Syyskuu on paras aika aloittaa uutta

Kuuntelin perjantaina kotimatkalla pitkästä aikaa Mel Robbinsin podcastia. Myönnän olleeni hieman hypessä hyvän työviikon jäljiltä, mutta kuunneltuani Melin viimeisimmän jakson, olin suorastaan liekeissä. Innostus suorastaan kuplusi sisälläni ja nyt haluan jakaa tämän innostuksen teidän kanssanne.

Melin viimeisimmässä jaksossa käsitellään sitä, kuinka syyskuu on itseasiassa kaikkein paras aika tehdä lupauksia itselleen ja käynnistää muutoksia. Se kunnia yleensä annetaan uudelle vuodelle, mutta kuten Mel niin mainiosti toteaa, sehän on todella huono aika tehdä mitään muutoksia! Ainakin Suomessa, jossa eletään pitkää talven pimeyttä ja ulkona on kylmää ja ikävää. Ei paljon tee mieli aloittaa uutta juoksuharrastusta.

Syyskuu on usein vielä oikein kaunista aikaa, olet juuri tullut levänneenä töihin kesälomalta ja kesän ennakoimattomien menojen ja kiireiden jäljiltä olet valmis palaamaan rutiineihin JA luomaan uusia rutiineja. "Back to school" kuten Mel sanoo, on ilmiö myös ei-koululaisten elämässä. 

Kuuntelin jaksoa ja ajattelin koko ajan "AIVAN"! Teen joka vuosi uutena vuotena jonkinlaisia tavoitteita vuodelle, mutta jätän täysin hyödyntämättä tämän vuoden toisen taitekohdan, joka todellakin vertailussa vaikuttaisi paremmalta hetkeltä toteuttaa sellaisia muutoksia, jotka vaativat sitoutumista ja hieman vaivaakin. 

Mel kehottaa kaivamaan neuleet ja viltit kaapista, ottamaan kurpitsalaten käteen ja kaivamaan esille muistion, johon kirjata tavoitteet syksylle. Nämä tavoitteet pitäisi kirjata ylös ja mieluiten vielä positiivisessa muodossa "aion aloittaa" eikä siten että jotain pitäisi lopettaa. Olen joskus tehnyt vastaavaa. Kirjannut ylös miellekartan ja haaveet tulevalle vuodelle, mutta olen huomannut että se paperi hukkuu pian, eikä se ole mukana arkipäivässäni. Jokin vuosi sitten tein itselleni puhelimeen taustakuvan, jossa on listattuna kuvina asioita joita toivoisin elämääni enemmän. Nyt tuli aika päivittää se.

Haluan myös jakaa tänne asioita, joita aion aloittaa. Aloitin jo elokuun puolella ystäväni Viivin kanssa uuden joogaharrastuksen, olen jo kuukauden päivät syönyt enemmän kasviksia ja marjoja. Haluaisin vielä palata kirjoittamaan tänne säännöllisesti, alkaa käydä uimassa torstaisin ja haluaisin saavuttaa jälleen rahatasapainon. 

Sitten haluaisin olla myös hieman kapinallinen. Mel sanoo, ettei tätä syyskuun taikaa saisi tuhlata työasioihin. Mutta, minä haluaisin hyödyntää tätä myös oman ammatillisen itsetunnon kehittämiseen. Haluaisin aktiivisesti alkaa kehittämään niitä asioita, joissa koen vielä ahdistavaa epävarmuutta (yes, Google Ads ja Analytics that's you!) ja ottaa niissä asioissa voittoja itsestäni. Olenpa niinkin kapinallinen, että sanon seuraavankin: haluan lopettaa sen ajatuksen, että olen huijari enkä osaa mitään. Se ei ole totuus. 

Mutta se ei ole se ajatus, johon haluan päättää tämän kirjoituksen. Voitko lukea pari ekaa kappaletta uudelleen, tai ehkä jopa kuunnella Melin jakson (löytyy myös Spotifysta) seuraavalla lenkillä, automatkalla tai kokatessa? Suosittelen sitä todella lämpimästi. Kukapa meistä ei tarvitsisi uutta innostusta tähän syksyyn?

<3

Saana suosittelee: Äänikirjat

Otetaan jatkoa Saana suosittelee -sarjaan! Olin ennen vannoutunut fyysisten kirjojen kannattaja, enkä juuri voinut kuvitellakaan siirtyväni äänikirjojen pariin. Nykyisin, kun taitan työmatkaa autolla kolmena päivänä viikossa 40 minuuttia suuntaansa, olen löytänyt äänikirjojen ihanuuden ja minusta on tullut Storytelin suurkuluttaja ja kuuntelen kirjoja työmatkojen lisäksi lenkeillä, iltasatuina, kokatessa ja siivotessa. Niinpä ajattelin, että voisin tässä jakaa muutamia äänikirjasuosituksia kesän reissuille.

Lotta Hinta - Elämäni vuoret 1 ja 2

Rakastan katsoa dokumentteja, joissa ylitetään itsensä esimerkiksi valloittamalla vuoria, ylittämällä valtameriä tai tekemällä jotain muuta "suurta". Elämäni vuoret -kirjat ovat olleet tätä audio-muodossa. Lotan vuorten valloituksista kertovia päiväkirjamaisia kirjoja rytmittävät äänikirjoissa Lotan itsensä vuorilla äänittämät ääniviestit. Kirjoissa tuodaan myös hyvin esille kaikki se työ, mikä vuoria valloittaakseen on tehtävä arjessa ja kotona, sekä millaisia uhrauksia laji vaatii.

Älä sano että rakastat 

Raakel Lignellin omaelämänkerrallinen teos vie mukanaan ja nostaa vahvasti tunteita. En voi kirjasta hirvittävästi spoilaamatta kertoa juuri mitään, mutta sanonpa vaan että erilaisten kulttuurien yhteensovittaminen parisuhteessa voi johtaa vaarallisiin paikkoihin. Lähestulkoon uskomaton tarina, jonka kuuntelua kyllä suosittelen. 

Naisia jotka etsivät suurta tulta

Olen kerrankin kirjatrendien aallon harjalla, kiitos ystäväni Viivin. Hän suositteli minulle tätä mainiota kirjaa ja kyllä kannatti ottaa tästä vinkistä vaari. Tässä kirjassa käydään läpi arvostettujen suomalaisten taiteilijoiden huomiotta jääneiden puolisoiden tarinoihin ja siihen miten he ovat usein uhranneet oman taiteensa menestyneemmän puolison taiteen tukemiseen. Kirja avaa myös hyvin silmiä sille, kuinka paljon naisen asema on Suomessa parantunut ihan jo viimeisenkin vuosisadan aikana. Kirja nostaa myös akuutin halun tarttua kynään, siveltimeen, alkaa suunnitella ryijyjä tai ryhtyä runoilemaan!

Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta

Kirja, joka kertoo syöpään kuolevan naisen ja hänen puolisonsa tarinan, ei pitäisi olla kirja, jolle on pakko nauraa ääneen. Mutta niin se vain on. Tämä kirja on ehdottomasti paras kuolemisesta ja sen vierestä seuraamista käsittelevä kirja, jonka olen kuunnellut tai lukenut. Kirjassa kerrotaan samaan aikaan päällekäin sekä syöpää sairastavan vaimon, että sairautta vierestä seuraavan miehen tarinaa vanhojen blogikirjoitusten avulla. Kirjassa käsitellään syöpää ja kuolemaa ihanan hauskasti, mutta samaan aikaan mitään kaunistelematta.

Seuraavana Tampere ja Tampereella rempallaan

Tässä on kaksi kesä-äänikirjaa vailla vertaa! Toki voi olla että olen sydämeltäni tamperelaisena hieman puolueellinen tuomari, sillä nämä kirjat hemmottelevat jokaista mansesterin tuttua Tampereen murteella, tutuilla tapahtumapaikoilla ja muilla manselaisilla ilmiöillä. Näiden fiktio-kirjojen pääosassa seikkailee Roosa, nuori tamperelainen nainen, jolla on epäonnea miesten kanssa. Kirjat ovat todella kepeää hömppää ja todella koukuttavaa kuunneltavaa. Olen kuunnellut molemmat jo kahdesti. Jos itse kirjoittaisin kirjan, jotain tällaista se luultavasti olisi! 

Auschwitzin kätilö ja Auschwitzin kadonneet lapset

Kuuntelin näistä kahdesta kirjasta tuon jälkimmäisen osan ensiksi ja varmistaessani googlesta, ettei varmasti ollut kyseessä tositarina, sain tietää että kirjalle on olemassa edeltävä osakin. Auschwitzin kätilö -kirja on minulla vielä kesken, mutta rohkenen jo suositella sitäkin. Ensimmäinen kirja kertoo nuoren juutalaisen naisen fiktiivisen tarinan hänen omasta ja läheisten näkökulmasta. Tarina on rakennettu niin, että se laajasti kuvaa oikeita historiallisia tapahtumia. Hieman joudun spoilaamaan, kun kerron että jatko-osassa tuo ensimmäisen kirjan nuori nainen etsii yhdessä adoptiotyttärensä kanssa biologista tytärtään, joka häneltä ryöstettiin Auschwitzissa. Jälkimmäisessä kirjassa tarina nivoutuu taas tiukasti yhteen historian kanssa ja kirjassa käydään läpi itä-ja länsi-Saksan ja eritoten itä- ja länsi-Berliinin ja muurin historiaa. Erittäin koukuttavia äänikirjoja nämäkin.

Kaikki yllämainitut kirjat olen kuunnellut Storytelin kautta. Hyviä "luku"hetkiä!

Uusia juhannustaikoja

Katsottaessa kaivoon, lampeen tai lähteeseen juhannusyönä, mieluiten alasti, näkee tulevan puolison. Hyvän naimaonnen saa, jos juhannusyönä kierittelee alastomana kasteisella niityllä. Kun juhannusaattoyöksi laittaa sitomattoman vihdan tyynynsä alle, näkee tulevan puolisonsa yöllä sitovan sen. Kun juoksee alasti saunasta tullessaan juhannusyönä ruisvainion ojia, niin yhdeksännessä ojassa tulee sulhanen vastaan. Tulevan puolison voi nähdä juhannusyönä unessa, jos on laittanut tyynynsä alle yhdeksällä heinällä sidotun kukkaseppeleen.

Joo, tosi kiva. Mutta mitä sitten tehdään, kun se puoliso on jo löytynyt eikä voitakaan liikaa kannata kaappiin haalia?

Juhannustaiat kaipaavat kipeästi päivitystä tälle vuosituhannelle ja lisäyksiä myös niille, joilla puoliso jo on. Ehdottaisin taikamenoihin seuraavia lisäyksiä:

• Kun juhannuspöydän antimet joutuvat väärään kurkkuun, tietää se automurheetonta vuotta
• Kerää juhannuksena lumihiutaleita kielellesi, se tietää alentuvaa asuntolainakorkoa
• Jos juhannusyönä tulet hyttysen pistämäksi ja pistoskohtaa kamalasti kutittaa, tiedät että seuraava kuukausi on sateinen
• Jos näet juhannuksena alastoman mökkinaapurin, lupaa se uutta intohimoa parisuhteeseen
• Kun juhannusmakkara putoaa vahingossa hiillokseen, tietää se palkankorotusta ennen joulua
• Kokeile viskata halkopinosta halkoa seitsemän metriä, jos onnistut tehtävässä, on todennäköistä että saat lotossa seitsemän oikein
• Jos katsoo juhannusyönä humalassa laiturilta järveen, se tietää pääkipua seuraavalle päivälle
• Jos juhannusyönä kierii ilkosillaan varvikossa, tietää se huimia tuottoja osakesalkulle
• Kun juhannuspäivänä halaa yllättäen ystävää, tietää se pienempää sähkölaskua koko vuodelle
• Heitä tikkaa silmät sidottuna, jos osut tauluun, teet vuoden aikana onnistuneen ulkomaan matkan
• Jos juhannusyönä kokon loimutessa suutelee nykyistä puolisoaan, tietää se hyvää ja kestävää parisuhdetta

En anna näille mitään toimintatakuita, mutta voihan sitä kokeilla silti :)

Meikä pistää kohta koneen kiinni ja lähtee juhannuksen viettoon. Tänä vuonna vietän juhannusta omalla mökilläni ystävien ja sukulaisten seurassa. Saatanpa testata muutamaa taikaakin...

Kommenttikenttään saapi heitellä muita ehdotuksia uusista taioista!

Jos mökki jonain päivänä olisi oma

Äitini isovanhemmat ostivat aikoinaan Ylöjärveltä kaksi vierekkäistä Näsijärven rantatonttia, joista toisella sijaitsi korkealla kalliolla kaunis kesämökki ja rannassa, oikeastaan osin järven päällä, pieni sauna. Ne olivat jääneet vaille isäntää edellisen omistajan kuoleman jälkeen. 

Kun äitini vanhemmat olivat menneet naimisiin ja alkoivat kaivata omaa rauhaa, alkoivat he suunnitella oman tuvan rakentamista ja tulivat tähynneeksi sen rakentamattoman tontin puolelle. He löysivät sopivan tuvan paikan hieman matalamman kallion päältä ja kasasivat siihen vaarini opintolainarahoin oman pyöröhirsisen mökin ystävien talkooavulla. Mökki valmistui niin, että oma äitini pääsi ottamaan ensi askelensa vasta valmistuneen mökin lattialla. 

Jossain kohti enoni muutti siihen alkuperäiseen mökkiin kesäasujaksi ja myös omaa äitiäni alkoi vaivata oman mökin kuume. He rakensivat vaarin kanssa äidille oman pikkumökin hieman isovanhempieni mökistä alamäkeen. Eikä mennyt kauhean kauaa, kun sinne mökille sitten löysi isänikin ja kohta piti mökkiä laajentaa. Vuonna 1992 valmistui laajennus osa, jotta minullekin olisi tilaa.

Tuossa viimeksi mainitussa mökissä oli nukkumista varten parvi, josta muistan kuunnelleeni salaa äidin ja isän iltapalakeskusteluita, joissa haaveiltiin siitä että jonain päivänä tämä paikka olisi oma ja mitä kaikkea sitten voitaisiinkaan tehdä. 

Äitini, veljeni ja parhaan ystäväni kanssa vietimme paljon aikaa mökillä ja toteutimme pieniä projekteja, saaden aina muminaa ja moitteita tekemistämme jutuista. Haaveilimme yhdessä, että jos tämä paikka jonain päivänä olisi oma ja mitä kaikkea sitten voitaisinkaan tehdä. Sitten muutamien vuosien jälkeen, äitini sai tonttinsa perinnöksi ja enolla oli oma tonttinsa vieressä. Ja jonkin ajan päästä alettiin ajatella, että ehkä olisi selkeämpää jos minä ja veljenikin saisimme omat alueemme ja voisimme toteuttaa haaveitamme. 

Niin se toinen tontti siirtyi minulle ja veljelleni. Mutta kävikin niin, ettei veljelläni ollut omalle osuudelleen juurikaan käyttöä ja kulut juoksivat turhaan. Samaan aikaan minä mietin, että olisipa tämä paikka jonain päivänä oma ja mitä kaikkea sitten voisinkaan tehdä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että veljeni päätti luopua omasta osuudestaan.

On vaikeaa sanoin kuvailla sitä helpotuksen tunnetta, kun viimein se paikka on oma ja voin tehdä ihan mitä haluan. Kun viimein se unelma, joka on ollut minussa niin kauan kuin muistan, on totta. 

On myös vaikeaa selittää ihmisille, miksi tämä on minulle niin suuri asia. Siksi ehkä halusin kirjoittaa tämän tekstin ja selventää kuinka kauan ja ylisukupolvisesti on ollut se haave siitä, että jonain päivänä joku saisi tehdä siellä ihan mitä haluaa. 

Kun vaan vielä osaisi päättää, mistä pienestä haaveesta haluaisi aloittaa. Todennäköisesti aloitan kunnostamalla mökin ikkunanpuitteiden maalipinnan, maalaamalla mökin ulko-oven ja istuttamalla mökin viereen juhannusruusun. 

Koski vs. Väliheikki

Häiden lähestyessä olen alkanut saada kysymyksiä siitä, aionko muuttaa sukunimeäni. Olen luullut vastauksen tähän kysymykseen olevan minulle helppo, mutta tullut nyt tilanteen ollessa käsillä huomaamaan, ettei se ihan niin yksinkertainen kysymys olekaan.

Moni varmasti uskoisi minun vannoutuneena feministinä pitävän sukunimeni ennallaan ihan vain tasa-arvon vuoksi. Niin voisi hyvin ollakin, sillä kyllähän minua riepoo se, että oletuksena perheelle valitaan usein miehen nimi muita vaihtoehtoja juuri pohtimatta. Tai vaikka morsian päättäisi pitää oman kasteessa saadun sukunimen, ne perheen mahdolliset lapset nimetään usein kuitenkin isän nimeen. Kyllähän se oletus minua nyppii ja varmasti pohtisin asiaa siltä kannalta paljon enemmän, mikäli kokisin syvää kiintymystä omaan nimeeni.

Mutta niin ei ole ollut. Minulle sukunimeni on ollut kohtuullisen merkityksetön ja olen ajatellut, että todennäköisesti siitä luopuisin. En ole ollut koskaan kovin läheinen samaa sukunimeä kantavien sukulaisteni kanssa, jollemme laske perhettäni, isovanhempiani tai isäni sisaruksia. Sukumme ei ole kamalan suuri ja sukunimeni on kohtuullisen harvinainen. Silti vaikka tulisin sukunimestäni jossain tunnistetuksi, en osaisi kertoa sukulaisuussuhteistani muihin nimen kantajiin. Tämän lisäksi perheemme on saanut tämän nimen adoption kautta, joten varsinaista verisukulaisuus suhdetta minulla ei samannimisiin henkilöihin ole. Ei sillä, että sillä niin suuresti olisi minulle merkitystä. Näistä syistä olen aina ajatellut, että ottaisin puolisoni nimen sitten aikanaan. Tietty olisi myös ehdottomasti plussaa jos nimenvaihdoksen myötä saisin vähemmän väärintulkitun, lyhyemmän ja ehkä jopa aakkosjärjestyksessä aiemmin tulevan sukunimen.

Mutta sitten.

Löysin miehen, jonka sukunimi on yksi Suomen yleisimpiä. Joka 900:s suomalainen on sukunimeltään Koski. Yksi heistä on esimieheni. Tosifeministinä minun ei tietenkään tulisi välittää siitä, mitä ihmiset ajattelevat ja olettavat siitä, että minulla ja esimiehelläni, työpaikkani toimitusjohtajalla, on sama sukunimi. Kuitenkin huomaan sen ajatuksen vaivaavan minua hieman jo ihan vain väärinkäsitystenkin vuoksi. Tulisin mielelläni yhdistetyksi vain siihen oikeaan herra Koskeen.

Samalla mietin myös sitä, että tällä hetkellä olen todennäköisesti maailman ainoa ja ensimmäinen Saana Väliheikki. Tilanne ei toisella sukunimellä tulisi olemaan sama. Sitten meitä olisi useita. Eihän tämäkään uniikkius ihan hirveästi vaakakupissa paina, mutta onhan se ollut kivaa, kun ei ole koskaan minkään tunnuksen perään lähteä miettimään minua muista Saana Väliheikeistä erottavaa numerosarjaa tai keksiä sen kummempaa nimimerkkiä.

Ja ei, mieheni ei myöskään halua ratkaista tätä yhteisen sukunimen dilemmaa ryhtymällä Väliheikiksi. Hänelle hänen sukunimensä on tärkeä ja ilmeisen suuri osa identiteettiä. Saattaisi sekin aiheuttaa sekaannusta, että nimeä vaihtaessaan hänestä tulisi serkkuni nimikaima.

Pohdintani onneksi saa jatkua vielä hyvän tovin, mutta juuri tällä hetkellä olen pohdinnassani keskittynyt keksimään mahdollisimman monta Koski-aiheista vitsiä joiden liittäminen osaksi identiteettiäni korvaisi sen uniikkiuden. 

Käymme kaupassa sunnuntaisin

Iso muutos voi olla pieni muutos. Meidän arjessamme tapahtui iso muutos vuoden vaihteessa. Kyseessä ei ollut uuden vuoden lupaus, vaan uusi rutiini joka sattui vain osumaan juuri vuoden vaihteeseen. 

Aloimme käydä kaupassa sunnuntaisin.

Tai oikeastaan homma alkoi siitä, että päätimme alkaa suunnitella viikon iltaruuat jo hyvissä ajoin ennakkoon, merkitä ne kalenteriin ja sitten käydä ostamassa kamppeet kerralla koko viikoksi. Siksi päiväksi valikoitui vahingossa sunnuntai, sillä meidän arki-illat olivat vuoden alussa hyvin pitkälle bookattuja ja halusimme juuri niiltä illoilta vapauttaa aikaa.

Latasin Epson Suomi:in Instagramista vuoden 2024 tyhjän kalenteripohjan, jossa on paljon tilaa merkinnöille. Printtasin niitä vuoden verran valmiiksi. Sitten kliksuttelin Valion sovellukseen eri reseptejä säilöön "arjen pikaiset" ja "viikonlopun roastit" -kansioihin. Tein myös itselleni puhelimeen listan eri ruuista, joita meillä on ollut tapana kokkailla.

Sitten sunnuntaisin laadimme viikolle ruokasuunnitelman, hyödynnämme ruokalistaa ja Valion sovellusta ruokien keksimisessä (ja jätämme yleensä yhden noutoruokaillan viikkoon) ja kun ruokalista on valmis, näpyttelemme tarvittavat aineet S-ostoslista-sovellukseen ja lähdemme kauppaan. 

S-ostoslistalle haluan omistaa oman pienen kappaleen. Sovelluksessa voi siis valita lähimmän S-kauppansa (meillä Hyvinkään Prisman) ja kliksutella ostoslistan sinne tai skannata kotoa tuotteiden viivakoodeista täydennykset. Sovellus järjestelee listan myymälän hyllyjen mukaan, kertoo tuotteiden saatavuuden ja laskee ostoslistalle summan. Ostoslistan voi helposti jakaa myös puolisolle/ystävälle ja voitte molemmat käyttää listaa samaan aikaan. Meillä esimerkiksi on jaettu ostoslista, jota päivitämme viikoittain. Listaan on helppo merkitä mitkä tuotteet on kerätty ja samat tuotteet voi aktivoida uudelleen seuraavalle kerralle.

Sitten vielä yksi kappale ylistystä sille seinäkalenterille. On todella hyvä kirjoittaa ne ruokasuunnitelmat ylös kalenteriin, josta on helppo tarkistaa mitä milloinkin oli suunnitelmissa syödä, tai inspiroitua vanhoista ruokamerkinnöistä. Sen lisäksi kalenteriin voi merkitä yhteiset ja erilliset treenit ja muut menot. Me merkitsemme kalenteriin myös lakananvaihto- ja imurointipäivät. 

Tämä uusi rutiini on tuonut todella paljon mielenrauhaa. Vaikka kuulostaakin ankealta alkaa varautua viikkoon jo sunnuntain lepopäivänä, on se aika ihanaa kun voi aloittaa viikon niin että kaikki on valmiina. Illoistamme on vapautunut paljon aikaa, kun ei tarvitse ravata päivittäin kaupassa tai taistella siitä mitä kokataan. Myöskin noutoruuan määrä, sen turhat kalorit ja siihen kulutetun rahan määrä on vähentynyt rutkasti. 

Parasta tässä on kuitenkin se mielenrauha, joka tulee siitä että edes jokin asia arjessa on valmiiksi mietitty :)

Meille tulee avioehto

Palataan sitten jo aiemmassa kirjoituksessa mainittuun aiheeseen; avioehto. Tuleeko meille sellainen? No kyllä tulee. Kenen aloitteesta? Molempien.

Jo hyvin suhteemme alussa otimme puheeksi ne isot kysymykset: halutaanko naimisiin, entäs lapsia ja jos mennään naimisiin niin miten, missä ja mites se avioehto. Ja nopeasti kävi ilmi, että olemme hyvin samalla aallon pituudella miltei kaikissa näissä asioissa. Erityisesti siinä avioehdossa. 

Minulle on ollut jo pitkästi ennen Janin mukaan tuloa, että tahdon naimisiin mennessä varautua myös siihen, jos jonain päivänä en olisikaan. Silloin minulla ei vielä ollut merkittävää omaisuutta, mutta silti ajattelin että varautuminen on fiksua ja ei sopimisesta ja puhumisesta haittaa voi olla. Ja olin sitten hyvin helpottunut, kun ajatuksemme täsmäsivät. 

Sittemmin sitä omaisuuttakin on kertynyt jonkin verran, mutta vaikka ei olisi, pitäisin sopimusta tärkeänä. Ja eihän sitä koskaan tiedä millaista omaisuutta vaikkapa perinnön kautta tulee saatua. Olisinko valmis menettämään avioerossa suvun kesämökkitontin puolikkaan? En olisi. Ja vaikka Jani ei sitä missään nimessä haluaisikaan, emme voi olla varmoja etteikö siihen voitaisi jonkun talouskriisin seurauksena joutua, jos muuta omaisuutta ei vain jaettavaksi olisi.

Mielestäni on helpompi sopia asioista, vaikka sitten turhaankin, nyt kun kaikista asioista on vielä mahdollista ja jopa mukava puhua. Jos sitten joskus ero tulisi, olisi se puhuminen ja sopiminen taatusti jännittyneempää, vaikka asiat sujuisivatkin sovussa.

En ajattele, että avioehto olisi mitenkään epäromanttinen. Oikeastaan minun mielestäni päinvastoin. Kun olemme sopineet asioista, voin olla varma että ainakaan rahojeni takia hän ei ole tässä ja päinvastoin. 

Avioehto sopii meille myös siinä mielessä hyvin, että meillä on parisuhteen alusta  asti ollut meidän rahat ja omat rahat. Molemmilla on omat tilit, johon palkat tulevat ja sitten sieltä siirrellään yhteisen sopimuksen mukaan rahoja yhteisille tileille, esimerkiksi ruokatilille ja yhteiselle säästötilille. Meillä on molemmilla myös omat säästötilit ja osakkeet. Se, että meillä on omat rahat, ei tarkoita sitä ettemmekö puhuisi rahoistamme ja jakaisi taloustilanteeseemme liittyviä asioita. Mutta kummankaan ei tarvitse erikseen hyväksyttää toisella vaikkapa uuden kevättakin ostoa.

Olemme jo ennalta suunnitelleet millaisen avioehdon tahdomme ja olemme päätymässä sellaiseen avioehtoon, jossa avioehto koskee vain avioeroa. Eli kuolemantapaukset menee sitten niin kuin lakipykälät tai testamentti sanoo. Kyseessä on niin sanottu romanttinen avioehto. 

Emme tietenkään halua ajatella, että ero olisi edessä, mutta valitettavasti tilastot ovat eri mieltä. Avioehto ei kuitenkaan ole turha paperi, vaikka eroa ei tulisi. Sen laatiminen on vaatinut meiltä monia hyviä keskusteluja ja pohdintoja, joiden läpikäyminen on valmistellut meitä kohti avioliittoa. Avioliitossa kun ei ole kyse pelkästään rakkaudesta, vaan  kyse on myös laillisesta prosessista. Sitä lakipuolta ei aina muisteta huomioida sitä sopimusta allekirjoitellessa.

Saana suosittelee: Elokuvat

Katsoimme eilen todella hyvän elokuvan ja inspiroiduin siitä kirjoittamaan listaa elokuvista ja sarjoista, joita voisin suositella. Ajattelin jakaa sen nyt, kun moni varmasti juuri viikonloppuna miettii, mitä sitä voisi katsoa. Joten täältä pesee:

Sydäntä lämmittäviä elokuvia:

A man called Otto

(Amazon Prime)

Tämä oli se eilinen elokuva, joka inspiroi minut tämän listan pariin. Elokuvan päätähtenä on Tom Hanks, joka jo itsessään on takuu hyvästä elokuvasta. Elokuva on amerikkalainen versio Mielensäpahoittaja-elokuvasta. Elokuvan pääosan mies haluaisi päättää päivänsä, mutta eloisan naapuruston jäsenet kerta toisensa jälkeen tekevät miehen suunnitelmat tyhjiksi ja antavat kärttyisän miehen elämälle uuden syyn.

The Intern

(HBO)

Tätä elokuvaa olen tainnut suositella jossain aiemmassakin listauksessa, mutta minkä sille mahtaa kun elokuva on näin ihana. Jatkamme vanhojen miesten tähdittämiä leffoja, sillä tässä elokuvassa pääosassa on Robert De Niro (toinen mies, jonka nimi näyttelijälistassa on takuu hyvälle elokuvalle). Robertin esittämä vaari hankkii harjoittelijapaikan nuoren naisen johtamassa nettikauppafirmassa ja elokuvassa seurataan miten heidän suhteensa muuttuu harjoittelun aikana.

Brooklyn

(Disney)

Saoirse Ronanin tähdittämä elokuva kertoo 1950-luvulla Irlannista Amerikoihin paremman elämän perässä muuttaneesta nuoresta naisesta, uuden elämän luomisen vaikeudesta ja haasteista pitää samaan aikaan yllä suhteita entiseen elämään ja perheeseen kotimaassa. Elokuvassa on ihanan unelias tunnelma ja tarina on kaunis.

Vaikuttavia elokuvia:

Synkin hetki

(Netflix)

Katso tämä pian! Tämä elokuva on poistumassa Netflixin valikoimasta toukokuun aikana. Elokuvassa Gary Oldman (kyllä, Sirius Musta) esittää Winston Churchilliä pääministerikautensa alkuvaiheilla. Jälleen kerran yksi hyvä elokuva toiseen maailman sotaan liittyen. 

Kaksi paavia

(Netflix)

Tämä elokuva saattaa mennä monelta ohitse, sillä paavius ei ehkä aiheena montaa kiinnosta. Mutta siinä mennään vikaan, sillä tämä elokuva on erinomainen! Jonathan Pryce ja Anthony Hopkins esittävät nykyistä ja edellistä paavia elokuvassa, joka kuvaa sitä historiallista hetkeä kun maailmassa oli saman aikaisesti kaksi paavia. Erinomainen elokuva kertoo paaviudesta ja nykyisen paavin nuoruudesta sotilasjuntan johtamassa Argentiinassa ja todistetaan, että paavikin on vain ihminen.

Inspiroivia dokumenttielokuvia:

Nyad

(Netflix)

Tositarinaan vahvasti pohjautuvassa elokuvassa kuvataan naista, jonka haaveena oli uida Kuubasta Floridaan 164km ja 60 tuntia yhtäjaksoista uintia. Hän koetti suorittaa haaveensa ensi kertaa parikymppisenä ja palasi haaveensa pariin 60-vuoden iässä. Arvatkaa mitä kävi?

The Alpinist

(Netflix)

Elokuvassa seurataan 23-vuotiaan kiipeilijän tekemiä soolonousuja maailman korkeimmille vuorille.

Hyvää viikonloppua!

Puhutaan kuolemasta

Olen aina kuulunut ystäväni termein "kuoleman kulttiin", eli pohdin kai normaalia enemmän kuolemaa ja siihen liittyviä juttuja. En millään tavalla huolestuttavasti tai siten että mielenterveydestäni pitäisi olla huolissaan, mutta pidän aihetta kiehtovana. 

Eikä sen mielestäni pitäisi olla outoa. Monille se on. Kuitenkin kyse on asiasta joka meille jokaiselle tulee jossain kohtaa, todennäköisesti useammassakin kohtaa, ajankohtaiseksi. Kaikki me joskus kuolemme ja todennäköisesti kaikilta meiltä joskus kuolee joku läheinen.

Silti aiheesta ei juuri koskaan puhuta. Kuolema on läsnä "normaalisti" vain silloin kun joltakulta on kuollut läheinen ja uutinen siitä tapahtumasta jaetaan. Silloinkin se keskustelu todennäköisesti typistyy vain osanottoon ja ehkä muutamaan kysymykseen. Harvoin aiheesta keskustellaan sen syvällisemmin tai pidempään, vaikka yksilötasolla kyseessä on yksi elämän suurimmista muutoksista ja myllerryksistä. 

Mielestäni on todella erikoista, ettei kuolemasta keskustella parisuhteissa ja perheissä juurikaan. On hyvin todennäköistä, että henkilöt joiden pitäisi huolehtia asioiden järjestelyistä kuoleman jälkeen eivät ole saaneet tuohon rooliin minkäänlaista perehdytystä. Miksi meille on niin vaikeaa puhua kuolemasta?

Tulen itse huolehtimaan todennäköisesti vanhempieni asioista yhdessä veljeni kanssa ja lisäksi huolehtimaan jossain määrin myös muutamasta muusta rakkaasta läheisestäni. Olen keskustellut asioista vanhempieni kanssa ja minulla on jonkinlainen käsitys ns. perusasioista, mutta liian kattavaa perehdytystä en ole saanut. 

Tulin miettineeksi asiaa jälleen hieman tarkemmin, kun sain muistutuksen lähipiiristäni siitä, kuinka huonosti näistä asioista puhutaankaan. Muistutuksen jälkeen vietin yhdestä illasta muutaman tunnin tehden tulevalle aviomiehelleni tiedostokansion sen päivän varalle. 

Tiedostokansioni sisältää:

• listauksen pankkitileistäni eri pankeissa, osakesalkkujen numerot ja tiedot vakuutuksistani, sekä karkeat tiedot siitä mitä muuta omistan ja missä/mistä minulla on velkaa
• perustiedot toiveistani hautapaikkaan ja hautaustapaan liittyen
• epävirallisen testamentin tietyistä esineistä, joiden toivoisin löytävän tietyille henkilöille
• listauksen sometileistä, jotka tulee muistaa sulkea ja tunnukset sovellukseen johon olen kerännyt joukon tunnuksia eri palveluihin

Ja koska olen ylisuorittaja tämän asian tiimoilta, olen koonnut tiedostokansioon myös karkean työjärjestyksen siitä missä järjestyksessä ja määräajassa mitkäkin asiat tulee hoitaa. Romanttikkona kansiossani on tietysti myös pieni kiitoskirje. Olen ajatellut, että tekemällä tämän osoitan rakkautta niille jotka jäävät asioitani hoitamaan. Minulle pieni vaiva nyt tulee todennäköisesti säästämään heiltä paljon vaivaa ja ahdistusta silloin kun vaivaa ja ahdistusta lienee muutenkin ihan riittämiin. 

Aion myös hoitaa jo ajoissa lakimiehen kanssa edunvalvontavaltuutukset ja testamentit kuntoon. Edunvalvontavaltuutus on hyvä tehdä, vaikka olisikin naimisissa, sillä sen avulla valtuutettu voi päästä käsiksi esimerkiksi henkilökohtaisille pankkitileillesi, jos päädyt vaikkapa koomaan tai muuten toimintakyvyttömäksi pidemmäksi aikaa. 

Eikö ole outoa, että on jo kohtuullisen normaalia tehdä avioehto ja varautua siten avioeroon, mutta ei ole ainakaan julkisesti kovin normaalia varautua siihen eroon joka väistämättä kaikille joskus tulee? Niinpä. Siksi suosittelenkin kaikille, että kävisi läheistensä (niiden jotka huolehtivat sinusta ja niiden joista sinä tulet huolehtimaan) kanssa läpi ne ihan perus seikat ainakin. Olematta mitenkään dramaattinen, totean vain "koskaan ei voi tietää milloin on liian myöhäistä". 

And on that positive note - ensi kertaan! <3

Digitaalisia kuulumisia

Totesin juuri eilen ystävälleni kuinka hassua on se, että juuri tässä elämän vaiheessa kun sitä digitaalista kuulumisten jakoa eniten tarvitsisi ystävyyssuhteiden kasvaneen fyysisen etäisyyden vuoksi, sitä kuulumisten jakoa eri somealustoilla on vähemmän. Silloin kun parikymppisenä näki ystäviään miltei päivittäin tai vähintään useamman kerran kuussa kaupungin yöelämässä, tuli myös someen päivitettyä niitä juttuja säännöllisesti.

Omaan somekäyttäytymiseeni on tullut viime vuosina iso muutos. Facebook on täysin kuollut, Instagramiin löytävät pääasiassa vain videot takapihan oravien touhuista (ja nekin siksi, että yleisö on osoittanut niihin erityistä kiinnostusta) ja blogi on vaientunut jo vuosia takaperin. Ennen jaoin blogissa ajatuksiani, elämääni ja kuulumisiani parhaimmillaan useita kertoja viikossa. Mihin se kaikki katosi?

Juuri nyt kun suurin osa ystävistäni asuu toisella paikkakunnalla, osa kohtuuttoman välimatkan päässä ja hyviäkin ystäviä tulee nähtyä vain muutaman kerran vuodessa, sillä digitaalisella läsnäololla olisi aivan toisenlainen arvo. Joten aiompa yrittää rakentaa sellaista nyt!

Otin eilen jo ensimmäisen askeleen ja jaoin pitkästä aikaa Instagramiin selfien. Jaoin sen tunnisteella #selfiehaaste, sillä tulimme ystäväni kanssa puhuneeksi siitäkin, kuinka ennen selfieitä tuli otettua päivittäin ja niitä jaettiin someen huolettomasti, mutta nyt Instagramin feediin päivittäminen tuntuu isolta jutulta ja se että postaisi kuvan vain omasta lärvistä, tuntuu vielä isommalta jutulta; ellei miltei ahdistavalta. Vaikka onhan se ilahduttavaa nähdä somessa ystävän kauniit kasvot ja nähdä kuvamateriaalia juuri tältä ajalta, eikä rypyttömiä selfieitä vuosien takaa (oma facebook-profiilikuvani on vuodelta 2018 ja whatsapinkin otos piti valita parin vuoden takaa). 

Heitän tässä #selfiehaasteen kaikille niille, jotka kaipaavat ystäviään somessa!

Sitten niitä kuulumisia. Mistäköhän sitä aloittaisi? No kai siitä tärkeimmästä, eli Janista. Jani on edelleen ihana ja asumme edelleen yhdessä Hyvinkäällä. Haaveilemme omakotitalosta, mutta keskitymme tällä hetkellä toteuttamaan muutamaa muuta haavetta, kuten ensi helmikuussa vietettäviä häitämme. Arki sujuu mukavasti ja koska minulla pitää aina olla jokin intohimoprojekti menossa ja purjeveneestä olemme luopuneet, olen serkun innoittamana ryhtynyt viherpeukaloksi. Kunhan lumi sulaa, rakentelen takapihalle lavakauluksista peruna- ja porkkanamaan ja laitan yrttejä roikkumaan aitalaudoista. Aion ottaa kaiken irti rivitalopihastamme. 

Töissä menee mukavasti, vaikka täytyy myöntää että 1,5 vuoden jälkeen kuherruskuukausi on ohitse ja kuten kuuluukin, muutamat asiat ovat jo alkaneet nyppimään. Mutta sellaiset 90% ajasta edelleen työni on unelmaa ja hymyilen matkalla töihin, siellä töissä ja matkalla kotiin. Juuri nyt olen sopivassa tasapainossa sen kanssa, että teen asioita joissa koen olevani hyvä, asioita joissa on vielä opittavaa ja ihan pikkuisen niitäkin asioita, jotka aiheuttavat epävarmuutta. Tunnen olevani oikeassa paikassa.

Olen myös innoissani uusista ompeluprojekteista, juuri aloittamastani kuntosalirutiinista, pian alkavasta ulkouintikaudesta ja tällä hetkellä ennen kaikkea tästä blogista!

Kiva olla täällä taas! <3