1.11.2021

Ikävä sinua, ja minua

Musta on jonkin aikaa tuntunut siltä että elämästäni puuttuu jotain. Olen tullut töistä kotiin ja pohtinut mitä sitä tänään haluaisi tehdä. Eikä ehkä oikeastaan niinkään mitä haluaisi tehdä, vaan mistä tulisi sellainen olo että "hei tein tänään jotain". Jotain merkityksellistä, jotain mikä tekisi päivästä arvokkaan. 

Olen tullut siihen tulokseen että päivistäni puuttuu sinä. Sinä siellä ruudun toisella puolella ja myös minä täällä näpyttelemässä sulle tätä juttua josta sä ehkä huvitut, tulet ajatelleeksi jotain uutta tai ehkä vaan toteat mielessäsi "huh mitä roskaa, kaikkea sitä tuleekin luettua". Kiitos että olet edelleen siellä, mulla on ollut sua todella paljon ikävä. Vaikken kovin nopeasti keksinytkään että sinähän se tästä puutut.

Kai olisi pitänyt hoksata että lieni jonkinlainen merkki, että olen tämän kesän ja syksyn aikana useampaan kertaan palannut vanhojen kirjoitusteni ääreen ja lueskellut mitä sitä on sinulle tullut täällä vuosien varrella höpistyä. 

Vanhojen tekstien lukeminen on aika ristiriitaista puuhaa. Välistä sitä pakahtuu ylpeydestä kun on kirjoittanut niin hyvin ja ihan muistaa sen flow-tilan joka oli päällä. Välillä taas huomaan että olen yritellyt teeskennellä ehkä hienompaa kuin olenkaan ja kirjoitellut aika tunteetonta ja turhanpäiväistä juttua. Tai ei välttämättä turhanpäiväistä, olen toki kovasti sitä mieltä ettei raha-asioista vieläkään puhuta riittävän avoimesti ja jokainen sana on tärkeä, mutta toivoisin että olisin uskaltanut vielä aidommin kirjoittaa siitäkin aiheesta.

Kaikkein eniten olen nauttinut niistä teksteistä jotka olen piilottanut teidän muiden katseilta. Niistä joissa höpisin opiskeluajoistani. Se oli sitä aikaa kun blogiani ei vielä lukenut juuri kukaan, kun ei tarvinnut pohtia lukeeko työnantaja tekstejäni ja mitä kaikkea se anoppikin saa lukea. En silloin myöskään liian tarkkaan pohtinut sen sisällön merkityksellisyyttä tai sitä että saisin paljon ihailijoita. Teksteissäni oli dadamaista tajunnanvirtaa ja ihan turhanpäiväistä roinaa. Sepustuksia arkipäivästä ja oodeja kämppikselleni. Ihan mahtavia tunnekuvauksia, jotka tempaavat heti mukaan siihen hetkeen.

Sellaisia haluaisin nyt tulla kirjoittamaan sinulle. Ottamatta paineita siitä mitä täältä tulee, miten usein jaksan sitä tehdä ja kuinka pitkiä taukoja sitten välillä tuleekaan. Koska minä en osaa olla kirjoittamatta, en osaa jakaa samalla tavalla ajatuksiani instassa enkä jaksa välittää siitäkään että blogit ovat jo aika out.

Miten sulla menee?