotka tässä vaiheessa ihmettelee että miten se siellä säilyy, voin kertoa että eihän se säilynytkään; se piti syödä yhdeltä istumalta. Pakastekakkuakin parempi mielestäni oli se kun ostin Floran vaahtoutuvaa vanilja-kastiketta ja salakuljetin huoneeseeni kulhon, vispilän ja lusikan nauttiakseni vaniljavaahtoni muilta salassa.

Tätä tarinaa vasten on vaikea kuvitella että aloitin tämän postauksen kertoakseni teille jo päälle kuukauden kestäneestä sokerittomuudestani. Mikä shokeeraava käänne!

Ystävänpäivänä Jani haastoi minut sokerittomaan kuukauteen ja lupasin että ollaan mun syntymäpäivään saakka ilman sokeria. Janillehan tämä ei olisi temppu eikä mikään, vaikka vähän hän on kaipaillut hunajaa teehensä ja cokista hampparin kylkeen. Minä taas ajattelin haasteen olevan valtava siitäkin huolimatta että olin viime vuonna pariinkin eri otteeseen ketodieetillä, joka rajaa ruokavaliota huomattavasti rajummin. 

Olin jo ennen haastetta tiedostanut että suhteessani herkkuihin on jotain pielessä. Minulla oli tapana syödä makeita herkkuja päivittäin ja muutaman kerran kävi niinkin että söin toimiston jääkaapissa olleita jämäpullia ihan vain siksi että niitä oli siellä, ilman sen kummempaa halua ja joskus jo ensimmäisen haukun jälkeen mietin että miksi ihmeessä niin oli tehtävä. On ihan ok syödä autossa yksinään satunnaisen munkin kauppareissun ohessa jos siitä nauttii, mutta jos sitä tekee muista syistä kuin nautinnosta niin se on sitten aivan toinen juttu.

Hämmästyksekseni tämä kuukausi onkin sujunut todella hyvin! Jätimme siis pois kaiken lisätyn sokerin, eli päätimme toteuttaa homman mahdollisimman yksinkertaisesti. Vain kahdesti olemme hieman venyttäneet sääntöjämme: ensimmäinen kerta oli 10km hiihtolenkillä kun puolitimme pienen palan pannukakkua hillolla ja toisella kerralla halusimme tarjota vieraillemme pannacottat kahvin kaveriksi, mutta silloinkin käytimme erytriolia (ns. sokeriton sokeri).

En ole kuukauden aikana kertaakaan kokenut edes kunnolla kiusaavaa makean himoa. Jossain vaiheessa mielessäni pyöri lakkaamatta Sirkus Aakkoset, joskus taas haikeasti vilkaisin paistopisteen munkkeja mutta on ollut todella lohduttavaa miten vähän ne ovat oikeasti kiinnostaneet. Edes vieroitusoireet eivät ole kiusanneet. Olen kyllä huomannut ruokahalun ja näläntunteen voimituneen, ihossani kenties joitakin muutoksia ja veikkaan nukkuvani syvemmin. 

Aion kyllä heti syntymäpäivänäni koota laskiaispullabuffetin, paistaa pannukakun ja juoda minttukaakaota terassilla, mutta olen myös ajatellut ettei sen jälkeen tarvitse palata samoille raiteille. Koen että tällainen reboot-hetki on ollut ihan hyvästä tälle sokerihiirelle. Jos tästä lähtien voisi syödä munkkia tai pullaa vain silloin kun niitä oikeasti tekee mieli.


Jaaaa sitten jälkikirjoitus: eilen koin työpäivän päätteeksi heikon hetken. Aloin himoita brittiläisiä Mr Kipling-kakkuja joita ei Suomesta tietenkään mistään saa. Kaivettuani koko netin lävitse päädyin tilaamaan niitä parinkymmenen euron edestä jostain epäilyttävimmästä mahdollisesta nettikaupasta :D :D Kuljetusmaksu oli yhtä paljon kuin tuotteet ja epäilyttää vahvasti pääsevätkö kakut koskaan perille ja kuinka homeessa :D :D Joten niin... sokerilakko on tosiaan parantanut makeanhimoni täysin..


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

3.3.2021

Kilpavarustelua

Minua huvittaa isäni ja heidän naapurin miehensä. Meidän isi on aivan pöyristynyt kun naapurin mies hankki uuden auton "ja tiedätkös paljon se maksoi??". Kuinkas ollakaan isukki on nyt selaillut kuumeisesti autoja netistä ja äiti juorusi että uutta maastobemaria on kaavailtu vanhan Mitsubishin tilalle. Tokihan meidän isällä on tapana vaihtaa autoa säännöllisin väliajoin rutiininomaisesti. Tämähän oli siis taatusti jo aikataulussa kauan ennen naapurin miehen autokauppoja. 

Tämä on vain yksi hyvä esimerkki siitä miten "aikuisuus on yhtä kilpavarustelua" kuten ystäväni Nunu taannoisessa puhelussamme erittäin osuvasti totesi. Korjaisin Nunun väitettä sen verran että koko elämä on kyllä yhtä kilpavarustelua. Ihan ala-asteelta asti sitä on ollut kateellinen jonkun toisen barbeista ja himoinnut samalaisia. Muistan ainakin itse joskus kavereeranneeni jonkun kanssa ihan vain siksi että sillä oli magein barbitalo... 

Kuitenkin sitä on helppo kohdistaa huomionsa siihen päivään missä elää ja tietysti kilpavarustelu on noussut barbeista aivan uuteen ulottuvuuteen kun varallisuutta on enemmän kuin 24 euroa säästöpossussa viiden centin kolikoina. 

Toki olen juuri siinä kolmekymppisyyden korvalla kun haaveet ja realiteetit alkavat kohdata toisensa ja mukaan liitetään vielä se biologinen kello. Yhtälön tulema on se, että aletaan mennä kihloihin, naimisiin, hankkia talo ja vauvoja. Minun piireissäni sillä auton mallilla ja hinnalla ei ole niin paljoa merkitystä.

Näillä asioilla kilpaileminen ei tietenkään ole tietoista, eikä kukaan meistä tee näitä asioita kirmatakseen loppusuoralla ohitse. Mutta ainakin täällä letkan hännillä aina välillä iskee fiilis että olis ihan kiva päästä peesaamaan. Vaikka oma tavoite olisi vain päästä kunnialla kierroksen loppuun oman tahtiin juoksemalla niin edessäpäin kiitävää letkaa katsellessa tuntuu kovin raskaalta juosta yksinään. 

Ihmismieli on jännä. Olemme Janin kanssa paljon katselleet Grand Designsia ja puhuneet oman omakotitalon rakennuttamisesta, olemme käyneet asuntomessuilla ja tutkineet talopaketteja, minä tarkistan päivittäin oikotieltä josko siellä sattuisikin olemaan meidän unelmien koti jo valmiiksi rakennettuna pientä remppaa vailla ja silti molemmat olemme ehdottomasti sitä mieltä ettei tässä mikään kiire ole. Päin vastoin. Meidän on äärimmäisen edullista asua Janin rivarinpäätykämpässä ja säästellä. Tämä asunto riittää meille vallan mainiosti ja olemme sisustaneet siitä oikein ihanan. Sitten kävi hassu juttu. Kaverini ilmoitti etäpikkujouluissa että he alkavat rakennuttamaan omaa taloaan. Ja sieltä se tuli. Huomasin kengän nauhan auenneen ja mätkähdin maahan kesken kierroksen. Kaverini kiisi ponihäntä puolelta toiselle heiluen ohitseni ja yhtäkkiä tunsin tarvetta ottaa järjettömän spurtin päästäkseni tasoihin.

Mutta mitä hemmettiä? Kaikkihan oli ihan hyvin. Mistä se tarve kilpailla tulee? Pelkäänkö niin paljon sitä että jos toiset ehtivät liian kauas edelleni, meillä ei ole enää mitään yhteistä? Vai sitä että kun itse aikanaan ylitän maaliviivan niin kaikki ovat jo lähteneet voiton kaljoille lähibaariin? 

Pitäisi vain pitää mielessä että kyllä hyvien ystävien kesken se homma toimii erilaisissa elämäntilanteissakin. Ja oikeasti sitä omaa kierrosaikaa pitäisi verrata vain omiin aiempiin lukemiin eikä kenenkään muun, koska jokainen on yksilö omine tavoitteineen ja ominaisuuksineen. Kunpa se vain oliskin niin helppoa. Mutta aina pitää aloittaa jostain; niinpä aion laittaa omakotitalokaverilleni viestin ja pyytää kutsua rakennustyömaalle ja filtteröimättömiä kokemuksia talonrakennuksesta jotta voimme Janin kanssa saada arvokasta tietoa omaa projektiamme varten ja ehkä tämä taloprojekti tuokin meitä entistä lähemmäs toisiamme. 


FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI